Esa Kirkkopellon Saatana on kuollut -teos alkaa prologilla, jossa Saatana uhrataan kuin rituaalissa. Todistamme videoidun kuoleman tv-ruudulta. Viittoihinsa pukeutuneet esiintyjät ovat kuin entisaikojen tragediasta. He ovat niitä, jotka Saatanan uhririitin tv-ruudulla suorittivat ja katsovat nyt omaa toimitustaan.  Kuoleva Saatana sanoo jotain, mutta sanoista ei saa selvää. Yksi esiintyjä kysyy, mitkä Saatana sanoi. Toinen vastaa:  ”Minä kiroan teidät kaikki.” 

”Me tehdään tämä vielä yhden kerran yhdessä ja seuraavalla kerralla teette tämän yksin.”  

Nämä ovat esiintyjien (Leila Kourkia, Leena Nordberg, Elina Pirinen, Rasmus Slätis)  meille kohdistumat sanat. Sanat olivat kutsu.

Sanat toimivat myös katsomisohjeena esiintyvien ruumiiden esiin tulemisessa ja rituaalisessa  vapautumisessa.

Teos täynnä esiintyjien ruumiiden virittyneisyyttä

Zodiakin mustan tilan näyttämöä ja katsomoa erottavat valoputket ja näyttämön yläpuolella on valoputkista muodostuva kuvio.  Valoputkista muodostuvaa installaatio näyttäytyy minulle pentagrammi-variaationa. Nämä valoputket syttyvät ja esiintyvät vasta myöhemmin. Keskeisiä esiintyjiä tilaan entréen tekevä harppu sekä harpisti Katri Tikka.

Tämä ruumiiden matka näyttäytyy minulle matkana affektien vapauttamisesta kohti vetäytymistä.  Teoksen jättämät aistimukset ja mielikuvat ovat vahvoja. Saatan mielessäni luoda teoksesta uuden, omien mielikuvieni sisäisen taistelun näyttämön. Saatan olla harhaisesti virittäytynyt omiin aistimuksiini.

Aistin esiintyjäruumiita, jotka ovat oman sisäisen näyttämöllään affektiensa valtaamina. Katson pakkomielteistä vihaa, raivoa, himoa. Katson hallitsemattomien sisäisten voimien taistelua, pakkotoistoa. Kuuntelen aika ajoin purkautuvaa ääntä, karjahduksia, huudahduksia.  Äänettöminäkin nämä ruumiit huutavat. Ne eivät ole ainoastaan passioiden vallassa vaan enemmänkin obsessioissaan, jumissa omissa tuhoavissa pyrkimyksissään. Neljän fyysisen esiintyjän ruumiiden tuottama voima on valtaisa, kun sisäiset demonit purkautuvat ruumiista ulos.  Uuvuttavan hengästyttävä kamppailu päättyy ruumiiden tyhjentyneeseen lysähdykseen.

Saamme näyttämön maailmaan harpun äänen. Ajattelen harppua, ihmiskunnan ehkä yhtä vanhimmista soittimista. kuuntelen, miten sormet ja kädet tuottavat harpun kielistä Debussyn pyhää tanssia. Minussa musiikki kuuluu kuin ruumiille lepoa tarjoavana sfäärien harmoniana. Esiintyvästä ruumiista alkaa nousta käsi. Kädestä ja käsivarresta tulee toinen olio, jolla on oma elämänsä.

Aistin käsiä omalakisinaan olentoina, jotka vievät muuta ruumiista. Esiintyjät ovat kuin ihmetyksen vallassa omassa ruumiissaan olevan toisen olennon edessä. Kädet ovat virtauksia tai antenneja, ne leviävät tilaan.  Vähitellen käsiolennot ”käsittävät” myös toisen, syntyy alkukantaisia pariyhdistelmiä. Kädet luovat suhteen tilaan tulevaan työnkärryyn. Ajattelen ihmistä ja erilaisten työkalujen yhteyksiä ja esiintyvien ruumiiden liikuttavaa puuhakkuutta. Kuuntelen korvia hivelevää musiikkia keltaisessa illan kajon valossa. Harppu kuljettuu työntökärryillä pois näyttämöltä.

