”Minkälainen muoto sitten on tällä ihmisen rakentamalla täyttömaan ja kaatopaikan maisemalla? Jos kaatopaikka rakentuu hylätyistä hyödykkeistä, kerran hankituista turhakkeista, minkälainen muoto tällä kaikella on? Ehkä kaatopaikan pohjakerroksien jätekasoilla on materiaalisten haaveiden, ohimenevien halujen muoto. Pintakerrosten maisemasuunnittelulla unohtamiseen kehottava muoto.” (Aura Raulo)

Wauhausin teos Suurenmoinen sotku ja sen mahdollistama yhteinen matka Vuosaarenhuipulle on paitsi moniaistinen elämys myös merkittävä ekopoliittinen taideteko ekologisessa siirtymässä.

Suurenmoisen sotkun kaltaisilla teoksilla on syvempi merkitystä ymmärryksen kasvattajana ja myös tulevaisuudentoivon rakentajana ja rohkaisijana. Juuri taideteokset tarjoavat työkaluja ja käsitteitä, jotka auttavat ymmärtämään sitä, miten erilaiset elämänmuotomme ovat yhteen kietoutuneita ja toisistaan riippuvaisia.

Yhteinen matkamme alkaa Vuosaaren Meteorisillalta. Vaihdamme jalkoihimme turvakengät (kiitos Julia Hovi ja Mira Eskelinen), lähdemme bussilla kohti tuntematonta, jossa meillä on erinomaisen matkanjohtajat.

Vuosaarenhuippu on entinen kaatopaikka- ja täyttömaa alue. Se pitää allaan kulutuskulttuurimme vuosikymmenten jätteet sekä Vuosaaren sataman ja Hartwall-areenan täyttömaan Kaatopaikka suljettiin vuonna 1998. Se päästää sisuksistaan kaasuja, jotka nyt ohjautuvat lämmöksi. Nyt se on erilaista kasvillisuutta ja erilaisia ympäristöjä pursuava ulkoilualue.

Vaelluksen reitti ja dramaturgia on nerokas. Ensin kuulemme jätteestä ja tämän kaatopaikan historiasta – huimista määristä, massoista, maan alla piilevistä ja ulos tunkevista sisällöistä. Ennen jätteiden lajittelua ja kierrätystä muovin huippukaudella siellä ovat sulassa sovussa sekaisin niin biojäte, sairaalajäte, muovit.  

Pientä kumparetta kipuamalla kohti asetumme tasanteelle, jossa edessämme kohoilee, hengittää ja jymisee suojapeitteen alainen tuntematon kumpu. Kummun takana seisoo kaksi jyhkeää raskaan maansiirtokonetta. Nämä koneet kuljettajineen (Keijo Munter ja Pertti Salmi) muistuttavat scifi-elokuvien kyborgiolentoja. Ne aloittavat yhtäaikaisen liikkeensä kohti jymisevää kumpua, nostavat kummun suojapeitteen kuin taustaesiripuksi. Kesken tämän esityksen etäällä taivaalla lentää lintuparvi. Kahden koneolennon liikkeet ovat puhdasta koreografiaa, miltei lempeästi varoen ne nostavat pihtiotteisilla jäsenillään peitteen alta paljastuvasta jätekasasta jätettyjä esineitä – viimeisenä nousee pitkä käärö. Taustaesirippu lasketaan.

Lähdemme seuraamaan jättikyborgia, joka pitelee pihdeissään kääröä.  Olemme kuin pyhiinvaellussaattue tai mikä tahansa rituaalikulkue tässä autiossa scifi-maisemassa, jossa kohoaa tehtaiden piippuja ja kivien reunustama tie.  Meitä saattelee Philip Glassin Vessels koyaanisqatsi-elokuvasta. koyaanisqatsi tarkoittaa elämää epätasapainossa. Tuo 80-luvun elokuva näytti niitä uhkia, joita elämänmuotomme asettaa luonnolle. Uhat näkyvät ympärillä.

 Kokoonnumme käärön ympärille. Kääröstä paljastuu muovikalvon peittämä koivu. Opastajamme pesevät koivukääröä pesusienillä. Ihmeen tavoin jokainen pesusienen painallus tai pyyhkäisy Koivuruumiin pesua ja henkiinherättämistä.  

Lähdemme kulkemaan koivunkantajien jäljissä kanjonia muistuttavaa polkua kohti huippua. Huipulla koivu istutetaan maahan. Me voimme katsoa lähelle tai kauas. Laelta avautuvat 360 asteen näkymät metsiin, merelle, Vuosaaren satamaan, Nesteen öljynjalostamoon, Vuosaareen ja muihin lähiöihin ja kohti Helsingin keskustaa. Osittain juuri tuhon maisemiin, elämän epätasapainon maisemiin. Voin myös katsoa lähelle kasvikerrostumiin ja nähdä ihmisen luomassa nahkaansa.  

