Puhekupla-ryhmän ja Circus Maximuksen Sorry Books Suomi  Hietaniemen paviljongissa toivottavasti nähdään vielä jossain muuallakin. Kaunistelematon ja suora esitys synnytti tarpeen jälkikäteiseen pohdintaan. Miten minua kutsutaan ja tuupataan antirasistiseen työhön? Miten meistä voidaan tehdä liittolaisia? Tämä kirjoituskin on opettelua ja tapailua.

Puhekupla-ryhmän (puhekuplalaiset esiintyjät Pinja Hahtola, Niina Hosiasluoma, Jenni Urpelainen sekä Eero Enqvist ) ja  mukaan tulleiden Tuire Tuomiston (ohjaus, esityskonsepti ja visuaalinen suunnittelu) ja Tari Dorisin (äänisuunnittelu) ja Quirin Bäumlerin (naamiot) esitys Sorry Books Suomi on dokumentaarinen itsekriittinen esitysreflektio siitä, mitä tekijöiden omia rasistisia ennakkoluuloja käsitelleillä baarikiertueilla kolmen vuoden kuluessa tapahtui, tai erityisesti katastrofaalisella ja ahdistavaksi koetulla viimeisellä keikalla Mopo Baarissa joulukuussa 2019.

”Taas kerran, koittakaa kestää, että etuoikeutetut ihmiset oppivat hitaasti – tai ovat haluttomia oppimaan. Haluttomia sitoutumaan kuuntelemaan ja tilan antamiseen.” (Tari Doris)

Teoksen äänisuunnittelija Tari Dorisin toteamus meidän etuoikeutettujen ihmisten hitaasta oppimiskyvystä on suunnattu sorrosta ja syrjinnästä kärsiville. Sellaisia me olemme, sellainen minä olen. Miten meidät ja minut saa sitten oppimaan ja poisoppiminaan? Millaisin keinoin esitys voi vaikuttaa?

Sorry Books Suomi toimi ainakin minulle. Siellä olivat kaltaiseni valkoiset etuoikeutetut, jotka suuntasivat kriittisen katseensa itseensä ja sitä kautta antoivat minulle vapauden tehdä omaa itsereflektioni omista sokeista pisteistäni.  Voin yrittää nähdä, miten rasismi ja rasistiset rakenteet toimivat ja miten niitä voi muuttaa. Yritän ymmärtää, miten toisille – meille valkoisille – on enemmän tilaa kuin mustille. Yritän nähdä, miten eriarvoisuus toimii sekä minussa yksilönä, toisaalta instituutioiden tasolla ja kansallisella tasolla –  nyt juuri Suomessa, joka kyllä saattaa olla Euroopan onnellisin maa, mutta samalla rasistisin, kuten muutama vuosi sitten tehty selvitys Being black in the EU osoittaa.

Hiljaisuus rasismin ja rodullistamisen ympäriltä ei poista rasismia.

Sorry Books Suomi lähtee kysymyksestä, miten valkoisella naamalla voi käsitellä rasismia aiheena. Tämä on suora esitys. Se on suora esittäjilleen ja meille osallistujille.

Sorry Books Suomi liittyy Sorry Books Australia -kansanliikkeeseen joka syntyi Australian hallituksen kieltäytymisestä pyytää anteeksi piittaamattomuutta aboriginaalien oikeuksista   ANTAR (Australians for Native Title and Reconcilitation) antoi australialaisille mahdollisuuden henkilökohtaisiin anteeksipyyntöihin. Mekin teemme saman kirjoittamalla isoihin mustiin kirjoihin omia anteeksipyyntöjämme esityksen päättyessä. Tämä henkilökohtainen tutkiskelu omien tekojen tai tekemättä jättämisten äärellä oli olennainen osa esitystä.

Tärkeätä on myös tapa, jolla esitys johdattaa minut henkilökohtaisiin anteeksipyyntöihin. Katsojina jatkoimme siitä, mitä näkemämme ja kokemamme oli tuonut esiin. Esiintyjät toivat antirasistisissa harjoitteissaan esiin omia sokeita pisteitään, lipsahduksua, sitä luonnollistettua asennetta, puhetapaa, havaintoja, ajattelulogiikkaa, reaktioita, toimintaa, tilanteita, joita yhdistää meidän (minun, sinun) valkoisten arkipäivän rasismi. Se, miten tietämättäni ja hienovaraisen automaattisesti tulen rodullistaneeksi ja ulossulkeneeksi. Millaisia oletuksia teen henkilöstä ja hänen oletetusta taustastaan, millaista on minun mikroaggressioni, ne pienet, tahalliset tai tahattomat, ehkä hyväntahtoisiksi tarkoitetut sanani, tekoni tai oletukseni?