Esiintyjät saapuvat uudelleen. Kukin kantaa nyt kahta valkoista putkea, jotka jokainen asettaa eteensä poikittain. Esiintyjät hyppäävät omiensa sauvojensa ylitse kuin lasten leikkinä. He kasvattavat putkien välimatkaa ja hyppäävät yli, kasvattavat kuilua entisestään, hyppy vaatii yhä suurempaa ponnistelua kuilun kasvaessa. Ja sauvat jatkavat edelleen. Ja harpusta tulee yksi esiintyjistä  reagoimassa tai virittymässä hyppyyn.  Olenko kuvitellut? Mielikuvissani on myös yhdessä sauvoista tuotettu neliö. Raivo neliö?

Jälleen harppu tekee entréen. Se saapuu soittajansa kanssa tanssahdellen, pyörähdellen työntökärrynsä kanssa ja tulee meitä kohti, aivan liki. Harpusta lähtee pizzicato napnapnap,  ja esiintyjien pizzicato-marssista heidän sauvoistaan syntyy yhdessä tuotettua, näyttämön takaa meitä kohti tulevaa liikettä. Jokainen on kahden sauvansa kanssa ja samaan aikaan yhteydessä ympärillään oleviin sauvoihin. Muodostuu ihmeellisiä kuvioita. Jokainen uusi  tuleminen kohti meitä  rakentaa sauvojen muodostaman uuden kuvion. Näiden putkien tai keppien koreografia oli aluksi kuin itsen luomista ja ylittämistä ja myöhemmin rihmastollisen yhteisön synnyttämistä. Ihmeellistä

Maailman vanhimpiin kuuluvan instrumentin ääni saa miettimään, miten musiikki vaikuttaa ”sielun liikkeisiin”.  Ei ihme, että Platon uhraa Valtiossaan paljon ajatusta myös musiikin vaikutuksille ja sen säätelylle ihannevaltiossaan.  Aristoteleelle myös musiikilla oli samanlainen puhdistava vaikutus mieleen  kuin tragedialla. … Esitettäessä pyhiä melodioita ja käytettäessä sielua kiihottavia sävellajeja voimme havaita heidän olevan sellaisessa tilassa, kuin he olisivat saaneet lääkettä ja puhdistautuneet. (Aristoteles, Politiikka VIII, 7, 1342a5-11; Veikko Murtomäki, Antiikin eetosoppi)

Valoputket esiintyvät, valo aineettomana materiaalina hiipii,  muuttaa sävyään ja miten pentagrammin valoputket syttyvät ja sammuvat ja muodostavat varkain virittäytyneinä kuvioita. Neonputkissa tapahtuu hentoja aistittavissa olevia muutoksia. Minulle nämä putket ovat valosauvoja, jotka aktivoituvat ja virittäytyvät. Ne ovat aamunkajoa, häivähdys pinkkiä, neitseellistä pastellinsävyä. Kuvittelen voivani hengittää valoa, kuulla, miten valoa soitetaan tai valo soittaa itseään.

Takaseinällä on pitkä pitsinen liina, jonka esiintyjät tuovat meitä kohti. Harppua soitetaan vessapaperilla, mikä saa aikaan kähiseviä ääniä. Ihmeellisessä valossa, vaaleanpunaisessa utuisessa maailmassa valoputkin  syleilyssä esiintyjät ovat hellässä suhteessa pitsiseen kankaaseen kuin turvaan tai ruumisliinaan, he  vetäytyvät sitten pois meistä kohti näyttämön taustaa pikselöityäkseen ja sumentuakseen näyttämön mustaa seinää vasten. Vetäytymiseksi tulkitsemani ele jää välkehtimään mieleeni. Vetäytymistä kaikesta liiallisuudesta, pakkomielteisestä hulluudesta – ehkä myös regressiota ja irtipäästämistä egosta?

