Sonya Lindfors & Company: ONE DROP Taiteen ja vallan kolonialistisista kytköksistä ja utooppisesta unelmoinnista

LUKUAIKA: 7 min

ONE DROP on tanssiaktivismia ja vastarinnan estetiikkaa täynnä iloa ja nautintoa. Se on politiikkaa ja etiikkaa. Se on unelmointia ja spekulointia tulevaisuudesta. Sen tekevät ilmaisuvoimaiset esiintyjät tässä vapauden valtakunnassa.

Jamaikalais-brittiläinen sosiologi Stuart Hall on kirjoittanut siitä, miten ero houkuttelee tuottamaan  toiseuden spektaakkelia. Sonya Lindforsin ja työryhmän ONE DROP tekee vastaspektaakkelia, joka haastaa dominoivat merkitykset ja hallitsevat representaatiot tyhjentämällä ne alkuperäisistä merkityksistä. Teos haastaa ne tanssimalla, laulamalla niiden kanssa. Se tutkii kaikkea sitä, mikä länsimaisella näyttämöllä kummittelee, tuo haamut näkyville ja näyttää niiden kytkökset kapitalismiin, kolonialismiin ja modernismiin.

Pannuhalli mustassa betonisessa pysyvyydessään tila, jossa ONE DROPin kuuluu olla. Näyttämöllä on  mustien esi-isien rintakuvapysti, jota siirrellään milloin minnekin. On musta koroke. On punainen valoruudukko. Esiintyjä loikoilemassa ja tarkkailemassa. Näyttämölle muodostuu kuin nyrkkeilykehä, jossa kamppaillaan. Kierreportaikossa ja ovensuussa tapahtuu asioita. Teoksen toisessa osassa musta pysyvyys muutetaan valkoisella kangasmassalla valkoiseksi ”operational theatreksi”, oopperan näyttämöksi, jota asuttavat mustat ja ruskeat esiintyjät valkoisissa veren tahrimissa puvuissaan.  Tulkitsen ja tuon monimielisen ja -merkityksellisen operational-sanan nyt ”toimivaksi” mutta ennen kaikkea ”käyttö- ja taisteluvalmiiksi” teatteriksi. ONE DROP on utopia siitä, mitä voisi olla.

ONE DROP on sellainen mustan ja ruskean kokemuksen ja monimutkaisten kytkentöjen  tyyssija, että siihen on käytävä kunnolla käsiksi. ONE DROP kuten kaikki Lindforsin ja työryhmän teokset asettavat eettis-poliittisen sivistyshaasteen jaksaessaan väsymättä tanssia ja esityksellistää myös dekolonialisoivaa teoreettista ajattelua.

Teoksen koreografinen ja musiikkidramaturginen ele ja intertekstuaaliset kytkökset viettelevät ja viihdyttävät mutta myös velvoittavat analysoimaan, ottamaan selvää.

Kytkentöjen poluille

ONE DROP alkaa Steel Pulsen Handsworth Revolutionin(1978) letkeällä vapausreggaella, vapauden tanssina.  Hamis Ahmed / Hamis Zzy  liikkuu, tanssii, kommunikoi. Siinä tehdään tietä oikeudenmukaisemmalle tulevaisuudelle, myös mustien oikeudelle. Handsworth tarkoittaa mustia. Se on kapinalaulu. Se on kutsu mustille nuorille kamppailuun epäoikeudenmaisuutta vastaan. Tanssi saa taistelunsävyjä, tanssija saa rinnalleen taistelukumppanin, kädet nyrkkiin, liike saa yhä raivokkaampia sävyjä ja miltei keskeytyy, kun esi-isien patsas, haamu, ilmestyy. Reggae muuttuu hiljaisuudeksi, sihinäksi, kohinaksi –  Esiintyjät konttaavat taaksepäin , ollaan kuin tapailemassa liikkeitä, keskeneräisiä, unohduksissa olleita, ollaan transformaatiossa, ja äkkiä näyttämö onkin kuin nyrkkeilykehä, punaisen välkkeessä.

Teos on sarja välähdyksiä, ruumiita liikkeessä, ruumiin kuvia. Kultalameen hehkussa näkyy kauhistuneita ilmeitä, vellovia jalkoja, sakraali ylevyys sekoittuu sisäiseen raivoon. Josephine Bakerin hahmo oli yksi menneisyyden haamu. Menneisyyden haamut vapautuvat, ne konttaavat, ne nousevat seisomaan patsaan ympärille ja alkaa marssi, marssista tulee tanssi, kuin unelmaa. kaksi esiintyjää  jää näyttämölle – hetki on täynnä  lohdun ja huolenpidon eleitä; yhteinen kaunis tanssi hämäryydessä’, neliö hohkaa – where is my light?