Esitys toteutettiin Hietaniemen paviljongin valkoisessa tilassa, kirkkaassa valossa. Valkoisessa tilassa toiminnallisena lavastuselementtinä on kaksi mustaa alastulopatjaa, muutamia tuoleja. Tärkeä merkitys on kasvot ja identiteetin peittävillä karhunaamioilla, joita osa esiintyjistä pitää. 

”Pelko muuttaa ruumiiden pintoja suhteessa objekteihin.” (Sara Ahmed)

Sorry Books Suomi alkaa Pinja Hahtolan lukemalla katkelmalla Sarah Ahmedin teoksesta Tunteiden kulttuuripolitiikka. Ahmed erittelee kysymystä siitä, miksi lapsi pelkää karhua. Hän kirjoittaa siitä, miten meillä on mielikuva karhusta eläimenä, jota kuuluu pelätä. Karhu ei ole pelottava itsessään, ”sellaisenaan” vaan se on pelottava ”jollekulle”.  Ahmedin mukaan pelko on siinä, miten karhu ja lapsi tulevat kosketuksiin toistensa kanssa.

Ahmed ei yksilöpsykologisoi. Häntä kiinnostavat tunteiden ”kiertoliikkeet”, tavat, joilla tunteet suuntautuvat affektiivisesti uudelleen.”Tahmaiset” tunteet kiertävät ja vaikuttavat, ne liikuttavat meitä kohti toista ja toisia ihmisiä tai heistä poispäin.  Mikä aiheuttaa sen, mitä esimerkiksi pelkäämme tai vihaamme. Ahmed kirjoittaa siitä, miten tavastamme muodostaa vaikutelmia.

Esityksessä ”pelottavat toiset” kantavat nyt karhunaamiota.  Karhunaamiot antavat teatterillisen etäännytyksen. Karhunaamioiset istuvat sivulla, ja seuraavat antirasistisia harjoitteita, karhunaamioiset kamppailevat.  

Ahmed kirjoittaa Tunteiden kulttuuripolitiikassaan siitä, miten ruumis tulee meitä aina ensimmäisenä vastaan kasvokkaisessa kohtaamisessa ja miten tietyt ruumiit ovat raskautettuja tietyillä merkityksillä ja tahmaantuneilla tietyillä tunteilla.

Yhtä lailla tunteet voivat liimautua meihin, ne ovat performatiivisia, ne ”liimaavat” merkkejä ruumiisiin. Tältä pohjalta Ahmed sitten pohtii sitä, miten viha järjestyy, mitä on pelon politiikka, mitä pelkäämme ja kuka alkaa pelätä ja mitä. Juuri tätä Sorry Books Suomi vakuuttavasti tutkiskelee.

Alastulomatto on hyvä olla pehmennyksenä olemassa, kun laskeudumme etuoikeutetuista korkeuksistamme.

Sorry Books Suomen tärkeän toiminnallisen lavastuselementin muodostavat mustat alastulomatot. Ensinnäkin ne mahdollistavat fyysisen painin, mutta myös ajatuspainin. Alastulomatot tai heittomatot ovat kamppailulajien, yleisurheilun ja voimistelun harjoittelussa käytettäviä paksuja pehmusteita. Antirasistinen harjoittelu on samalla tavalla vaativaa ja kovaa työtä kuin mikä tahansa kamppailulajin opettelu.

Pidin paljon teoksen esityksellisestä antirasistisesta eleestä ja sen tavasta liikkua affektien alueella. Se ei syyllistä, se ei asetu ulko- tai yläpuolelle tuomitsemaan meitä. Se ei julista. Se vain kutsuu antirasistiseen työhön. Tällaisen omakohtaisen rehellisen kumppanuuseleen vuoksi esitys ei saata minua asenteelliseen takakenoon tai puolustusasemiin. Syyttely ja tuomioiden jakaminen harvoin tuottaa haluttua lopputulosta.  