Tämän reflektiivisen näkymiin upottavan kokemuksen jälkeen vaellamme portaita alas halki tiheän kasvuston. Kokoonnumme yhteen, saamme itse tehtyä seljanmehujäätelöä, kuuntelemme pääteeksi Aura Raulon meille kirjoittaman kirjeen, jonka sitten saamme myös läksiäislahjaksi.

”Me elämme verkossa, verkon solmuissa, olkoonkin se sitten sosiaalinen verkosto, jonka ideat kiertävät tai ekologinen verkosto, jossa luonnon aineet kiertävät. osana verkkoa ei ole mitään todellista itseyttä.” (Aura Raulo)

”Tässä keskinäisriippuvaisuuden maailmassa solmu on meidän identiteettimme synonyymi. Solmujen kautta aineet, energiat, arvot ja ajatukset valuvat verkostoa toiseen. ” (Aura Raulo)

Suurenmoinen sotku on erinomaisesti toteutettu. Se ei pakota tai kahlitse. Se ei kiirehdi.  Se rakentuu orgaanisesti alati vaihtuvien tapahtumapaikkojen ympärille. Wauhausin kanssa on turvallista vaeltaa. Huomaamaton huolenpito takaa sen, että tästä kokonaisvaltaisesta matkasta voi nauttia turvassa ja vapaasti, mikä entistä enemmän altistaa virtaaville havainnoille. Ei mikään itsestäänselvyys.

”Joka kerta kun painan käteni multaan, osa mullan mikrobeista tulee biologiseksi osaksi minua. Ja joka kerta kun koen myötätuntoa toista ihmistä kohtaan, osa identiteeteistämme sotkeentuu, vaihtuu ja hälventää sitä rajaa, jonka olemme välillemme piirtäneet.” (Aura Raulo)

Matka jatkuu yhä teoksen jälkeenkin. Teos on syvemmässä mielessä kestollinen. Meille jää evääksi Aura Raulon kirje ja teoksen käsiohjelma tutkimuslähteineen. Tervetuloa Jäteyhteiskuntaan! Aineellisen ylijäämän kanssa eläminen (2019) on yksi niistä.  Suurenmoisen sotkun eräänlainen motto tulee Anna Tsingiltä, feministiseltä, kriittistä teoriaa soveltavalta antropologilta. Tsing kirjoittaa artikkelissaan The Buck, the Bull and the Dream of the Stag: Some unexpected Weeds of the Anthropocene  maisemista, joissa inhimillisen ja ei-inhimillisen kamppailun jäljet näkyvät. Tsing on kehitellyt feminististä taloustiedettä ja feministisiä lähestymistapoja antroposeeniin.

Taiteilijakollektiivi Wauhausin taiteellinen praktiikka tarkoittaa yhteisajattelua ja yhteistä dramaturgista prosessia ja tutkimuksellista prosessia. Skenografien (Laura Haapakangas ja Samuli Laine), ohjaaja-dramaturgin (Anni Klein), äänisuunnittelijan (Jussi Matikainen) ja koreografin (Jarkko Partanen) sekä esiintyjien (Per Ehrström, Sara Grotenfelt, Mira Eskelinen) sekä monien prosessissa mukana olevien yhteisöpää on aina viisaampi kuin yksi tai monta päätä ja ruumista erikseen. Tällaisen työskentelyn tulokset eivät synny hetkessä.

Suurenmoinen sotku harjoittaa taidelähtöistä poliittista ekologiaa. Se osoittaa kytkennän ja monilajien yhteydet. Se herättää eloon maiseman. Se saattaa minut vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin Vuosaarenhuipun monilajisen maiseman, sen kerrostumien ja kasviston, sen historian kanssa.  

”Ehkä voimme katsoa ympäröivää maisemaa esiin piirtyvien solujen ja verkkojen läpi.” (Aura Raulo)

Näen maiseman toisin. Herkistyn, altistun, näen, havaitsen – ja muistan. Näen maiseman antroposeenin jätteiden kautta, kun teos asettaa vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin Vuosaaren huipun eri kerrostumien ja huipulta avautuvien erilaisten maisemien kanssa.  

Maisemat ovat sosiaalisia ja historiallisia. Tuntemukset ja toimenpiteet niiden ympärillä ovat sotkuisia, hankalia ja epämukavia. Sotkuisuutta ei voi tukahduttaa, niin kuin Anna Tsing sanoo. Wauhausin Suurenmoisen sotkun kaltaiset taideteokset voivat auttaa meitä käsittelemään tuota sotkua.

Suurenmoinen sotku osoittaa upeasti, miten taiteen, luonnontieteen, yhteiskuntatieteen ja humanististen tieteiden rajapinnoilla – kohtaamisissa – syntyy uutta ymmärrystä inhimillisen ja ei-inhimillisen kohtaamisesta ja vuorovaikutuksesta.  

”—taiteilijat ovat olleet todella keskeinen osa tämän monitieteisen keskustelun toteuttamista, etenkin antroposeenin käsitteen kannalta.” Anna Tsing