ONE DROPin tila täyttyy sellaisista irrallisista englanninkielisistä sanoista kuten nöyryytys, musta, nykyoperaatio, pedot, huonontuminen, hävittäminen, globalisaatio, inspiraatio, perustelu, syrjäytyminen, nykyaikainen toiminta, neutralointi, kvantifiointi, erottaminen, muuntaminen, virtsaaminen, todentaminen, rikkominen, zombistuminen, keskiluokkaistuminen. Sanoissa on kaikki ne affektit ja prosessit, joita mustat ihmiset ovat käyneet ja käyvät lävitse.

ONE DROPIssa näen kuin etäisenä inkarnaationa 1920-luvulla länsimaista tanssia mullistaneen Josephine Baker-hahmon kauhun ilme kasvoillaan.  Turhautunut  tanssija ei tyydy siihen rooliin, joka hänelle on annettu. Hän konttaa valkoiset hansikkaat käsissä merkkinä kaikesta siitä nöyryytyksestä, jota joutui kokemaan. Baker pakeni rasismia Yhdysvalloista Ranskaan. Yhdysvalloissa kansainväliseen maineeseen kohonnut tähti ei saanut edes yöpyä luksushotelleissa. Bakerista tuli paitsi ikoni, myös kansalaisaktivisti, joka toimi jo Ranskan vastarintaliikkeessä ja  hän puhui ainoana naisena yhdessä Martin Luther King Jr:n kanssa Washingtonin maaliskuussa 1963 ja Coretta King pyysi häntä johtamaan kansalaisoikeusliikettä.

Josephine Baker haudattiin Ranskan Panthéoniin vuonna 2021. Ei teko mitään pyhitä. Se toi vain näkyväksi värisokean universalismin alleen peittämän todellisuuden, sukupolvia jatkuneen rakenteellisen rasismin. ”universalismi on utopiaa ja myyttiä, jonka tasavalta kertoo itsestään —”Mustille ja ei-valkoisille tasavalta on aina ollut epätasa-arvoisuuden ja eristäytymisen tila kolonisaation käynnistämien prosessien kautta.” (Rokhaya Diallo)

”Eebenpuinen Venus” Baker tanssi banaanihameessaan. Tanssi herättää ristiriitaisia tunteita. Se vahvisti stereotypioita Afrikasta, se milteipä juhli kolonialismia, ”siirtomaatuotteita” ja rasistista ajatusta valkoisesta ylemmyydestä. Baker on esimerkki tavasta, jolla mustan naisen keho seksualisoitiin ja millaisia ulottuvuuksia primitivismin seksuaalisuuteen sisältyi. Mutta samalla orjuuden aikainen seksuaalisesti hyväksikäytetty musta ruumis saattoi nyt häiritä valkoista kolonisoijaa eroottisuudellaan.

Entä sitten kun ollaan nykyajassa ja kun ihminen tuntee itsensä nyky-afrikkalaiseksi. Miten murskata rakenteita ja niiden esteitä nyt?  Pannuhallin kierreportaista tulee koominen horror-scene. Antonia Atarah raahaa mukanaan mikrofoninjalkaa, joka ryskyy metallirakenteissa. Miten oivaltavasti kohtaus kuvaa rakenteellista rasismia, jonka musta tai ruskea esiintyjä kohtaa. Ja rakenteet ovat vahvat, eivät ne tuosta vain kaadu. Esteitä riittää.

ONE DROP tuo näyttämön sivustalle myös vampyyrit. Jamaikalaisen reggae-muusikko Peter Toshin Vampire (No Nuclear War) raivaa laulullaan tulevaisuutta nuorille, joiden elämässä vanhat vampyyrit tekevät öisiä tihutöitään ja imevät nuorista elinvoimaa. Vampyyritarinoiden yksi –  Missisippillä syntynyt myyttijuonne – oli sellainen, että mustat olivat keltakuume-epidemialle immuuneja, mikä  muka oikeutti orjuuden. Orjuuden puolestapuhujien mukaan Jumala oli tehnyt mustista immuuneja, jotta puuvillateollisuus ja valkoiset voidaan pelastaa kuolemalta. Jos mustat kerran olivat luonnostaan immuuneja keltakuumeelle, oli myös mustien orjuus luonnollista. Draculassa  dikotomia valkoinen– ei valkoinen dikotomia oli avointa. Ei nykyvampyyritarinoissakaan, jotka edelleen ovat tietoisia rodusta, olla missään rotujen jälkeisessä yhteiskunnassa. Monien rotujen ja hybridien olemassaolo ei vielä takaa oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta.

