Svettissä valossa kylpevä tyhjä näyttämö ja äänet. Tuliko se violetti jo tuolloin? Näyttämölle avautuu kolme ovea, joiden takaa näkyy kirkkaassa valkoisessa valossa näyttämön takainen maailma. Sitten tulevat esiintyjät. Voiko näyttämöllä olla näin? kysyy yksi. Voi, todistaa koko teos.
Mitä on esiintyminen, mitä on olla tilassa ja yleisön katsottavana? Mikä esiintyjää ajaa? Mistä tulevat impulssit? Mihin ne vievät? Katselen esiintyjämateriaaliltaan ja tekijätaustoiltaan erilaisten Hanna Ahdin, Iida Kuninkaan ja Aksinja Lommin luomia tilanteita, tapahtumia, kehkeytymisiä hellän hyrisevän mielihyvän ja naurun vallassa. Jokaisella on omat hetkensä, omat pakkomielteensä tai viehtymyksensä. Jokainen on niin auki: oman itsensä, toisten ja eri materiaalisuuksien – vaikka sitten moltonisen näyttämöverhon –vietävänä. Ja tilassa on ulottuvuuksia myös ylöspäin. Välillä käväistään taiteilijan prekaarissa arjessa, sitten liu´utaan toisaalle, välillä ollaan yhdessä, välillä erikseen. Välillä joku poistuu näyttämön taakse ilman, että se toisia hetkauttaa. Nämä kolme esiintyjää muodostavat ikään kuin yhden elävän muutoksen tilassa olevan organismin.
Olisin halunnut nähdä tästä teoksesta useita eri versioita voidakseni todistaa, miten kehkeytyminen varioi esityksestä toiseen.
Svettissä toki on hikeä, ehkä enemmän hikisenä näyttämöeksistentiaalisena valinnan ja vapauden kysymyksenä uudenlaisen kokemuksellisuuden äärellä kuin liikkeen raskautena. Kun esiintyjällä on ehkä vain joitain ankkuripisteitä ja muu on vapaata, itse esiintymisen potentiaali kasvaa. Siitä tulee vapauden valtakunta.
Nämä hurmaavat olennot, joiden näyttämöasut ovat niin ihkat (kiitos Piia Rinne). Yksi on kaikenvärinen tyllipörhöpalloilmestys, toinen toppatakkiluikero liila, kolmas jossain mustassa hupparissa, treenipaidassa ja -housuissa. Yhden nautinnon alueen muodostaa esiintyjien mielikuvituksellinen pukuleikittely. Äidin vaatekaappi on auki täälläkin vaikka minkälaiselle kehkeytymiselle. Niin ja auki on ennen kaikkea esiintyjän ruumismuisti, menneiden teosten kaiut sanoina, liikeratoina, asenteina, suuntina, affekteina, joista sitten kehkeytyy jotain. Tässä preesensin tilassa hetkestä pullahtaa esiin jotain hävitäkseen jälleen: hetket täyttyvät ja tyhjentyvät, niin kuin aallot. Jonakin sellaisena kuulen myös teoksen äänimaailman.
Miten kuvailisin tällaista esiintyjyyttä? Esiintyjät jakavat ruumismielensä kokemuksia ja impulsseja kanssamme. On etuoikeutettua ja ylellistä, että meidät otetaan äärelle ikään kuin näyttämölaboratoriossa katsojamikroskooppisella katseella voimme katsoa, mitä näyttämöolioissa tapahtuu, minkälaisia metamorfooseja syntyy. Käymme esityksen aikana useissa maailmoissa, hetkellisissä, välähdyksenomaisissa, hassuissa ja kipeistä, jopa vaarallisen oloisissa. Jostain käsittämättömästä syystä mietin Alzheimerin tautia ja sitä, miten sairaus nostaa esiin odottamattomia yhteiskytkentöjä.
Svett on kuin kaikkien makujen jäätelö tai esiintyvien mieliruumiiden karkkikauppa.
