Enpä ollut koskaan aiemmin kelluntatankissa ollut. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tällaiseen teosympäristöön en ikimaailmassa mene. Päätin ylittää pelkoni. Suljen tankkini kuvun ja laskeudun pimeään 36,5 asteiseen suolaveteen. Vesi ottaa ruumiini valtaansa. Kelluntatankista kuultava Solariksen Rheia on oppaani tähän matkaan. Kuuntelen hypnoottista ääntä. Minua valmistetaan rentoutumaan ja rentoutumaan, kontrolloidusta tietoisesta valvetilasta jonkinlaiseen toiseen tajunnantilaan. Kelluntatankin pimeydessä suolavedessä painovoimaa uhmaamassa minusta tulee teoksen matkaaja. Vastanäyttelijä tässä teoksessa on oikeastaan oma kehollinen kokemukseni, oma tajuntani, jota Solariksen pohjalta tehty äänitaideteos vahvistaa.
Olen tehnyt matkan, jossa ajantaju näyttää täydellisesti kadonneen. En ole voinut olla tässä tilassa liki puoltatoista tuntia. Minun on täytynyt vaipua jonkinlaiseen uneen välillä. Olen hämmästynyt. Ikään kuin minut herättäisivät Rheian pohdinnat ihmisen paikasta, minusta juuri nyt tässä suolavedessä. Alan Rheian ohjeiden saattelemana valmistautua poistumaan tankista, ottamaan suihkun ja pukemaan vaatteet päälleni.
Mitä me oikeastaan olemme? Asetun mittakaavaan. Maailmankaikkeuden ja Solariksen näkökulmasta minulla ihmisenä tai meillä ihmiskuntana ei juurikaan ole väliä. Tämä kokemus toisen vieraan olomuodon kanssa saa minut toiseuttamaan itseni. Näen hetken itseni vieraana.
Solaris sai miettimään paikan ja tilan vaikutusta siihen, mitä koen. Tällaisen kysymyksen äärellä Eero-Tapio Vuori ja Jani-Petteri Olkkonen ovat liikkuneet pidemmän aikaa Todellisuuden tutkimuskeskuksessa ja kehittäneet ritualistista esityskonseptia praktiikkaansa laajentaen. Eero-Tapion Vuoren essee Tajunnan ensimmäinen huone on hieno johdatus tähän ajatteluun.
Portittomassa portissa ja sen poikkeavassa esityksellissä ympäristössä porttikongissa istumassa havainnot olivat erilaisia. Konteksti herkisti erilaisille havainnoille todellisuudesta. Katsojille ikään kuin luotiin olosuhteet. En ole kokenut katsojalähtöistä Mail Order Experimencea, jossa kokijatekijänä toimisin itsekseni opasvihkon ohjeiden mukaisesti kotonani tai missä tahansa häiriöttömässä tilassa sinne asettautumalla, tekemällä ohjeiden mukaisen matkan ja palaamalla. En myöskään kokenut Helsinki By Nightia.
Miten olisin kokenut yksinäisen vaellukseni Lapin erämaassa ja suhteeni luontoon. Vaeltajassa – yhdeksänpäiväinen vaellusrituaalissa (2019). Olisin ollut itsekseni vaeltamassa mukanani kartta ja kirjepaketti, josta olisin aamuin ja illoin avannut päiväni kirjeet, jotka rakensivat vaellusta rituaalisena prosessina ja toisaalta myyttisenä matkana. En tiedä, myönnän heti, että en uskaltanut, vaikka aikoinaan partiossa vaelsin ja suunnistin. Tuo yhteys on kadonnut. Vai onko kysymys kestollisuudesta, pakotetusta aikaraamista? En tiedä.
Kokemusesitys (experimance), teatterillinen esitysmuoto, joka Eero-Tapio Vuorta lainaten ”haastaa perinteisen ajatuksen, että esitys on jotain missä joku esiintyy, ja korostaa huomattavasti katsojan aktiivista tajunnallis-kehollista osaa esitystapahtumassa. Kokemusesitys (experimance) operoi pitkälti katsojan mentaalis-fyysisen tilan muutoksilla, ja voidaankin ajatella, että kokemusesityksessä katsojan kokemus (experience) ja esitys (performance) sulautuvat yhdeksi erottamattomaksi fenomenologiseksi kentäksi - katsojan mielestä/kehosta tulee näyttämö.”