 Mustuus lipsuu rekistereiden lävitse. Se tulee väistämättä oli sitten kyse, mistä tahansa. Se kummittelee. ONE DROP -teoksessa rekistereihin kuuluvat myös valkoisen kolonialistisen valtakulttuurin teokset, ne läpinäkyvän valkoiset teokset, jotka nyt saavat uusia tulkintasävyjä.

Mitä on olla tahra valkoisella näyttämöllä?

ONE DROP -teoksen toinen osa muuttaa näkökulmaa. Näyttämö verhotaan valkoiseen. Mikä kaikki on valkoisella näyttämöllä tahraa. Valkoisessa puvussa on tahra, punainen väri väärässä paikassa tai yhtä lailla musta esiintyjänruumis väärässä paikassa, valkoisille tarkoitetussa valkoisessa tilassa valkoisen taidemuodon äärellä. Mustat esiintyjät valkoisissa punaisen veren tahraamissa puvuissaan ovat kysymässä olemassaolonsa oikeutta ja valtaamassa valkoisen kulttuurin ydintä.

En muista, onko ranskalainen Josquin des Prez´n 1400-luvun chanson soinut jo aiemmin, mutta tuo Mille regretz kuuluu tuhannet katumukset rakastetun jättämisestä, siinä kuuluu suru ja ahdistus lähestyvän kuoleman edessä.  

Entä ooppera, sen librettojen ja roolien representaatiot, joita vain valkoisilla on ollut oikeus laulaa. Camille Saint-Saënsin Samson et Delila yksi niistä oopperoista, jotka ovat rakentaneet orientaalista toista. Isabella Shaw laulaa jättikokoisessa afroperuukissaan  Samson ja Delilahista  Mon Coeur s´ouvre ta Coeur. Sen hellän pehmeät ja viettelevät sävyt täyttävät tilan. Koston ja naisen petollisuuden narratiivi.  Laulun viettelemänä Simson paljastaa rakastetulleen, miten hänen voimansa on hiuksissa. Delila leikkaa Simsonin hiukset, Simson vangitaan ja sokaistaan, mutta Simsonin hiukset kasvavat uudelleen, hän saa voimansa.  Isabella Shaw laulaa myös Verdin Naamiaishuvien aarian Re dell´abisso Affrettatti, jossa ennustaja Ulrica  Arfvidsson pyytää syvyyden tai pahuuden voimia luokseen voidakseen kostaa ja toteuttaa kuninkaan murhan. Vuonna 1955 segregaatiota vastaan taistellut Marian Andersson lauloi ensimmäisenä afroamerikkalaisena laulajana Naamiohuveissa Ulricana Metropolitanin oopperassa vuonna 1955.

Vastaspektaakkelin soundien ääni ja ruumiin liike

ONE DROP juhlii, se syleilee maailmoja hyödyntäessään erilaisia liikkeen, tanssin ja musiikin rekistereitä. Sen poliittisuus on mitään kaihtamattomassa hybridisyydessä. Onhan tämä teos lajimääritelmältään spektaakkelia. Guy Debordin uudelleen tulkinnassa Spektaakkelin yhteiskunta (1967) liikutaan kaupallistettujen spektaakkelien kasautumassa ja välittömästä todellisuudesta etääntyneissä representaatioissa. bell hooks erotti toisistaan kaksi erityyppistä mustaa esitystä. Esitys on selviytymistä osana rodullista sortoa tai esitys on rituaalileikkiä. Ensimmäinen musta esitys toimi suuremman, ei-mustan yleisön kulutustuotteena, rituaalileikissä esitys toimii vapauttavana käytäntönä korostaessaan identiteettiä ja oman kielen ja artikulaation luomista. Mustuudesta tulee bell hooksin mukaan vaarallista, kun se asetetaan vastakkain valkoisen ylivallan sosiaalisten rakenteiden kanssa. hooksin mukaan valkoiset kyllä ystävystyvät ja liittoutuvat mustien kanssa luopumatta kuitenkaan rasistisista tottumuksistaan.  Kaupallistettu mustuus, musta primitivismi, stereotyyppiset tarinat, musta naiseus ovat esimerkkejä tällaisista tottumuksista.