Esitys johti pohtimaan moninaisuusretoriikkaa. Ei riitä pelkkä hyveellinen puhe moninaisuuden lisäämisestä. Siinähän olemme kotonamme ja omilla mukavuusalueillamme. Sarah Ahmed luonnehtii kriittisesti monimuotoisuutta hyvän olon politiikaksi, jonka avulla ihmiset voivat rentoutua ja tuntea olonsa vähemmän uhatuiksi, ikään kuin olisimme jo ”ratkaisseet sen” eikä muuta voi tehdä.

Tällaisia puheita Ahmed kutsuu ei-performatiivisiksi puheakteiksi, koska ne eivät tee, sitä mitä sanovat tekevänsä. Ahmedille ne ovat institutionaalisia ei-performatiiveja (non-performative acts), koska ne onnistuvat olemaan tekemättä sitä, mitä ne sanovat tekevänsä. Ovatko erilaiset monikulttuurisuus- tai yhdenvertaisuussuunnitelmat ja -strategiat ja käytännöt juuri näitä vakuuttavasti argumentoituja ei-performatiiveja, jotka tulevat vain vahvistaneeksi olemassa olevia käytäntöjä ja normeja jmuuttamatta mitään. Ahmedin ajattelee, että ne olisi ensin kumottava, jotta instituutiot todella monimuotoistuisivat.

Sara Ahmedin brittiläis-australialaisen feministisen kirjailijan ja vapaan tutkijan työt käsittelevät feminismiä, queeriä ja rodullisuutta. Näiden yhteenkietoutuminen nostaa kysymykset myös siitä, miten arjen käytännöissä ja institutionaalisissa konteksteissa turvataan valtaa.  Ahmed erosi rodun ja kulttuurintutkimuksen professuuristaan Lontoon yliopiston Goldsmithistä vuonna 2016 protestina sille, ettei yliopisto puuttunut seksuaalisen häirinnän ongelmiin. Sitten Tunteiden kulttuuripolitiikan, joka ilmestyi jo vuonna 2004, Ahmed on kirjoittanut muun muassa ei-performatiivisuudesta ja valkoisuudesta, valkoisuuden hegemoniasta ja käyttökelpoisuudesta.  

Ahmedin viimeisin teos Complaint! ilmestyi muutama viikko sitten ja käsittelee korkeakouluopetuksen systeemiongelmia. Hän puuttuu siihen, miten valituksiin suhtaudutaan, miten valta toimii institutionaalisesti ja suojelee itseään kieltämällä valitusten aiheet ja suuntaamalla huomion prosesseihin. Tässä tapauksessa kysymyksessä olivat häirintää, kiusaamista ja syrjintää koskevat valitukset hänen entisessä opinahjossaan Goldsmithissä.

Lähteitä:

Ahmed, Sara (2021). Complaint!. Durham and London: Duke University Press.

Ahmed, Sara (2006). “The Nonperformativity of Antiracism”.  Meridians. Vol. 7, nro 1 (2006) , s. 104-126. Duke University Press.

Ahmed, Sara (2010). Vithetens Hegemoni. (The Hegemony of Whiteness). Tankekraft Förlag: Hägersten. Esipuhe Ulrika Dahl. (2010).

Ahmed, Sara (2018, alk. 2004). Tunteiden kulttuuripolitiikka. (Cultural Politics of Emotion). Suom. Elina Halttunen-Riikonen. Tampere: Niin & Näin.

Ahmed, Sara (2019). What´s the Use? Durham and London: Duke University Press.

Fem-R: Antirasismin sanastoa.  Fem-R on feministinen ja anti-rasistinen kansalaisjärjestö, joka toimii rodullistettujen ehdoilla.

Kataja, Rosanna (2020). The Happiest and the Most Racist: Institutional Racism in Nordic Countries. Havard Political Review July 25,2020.

Marten, Elke (2016). ”Contextualizing Diversity’s (non-)Performativity”. Wagadu: A Journal of Transnational Women’s and Gender Studies, 2016, vol. 16, s. 124-146] https://sites.cortland.edu/wagadu/v16-contextualizing-diversitys-non-performativity/

Thurén, Julia (2018). 9 keinoa olla hyvä valkoinen liittolainen. Ruskeat tytöt.