Höyhentämön My Day in the Tank (jota en kokenut) kelluntaesityksessä olisin ollut kokonaan oman mieleni tuottamien kokemusten varassa. Solariksessa kehyksen muodosti Solaris. Tässä on minusta suuri ero.
Jatkopohdintaa
Mietin ylipäätään niitä monia Todellisuuden tutkimuskeskuksen teoksia – yhtenä viimeisimpänä Utopiakonsultaatiota 2019. Konsulttini Talvikki Eerolan johdattelemana olin HAMissa Pawel Althamerin näyttelyyn tutustumassa.Althamerin teokset tarjosivat meille maaston, josta käsin lähdimme yhteiselle matkalle. Tällaisia toisinkokemisen trippejä minä rakastan. Se tarkoittaa kokemusta paitsi ympäristöön, myös siihen toiseen – tässä tapauksessa konsulttiini ja meille yhteisesti muotoutuvaan tapaan olla ja jakaa impulsseja – vähän kuin lentäisi yhdessä – ilman pelottavaa tunnetta putoamisesta. Tällaiset kohtaamiset jäävät kehoon – sanon sen nyt naiivisti – hyvää tehden. Niin kuin myös Belief – Uskominen .
Mietin Toisissa tiloissa -ryhmän kollektiivisia harjoitteita ja trippejä https://toisissatiloissa.net/tripit/ sekä teoksia. Enpä olisi se, mikä olen, ilman näitä. Samoin Esitystaiteen Seuran teoksia – esimerkiksi Kuunteleminen .
Mietin Mia Jalervan ja Pietu Wikströmin Teatterikorkeakoulun taiteellisena opinnäytteenä tekemää Pimeässä olemisesta . Sen täydellinen pimeys Uutelan metsäpoluilla vaeltaessani herkisti aisteja. Sen jälkeen Vuosaaresta avautuva valosaaste miltei kirveli silmiä. Esityksen yksi avain oli turvallisuus, yhteisöllisen huolenpidon etiikka. Siinäkin toteutui jossain määrin tuo kokemusesityksellisyys.
Tällaisissa teoksissa olen saanut kiinni jostain sellaisesta, johon itsekseni en olisi kyennyt. Olen tehnyt kokemuksellisia matkoja toisenlaisiin olo- ja kokemusmuotoihin, erilaisiin materiaalisuuksiin, myös itseeni ja toisiin. Olen kohdannut toisia ihmisiä tai ympäristöjä aistit valppaampina hetkellisesti poissa autopilotoinnista, automatisoidusta näkemisestä ja havaitsemisesta.
Samalla mietin tällaista esityksellistä osallisuutta suhteessa sosiaalisen median tuottamaan osallisuuteen tai tosi-tv:hen – ylipäätään ”autenttisuuteen” ja ”toteen” tai osallistuvan demokratiaan. Ilmiöthän ovat kulkeneet pitkin 2000-lukua rinnakkain.
Millainen on ollut minulle osallistujana varattu ”paikka” ja ”asema” näissä teoksissa? Omia kokemuksiani yhdistää yksi merkittävä piirre – tunne vapaudesta, ilman vallankäyttöä, ilman manipulaatiota ja vailla sosiaalisia paineita – pitkälle kuin se on mahdollista -esityksellisen turvan tarjoamissa kehyksissä. Entä jos näin tapahtuisikaan? Tai entä jos minut väärällä tavalla jätettäisiin oman onneni nojaan? Voiko niin tapahtua? Voiko kokemus tulla tuottaneeksi pahaa? Hankalia ja monimutkaisia kysymyksiä.
Hyvää tekevällä eri aistien herkistämisellä ja mahdollisuudella kohdata ympäristöä, toisia ihmisiä ja itsessä asustavia toisia on esitystä laajempaa yhteiskunnallis-poliittis-yhteisöllistä merkitystä – niin vakaasti uskon. Tällaisten esityksellisten kohtaamisten ja osallistujan roolia kasvattavien teosten tekijöillä on suuri eettis-poliittinen vastuu. Oletan tekijöiden olevan tästä tietoisia.