ONE DROPin liike ja musiikki ovat tilanraivausta ja oikeutusta mustalle ja ruskealle ruumiille, äänelle ja tuntemuksille. Liikkeet, tanssi ja jokainen kappale pitää sisällään oman kummittelunsa, fragmentin mustuudesta, mutta myös utopioinnista, dekolonisaatiosta.

Elton Johnin kappale Sacrifice huokuu melankolista ymmärrystä ja hyväksyntää. Siinä lauletaan kahdesta sydämestä eri maailmoissa, joissa eroa voi katsoa tapahtumana, ei uhrauksena.

ONE DROPIN kontekstissa Paul Verlainen runoon sävelletty En Sourdine on nyt kuin jokin herkkä ja eleginen näky. Ranskalaisen symbolistirunoilijan tekstin avautumaan lohdullisesta näkökulmasta. Verlainen runossa sulaudutaan ja hävitään pimeään. Hämäryydessä tapahtuu värien mutaatiota: kaikki värit ovat mustia, valkoisia tai harmaita.

ONE DROPissa ensimmäisenä maailmanmaineeseen kohonnut jamaikalainen reggae-laulaja Bob Marleyn  & The Wailersin  Could you be loved muistuttaa, ettei mustan pidä antaa muuttaa itseään ja tulla huijatuksi. Mustilla on elämä elettävänä, reggae on kehotusta pysytellä hengissä.  Laulu on täynnä toivoa ja rakkautta.

Monissa lauluissa kaikaa onneton, kadonnut rakkaus, halu paeta tuskaa,  pilaantuneesta rakkaudesta – nämä rakkauslaulut resonoivatkin nyt valkoisen ja mustan poliittisena erona, pettymyksenä Gloria Jonesin Tainted Love.

Laulun keskeyttää jylisevä ääni ja näyttämölle tunkeutuva savu. Se on rakenteiden murenemisen jylinä, Tässä Pannuhallin betoni murenee. Liekehtivät valot This crambling of thousand times yes.

Muistanko oikein, vai olenko kuvitellut. Esiintyjät saapuvat kontaten. Niin ja esi-isien pysti saa jälleen uuden paikkansa tässä ihmeiden teon ja unelmoinnin paikassa, joka alkaa kumista rumpujen rytmistä.

Mustuus ja kapitalismi:” The will to transgress every single limit”

ONE DROPisss ruumiillistuvat useat keskeiset nykyhetken mustien teoreetikkojen ajatukset. Teos  esityksellistä sitä kaksoistietoisuutta, josta Paul Gilroy teoksessaan Black Atlantic kirjoittaa. Tätä kaksoistietoisuutta muokkasivat orjakauppa, orjuus ja rodulliset ideologiat sekä samaan aikaan liikkeellä oleva muuttuva diasporinen kulttuuri-identiteetti, jota mitkään kansan tai kansakunnan rajat eivät rajoita.  Transatlanttisen orjuuden seurauksena mustan kulttuurin erilaiset hybridimuodot ovat levinneet eri puolille Atlantia. Maailma on kansallisista rajoista piittaamatta täynnä transatlanttisen kulttuurin rodullisia viestejä ja tuntemuksia.

ONE DROP tekee samanlaista mustuuden historiallista kaivuuta ja kontekstualisointia kuin kamerunilainen filosofi ja kulttuurikriitikko Achille Mbembe mustan järjen kritiikissään. Hän kiinnittää huomioon kaikkiin niihin tapoihin, joilla diskurssia on rakennettu ja otettu käyttöön.  Mbemben jäljitystyö ulottuu uusliberalistiseen nykyhetkeen.  Rotu on perverssi fantasmagoria. Orja on globaalin lännen ja pääoman fuusio, se on kaikkien sosiaalisten suhteiden ja halujen ytimessä. Orjan tila on universaali, maailmasta on tullut musta.  Mbemben mustan järjen kritiikki on kokonaisvaltaista analyysiä todellisuudesta, jossa afrikkalaista alkuperää käytetään edelleen epäinhimillistämällä ihmisiä ja mahdollistamalla pääoman liikkeet Länsimaisten rikkaudet rakennettiin hyväksi käytettyjen ja orjuutettujen ruumiiden perustalle. Fiktio rodun ideologiasta oikeutti muiden ihmisten kohtelun alempiarvoisena. ajatusmuoto, joka on oikukas, epävakaa ja jatkuvassa liikkeellinen. Mustuus on simulacrumia ja haamuja. kuvitteellinen musta tarkoittaa yritystä vapautua rotujen hierarkiasta. Necropolis-teoksessaan Mbembe kritisoi sitä, miten biopolitiikka ei pysty käsittelemään hallinnan, alistamisen ja väkivallan nykymuotoja.

