Onneksi meillä on sellaisia kollektiiveja kuin Chekhov Machine ja Teater Mestola . Onneksi meillä on sellaisia totaalitaiteilijoita kuin Cris af Enehielm. Onneksi on Sergio Castrillon, sellisti, jonka soittimen äänestä tulee kuin yksi huohottava ruumis näyttämölle. Onneksi meillä on sellaisia esiintyjiä kuin Jon Henriksen, Jonna Eiskonen, Edith Holmström, Sue Lemström, Fabian Silén, Antti Seppänen, Kalle Lindgren!
Mietin jatkumoita: Chekhov Machinen pitkäaikaista kokonaisvaltaista työskentelyä Tsehovin ja Beckettin parissa tai Teater Mestolan praktiikkaa, Eugen Schaumania ja Paradisdoktrineniä ja yhteistyötä esimerkiksi Sirius Teaternin ja Klockriketeaternin kanssa Marat/Sadessa. On pohjia, mistä käsin ilmaisua kehittää.
Onneksi meillä on Viiruksessa muuntuva musta laatikko. Viiruksen katsomo on käännetty sivusuuntaan, ja näyttämön takaseinää täyttää neljä jättikokoista sanomalehden sivua. Siinä ne ovat senttaajan potentiaaliset rahanlähteet nyt paskanruskealla päälle maalattuina kylmänkelmeässä tai passionpunaisessa valossa kylpemässä. Kristianian katujen ja minä-kokijan tajuntaa fyysistävät myös valot ja äänet (valosuunnittelu Raisa Kilpeläinen, äänisuunnittelu Sebastian Kurten).
Svält esityksellistää nälän riivaamaa raivokkaan pakkomielteistä halua kirjoittaa. Tästä esitys alkaa: Jon Henriksenin kirjailija kirjoittaa liidulla näyttämön lattiaan, kirjoittaa, kirjoittaa Svältiä. Esityksen materiaalinen fyysis-psyykkinen lähtökohta on nälkä ruumiissa ja mielessä.
Svält on luonut esityksellisen vastineen tajunnanvirralle. Se törmäyttää ihmisen sisätilan koreografiseen ilmaisuun. Katson lumoutuneena tätä hajanaista ja fragmentoitunutta kollektiivista näyttämöruumista. Nälkään hajoavan psyyken ääriviivat katoavat. Havainnot vääristyvät. Svältin liikkeen laatu, dynamiikka ja intensiteetti tuovat mieleeni Weimarin Saksan Ausdruckstanzin ja Valeska Gertin, josta af Enehielm teki aikoinaan tanssiteoksen Zodiakiin.
Svältissä miltei saatanallisen hysteerisen hurmion liikekieli yhdistyy kurinalaisuuteen. Lähellä lattiapintaa tapahtuva liike pyörii itsensä ympärillä ja venyy kontropostoihin. Näyttämöhahmoista tulee mielessäni ”sekamuotoisia” hybridejä, kuin valon hämäännyttämiä vikkeläliikkeisiä torakoita.
Liikekieli kantaa muistumia modernista miimistä, Chaplinin ja monen muun mykkäfilmeistä. Ei tehdä psykologisesti hahmotettuja näyttämöhahmoja vaan liikkeellä ja eleellistämällä. Äkkiä muistan myös Charcot´n klinikan näytöksistä otettuja kuvia hysteriakohtauksen vallassa olevien ihmisten ”suurista liikkeitä”, joissa päät taipuvat taakse ja ruumiit menevät kaarelle.
Svält sai miettimään modernin ambivalenssia kokemusta. Passiota ja hysteriaa – kirjailijahahmon heikkouden tuntoa, oireilua. Mitä kaikkea muuta nälkä on? Mietin 1800-luvun lopun pessimismin ja toivottomuuden tuntoja, rappion, tuhon ja sairauksien ilmapiiriä. Vuosisadan vaiheen ”hermostumisen aikakaudella” itsemurhaluvut kohosivat. Kyllähän nytkin sisäiset hätäkellot soittavat…
Kuinka pitkä matka tällaisesta liikkeestä on kuriin saatettuun kollektiiviseen massaliikkeeseen ja kollektiiviseen psykoosiin?
