Unohda taikurin hatuista vetämät kanit ja silmänkääntötemput! Sara Grotenfeltin ja Iida Hägglundin Magic Show´ssa ährätään oudossa arjessa ja tavallisten esineiden kanssa.  Magic Show ja sen arjen esineet saavat perinteisen taikamaailman tuntumaan tunkkaiselta. Grotenfelt on kyllä yhdenlainen taikuri, jolla on silinteri päässä ja on Ida Hägglund jättikokoinen kaniini, joka luo äänimaailman. Mutta sitten ihan jotain muuta. Vakavaa leikkiä, josta puuttuu jäljittelyn ele.

Mutta siis mitä? Tämän Magic Show´n magia on jotain ihan omaansa. Millä se oikein synnytettiin? Tämä on metaa. Se kehystää omaa tekemistään. Se näyttää kaiken. Se ei piilota mitään. Ja silti olen katsojana jännityksen vallassa. Magic Show´n numeroissa rituaalinomaisuus yhdistyy arjen komiikkaan ja kauhuun. Ihkan outo yhdistelmä.

Mitä Grotenfelt tekee hatullaan, oranssilla jeesusteipillä, kasalla pyykkipoikia?  Nyt ei taiota kaniineja hatusta vaan Grotenfelt tunkee jalkansa ja kätensä hattuun. Grotenfelt yrittää mahduttaa itseään hattuun! Pitkäkestoinen ährääminen on yhtä aikaa pelottavaa ja hilpeyttä herättävää katsottavaa. Kuvitelkaa pientä hattua ja ihmisen jalkoja ja käsiä. Hattuolento. Taitavaa ja takuulla raskasta hattuun tunkeutumista.  Grotenfelt kiinnittää pyykkipoikia päähänsä kaikkialle, mihin ne nyt vain saa kiinnittymään korviin, kulmiin, huuliin. Miltei pelottaa tai ällöttää. Miten paljon nipistetyt pyykkipojat sattuvat? Miltä ne tuntuvat iholla?  Minun ehdoton suosikkinumeroni toteutuu oranssin jeesusteipin kanssa. En paljasta sitä. Sillä, mitä Grotenfelt tekee ei ole mitään yhteyttä mihinkään tunnistettavaan, kaikki on kaukana mistään loogisesta ja järjellisestä. Jokaisen liikkeen, jonka Grotenfelt tekee hän tekee äärimmäisen tarkasti ja aksentoiden.

Teos operoi katsojan mielleyhtymillä ja mielikuvituksella. Näin tuotetaan vahvempaajännitettä kuin niin sanotuilla todellisilla illusionistisilla taikatempuilla. Ja miten paljon maagisen arjen ihmeen kokemukseen vaikuttaa äänimaailma. Ja nyt tullaankin ytimeen. Äänet, liikkeet, esineet – niiden kieli on tavallaan tyhjää ja avointa. Katsoja ne täyttää.

Magic show´n pelkistetty kirkkaissa valoissa esitettävä minimalismi on äärimmäisen kiinnostavaa. Me olemme yhteisessä tilassa, Grotenfelt on esiintyjänä läsnä tässä ja nyt, ei olla missään tekemisen ja tilan ulkopuolisissa maailmoissa. Ei kerrota tarinaa, ei psykologisoida, ei liikuteta tunteita ja liikuta tunteissa, ei viitata mihinkään ulkopuolella olevaan. Teoksen esineillä ole mitään korkeampaa itsensä taakse viittaavaa symbolista merkitystä. Ne ovat sitä, mitä ovat. Magic Show´ssa esiintyjä toimii, suorittaa numeroitaan, toimii esineiden kanssa. Ollaan performanssin ytimessä.

Magic Show on teoksen nimi. Lempeää ironiaa kaikelle ylevöitetylle mukasalaperäiselle tekotekemiselle. Ei teos turhaan ole saanut innoitustaan Stuart Shermanista (1945–2001). Tämä amerikkalainen performanssitaiteilija, elokuvantekijä, kirjailija, kuvanveistäjä työskenteli aikoinaan Charles Ludlamin Ridiculous Theatrical Companyn ja  Richard Foremanin Ontological-Hysteric Theatren kanssa ja irrottautui sitten tekemään omaansa. Sherman teki sarjan omia pienoisesityksiään. Ne olivat omanlaistaan pöytäteatteria esineillä. Näitä teoksiaan hän kutsui teoksiaan spektaakkeleiksi. Shermanin vastaolon spektaakkelit olivat jotain toista kuin Robert Wilsonin suureelliset spektaakkelit.

Voiko toivoa, että Magic Show´t saisivat jatkoa! Uudenlaisia variaatioita.