ONE DROP käsittelee sitä, miten transatlanttinen orjakauppa jatkaa affektiivista resonointiaan ja kummitteluaan. Mutta kummittelua voi käyttää välineenä tyhjentämään se merkityksistä. Kummittelu voi toimia mustan elämän merkityksellistäjänä, kun uskalletaan esityksellistää  transatlanttisen orjakaupan affektiivista ei-olemassaoloa ja mustuutta ja kaikkea sitä, miten ne kytkeytyvät toisiinsa.

Yhdysvaltalainen mustaan teatterin historiaan ja teoriaan erikoistunut tutkija Kashif Jerome Powell  on kirjoittanut mustuuden kummittelusta.  Tuo kummittelu on tila, jossa ihmisen subjektiivisuus muodostuu kauhun ja kidutuksen kulttuurin kautta. Se tarkoittaa väkivaltaa, joka viipyy eikä katoa.  Kummittelu liittyy ahdistukseen. Mustat etsivät kotia, joka kadotettiin orjuuden ja transatlanttisen kiertomatkan kuluessa. Powell uskoo, että elämä yhdessä haamujen ja henkien kanssa synnyttää ymmärryksen siitä, ettei ”kotia” todellisuudessa ollut olemassakaan. Mutta tämä prosessi tuo esiin näkymättömänä pinnan alla odottavan mahdollisuuksien valtakunnan. Tällaista tulevaisuutta rakentaa ONE DROP.

“If You’re Not Outraged, You’re Not Paying Attention.”

Esitystiedot:

Koreografia, käsikirjoitus, ohjaus: Sonya Lindfors

Äänisuunnittelu: Jussi Matikainen

Valosuunnittelu: Erno Aaltonen

Lavastus: Aino Koski

Puvut: Sanna Levo

Esiintyjät: Antonia Atarah, Hamis Ahmed, Geoffrey Erista, Nori Kin, Isabella Shaw, Alma Bø Getachew, Mariama Slåttøy,

Mukana prosessissa: Judith Arupa,  Ornilia Ubisse, Judith Aruba

Dramaturginen tuki: Jaakko Pallasvuo

LÄHTEET

Gilroy, Paul (1993). The Black Atlantic: Modernity and Double Consciousness  https://www.hup.harvard.edu/catalog.php?isbn=9780674076068

Hall, Stuart. (1997). The spectacle of the other. Representation, 1st ed. London: Sage in association with the Open University, pp.225-290.

Handsworth and the production of knowledge: blackness, racism and anti-imperialism in 1970s Britain https://www.race.ed.ac.uk/handsworth-and-the-production-of-knowledge-blackness-racism-and-anti-imperialism-in-1970s-britain/

Hooks, Bell  (1976) Black Looks:  Race and Representation  https://aboutabicycle.files.wordpress.com/2012/05/bell-hooks-black-looks-race-and-representation.pdf

Mbembe, Achille (2013). Critique of Black Reason. Translated by Laurent Dubois. Durham: Duke University Press, 2017. A translation of Critique de la Raison Négre. Paris: La Découverte.

Mbembe, Achille (2019). Necropolitics. Translated by Steven Corcoran. Durham: Duke University Press, 2019.

Powell, K. J. (2016). Making #BlackLivesMatter: Michael Brown, Eric Garner, and the Specters of Black Life—Toward a Hauntology of Blackness. Cultural Studies ↔ Critical Methodologies16(3), 253–260. https://doi.org/10.1177/1532708616634770

Palmer, Lisa Amanda (2020) ‘Each one teach one’ visualising black intellectual life in Handsworth beyond the epistemology of ‘white sociology’, Identities, 27:1, 91-113, DOI: 10.1080/1070289X.2019.1648712