Suomalaisjouluunkin kuuluu Saiturin joulu. Ei tarvita suurta koneistoa. Dickensin Saiturin joulun musical comedy -versio palautti teoksen juurille. Toby Parkin ohjauksen ja Fabulous Bäckström Brothersin Jouni ja Petri Bäckströmin, Reetta Ristimäen ja Emmi Hatjasalon Saiturin joulussa on köyhän teatterin ja populaarin lumoa.  

Leikkisästi ja älykkäästi kimppamusisoiden tehdään Hörspieliä, kuunnelmaa. Slapstickiä, music comedya, melodraamaa. Lavalla on foley-studio, jonka mitä mielikuvituksellisimmilla soittopeleillä luodaan eri miljööt: Scroogen toimisto, toimiston kellon tikitys ja lyönnit, pöytänsä ääressä kiivaasti jouluaattona työskentelevän Scroogen sukukynän rapina, tilikirjan sivujen kääntö. Ovi avautuu ja kylmä puhuri kantautuu sisään, avoimesta ovesta kuuluu hetkisen joululaulut ennen oven sulkeutumista. Lontoon joulu on kylmä, sisätiloissa Scrooge puhdistaa huuruisia silmälasejaan. Ja tuo huurin skraappauskin kuuluu. Hykerryttävää.

Kun on foley-studio ja sen rikas äänimaailma ja yhteissoundi, kun on esiintyjien rytmikäs fyysisyys, ei ole pelkoa juuttumisesta. Musiikkidramaturgia etenee kuin juna.  Tarinan ympärille rakennetun joululaulujen potpurin vauhdissa on ilo olla. Eikä olla vain niissä vanhoissa tutuissa lauluissa vaan mukana on Jouni Bäckströmin ja Markus Fageruddin töitä. Tämä on köyhän teatterin lumoa.

Saiturin joulun rytmitys ja tarkkuus tuottaa mielihyvää. Saiturin joulussa on köyhän teatterin kekseliästä lumoa, jolla menneisyyden kummitukset luodaan. Tässä ollaan jo miltei Don Giovannin viimeisessä tuomiossa. Nautin laulujen miksauksesta, nautin pukuleikistä, oltiin menneen epookin ytimessä (Marja Uusitalo).

Ja tässä ilottelussa heitellään keveästi herjoja niin Boris Johnsonin kuin brexitiin, vapaan teatterikentän tilanteeseen kuin Helsingin vuokrakämppien kalleuteen, mikä pakottaa kolmikymppiset asumaan kotona.

Olen nähnyt monia monia Saiturin jouluja ja vasta nyt kolahti tuo melodraama. Dickens oli viktoriaanisen luokkayhteiskunnan kirjailija ajassa, jolloin melodraama oli suosituinta teatteriviihdettä. Dickenskin melodraamaa katsoi, jopa näyttelikin – ja hyödynsi aikansa populaarilajin estetiikkaa sumeilematta myös Saiturin joulun lukukynnystä madaltaakseen.  

Alempi keskiluokka, käsityöläiset ja työväenluokka halasivat viihdettä, joka tarkoitti kunnon toimintaa, spektaakkeli, jännitystä. Melodraama ilmaisee ilmaisemattoman, se toimii affektien tasolla. Sen stereotyyppisiin henkilöhahmoihin oli helppo samaistua. Melodraama on pateettista, se rankaisee pahoja ja palkitsee hyviä, vaikkei tuo unelmamoraali oikeassa elämässä toteudukaan. Scroogessa meillä on häpeämättömän ihana näyttämöpahis. Ja kun tarina kerran on ihannekuva maailmasta, jossa lopussa käy hyvin, niin Saiturin joulussa menneen, nykyisyyden ja potentiaalisen tulevaisuuden näyt saavat aikaan ympäröivän todellisuuden kurjuudesta vähän välittävän paatuneen sankarimme uudesti syntymän ja parannuksen. Saiturin joulussa on ihanaa eskapismia, mutta tukevasti myös realismia.

Ei kai tämä tähän jää. Toivon tälle Saiturin joululle kestävää tulevaisuutta.