Romanttisesta taiteilijasta, affektien purkamisesta ja yhteisön rakentamisesta

Saana on kuollut on jatkumoa Studies in Non-Human Acting  -demoesitykselle (2019)  viitisen vuotta sitten Kiasma-teatterissa  (2019) ja Toisissa tiloissa -ryhmän Valaistumiskoneelle (2023). Valaistumiskone demonstroi affektiivisten voimin vapauttamista erilaisin harjoitteilla. Kutsuin mielessäni Valaistumiskoneen  yhtä erityistä suosikkiharjoitettani vitutuksen purkukoneeksi. Katsoin häikäistyneenä myös toista harjoitetta, jossa demoajat toimivat putkien kanssa. Saatana on kuollut -esityksessä näen näiden harjoitteiden ytimiä esiintyjien scoren lähtökohtina. Me voisimme tehdä sen itse…

Kirjoitin joskus aiemmin, miten tällaiset Esa Kirkkopellon, Maija Hirvasen, Jenni-Elina von Baghin ja Viiksi-instituutin praktiikat paljastavat uusia ulottuvuuksia ruumiista ja purkavat uusliberalistisen ja managerialistisen hallinnan synnyttämiä affekteja.

Esa Kirkkopellon Saatana on kuollut  ruumiillistaa affekteja, jotka kumpuavat nykyhetken yhteiskunnallisesta tilanteesta. Teos näyttää yhden tavan, jolla taide voi taiteena tehdä jotain näiden affektien vapauttamiseksi ja sitä kautta vapauden saavuttamiseksi. Se ruumiillistaa ihmisen maailmassa-olemista, yhteisöä ja sen perustaa.

Teoksen prologi vaivaa minua. Kirkkopellolle Saatanan kuolema merkitsee myös demonisen, ”faustisen” taiteilijakäsityksen hautaamista. Mutta mitä sitten tarkoittaa se, että Saatana sanoo kiroavansa meidät kaikki. Onko tämä vain meidän tulkintaamme, takertumista Saatanaan. Eikö meidät kuoleman jälkeensä jättämällä  kirouksella juuri sidota teologiseen ja demoniseen ajatteluun.  Eivätkö Nietzschen jumala on kuollut ja ajatus siitä,  että saatana on kuollut,  nojaa yhtenevään ajatteluun.  Tarvitsemmeko hallitsemattomien affektiivisten voimien yhteiskunnallisessa tilanteessa taiteen ja yhteisön merkityksen pohdintaan Nietzschen jumalan kuoleman ja  henkiin jätetyn saatanan, sen vähentyneen vallan ja kuoleman.

Mietin, miksi vieroksun tällaista lähestymiskulmaa.  Siksikö, että Saatanan (kuolemankin) pohdiskelu yhdistyy mielessäni kaikesta huolimatta romantiikan runoilijoihin ja romanttiseen taiteilijakuvaan. Tämä demonin elämä kuten kuolemakin ovat tarrautuneina romantiikkaan William Blakeen, Percy Shelleyyn ja Lordi Byronin teoksiin. Pitääkö meidän olla Nietzschen apollonisten ja dionyysisten voimien taistelussa tai arkkiteoksen Miltonin Kadonneen paratiisin romanttisen kapinoivan traagisen sankarin taistelussa?

Kiinnostavaa, miten saatanan elämä ja kuolema ovat tässä ajassa Kadotetussa paratiisissa TTT:ssä ja nyt Saatana on kuollut -teoksessa Zodiakissa.

Teostiedot:

Ohjaaja, koreografi Esa Kirkkopelto

Esiintyjät Leila Kourkia, Leena Nordberg, Elina Pirinen, Rasmus Slätis sekä harpisti Katri Tikka.

valo- ja äänisuunnittelu on Mikko Hynnisen 

puku- ja tarpeistosuunnittelu Jouko Korkeasaari.

esitysdramaturginen mentorointi Pauliina Hulkko 

Video esityksessä Sinem Kayacan

Hahmo videolla Jorma Uotinen