Talking in the Rain – An Entertaining Show about the Weather ei ole Singing in the Rain, mutta leikkisä viittaus mielihyvää tuottavaan musikaaliin osuu kohdalleen. Teos viihdyttää, mutta menee pidemmälle saadessaan meidät osallistujat kehollisesti tietoisiksi säästä – zoomalustalla.
Kahden todellisuutta esityksellisesti tutkivan kollektiivin, Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja tromssalaisen Ferske Scenerin sekä kestävän kehityksen tutkimuskeskuksen Western Norway Research Instituten digitaalisesti toteutettaman vuorovaikutuksellisen teoksen konsepti toimii. Viihteellisen talkshow-kehyksissä esitys yhdistää harmittoman, sosiaalista liimaa ylläpitävän keskustelumme säästä ja huomattavasti latautuneemman keskustelun ilmastonmuutoksesta. Se tekee tämän älykkään kepeästi.
Miten osallistava vuorovaikutteinen digiesitys onnistuu osallistamaan ja sitouttamaan yleisönsä zoomin välityksellä? Talking in the Rain on luonut henkilökohtaisen yhteyden jokaiseen jo ennen esitystä. Minulta on tiedusteltu, milloin olen kotosalla esityksessä tarvittavan paketin kotiinkuljetusta varten. Esitysaamuna odottelen pakettiani tulevaksi kuin lapsi joulupukkia. Olen lisäksi saanut toimintaohjeita sähköpostitse ja tekstareina. Paketin saan avata vasta esityksessä. Ohjeiden mukaisesti lähden kävelylle aistimaan ilmaa ja tulemaan siitä tietoiseksi. Tehtäväni on myös miettiä jokin sääkokemus, joka on onnellistuttanut päiväni. Tällainen sääkokemus meidän on tarkoitus jakaa toistemme kanssa.
Jossain vaiheessa esitystä jokainen vastaa digitaalisesti pieneen monivalintakyselyyn siitä, miten sää meihin vaikuttaa. Vastaamme myös kysymyksiin siitä, millaisia tuntemuksia ilmastonmuutos aiheuttaa ja edelleen kysymyksiin siitä, missä kohtaa omaa kehoa nämä tuntemukset sijaitsevat.
Käytämme saamiamme havaintoesineitä kotona. Easy Ice -kylmäpussin sisältö painuu rikki jalkani alla ja tunnen kylmän. Samaan aikaan saan kuulla, että viime vuonna Helsingin lumiennätys oli 3 cm. Tunnen myös tukahduttavan kuumuuden, kun vedän sadetakin muovin kasvojani vasten ja hengitän kasvot muovin sisällä. Tätä tukahduttavat helteet ja ilmaston liiallinen kuumuus tarkoittavat. Eläydymme ilmasto-Topin kanssa veteen. Topi kahlaa yhä syvemmälle marraskuunkylmään veteen Pikkukoskella. Käymme kukin aistimassa ilmaa olinpaikkamme ikkunasta.
Kuuntelemme sääloitsuja. Esityksen varsinaisesti alkaessa avaamme paketistamme ensimmäisen pussukan. Sen sisältämän kertakäyttösadetakin puemme päällemme. Viihdyttävän virtuaalisen talkshow´n isänä on Bernt Bjørn , Weather-Berndtin kohtaamme virtuaalitilassa milloin pohjoisen yöttömän yön tai lumimassojen keskellä, milloin missäkin – kuten Bernt toteaa, tämä virtuaalimatkailu zoomissa on mukavaa. Bernt kertoo meille säävitsejä, joille nauran täällä kotinojatuolissa ääneen, Berndt pohtii eri sääilmiöitä, mitkä ovat maskuliineja, mitkä feminiinejä, mitkä neutreja.
Pikkupurkki sisältää tunturipuron vettä, tutkijalla sen sijaan on öljyn tankeuttamaa ruskeantahmaista vettä purkissaan. Pureskelemme miltei pussukasta löytyvät hiilitabletit ja kukin siirtyy mustakielisenä bilettämään omaan suihkuunsa. No, meillä suihkusta tulee vettä… Esityksen jälkeen on vielä yksi pussi avaamatta. Siellä on kasvisipuli (vai siemen?) ja kehotus saattaa se maahan. Se jatkaa elämäänsä ystävien pihamaassa.
Esityksen jälkeen ryhdyin pohtimaan, miten tuo digitaalinen läsnäolo, osallistavuus ja jakaminen voivat tapahtua siten, ettei kyse ole pelkästä teknisestä pedagogisesta moderoinnista vaan esityksestä / esitystaideteoksesta. Minkälaisesta osallistumisesta ja vuorovaikutteisuudesta on tällaisessa esityksessä kyse? Miten teos ratkaisee teknologian avulla ”siellä olemiseen” sisältyvän läsnäolon ja elävyyden? Miten minä kehollisena olentona olen esityksessä, jossa yksityisessä tilassani fyysisesti läsnä olevina materiaalisina kumppaneinani ovat oma tietokone, esityspaketin sisältämät kanssaesiintyjät sekä zoom-alustalla läsnä olevat kanssaosallistujat ja teoksen sääihmiset sekä tutkija. Hämmästyttävän hyvin digitaalisessa esityskonseptissa toteutuu läsnäolo ja liveness, mutta jotenkin huokoistuneena.
Miten me osallistujat muodostimme etäyhteisön? Sitä on ehkä vaikeampi rakentaa paitsi pienyhteisöinä, joihin meidät saatettiin, kun jaoimme omia kokemuksiamme. Tutkijan pohdintoja olisin mieluummin vain kuunnellut ilman kameraa. Keskittymistäni äkkiä häiritsikin se, kun tutkijan pyynnöstä laitoimme kamerat päälle, jotta hän voisi nähdä meidät. Ylipäätään tutkijan ilmastonmuutosta koskevat pohdinnat jäivät nyt turhan syrjään.
Talking in the Rain kasvatti erilaisten digitaalisten esitysten nälkää. Haluaisin kokea, millaisia yhteisöllisiä, dramaturgisia, esteettisiä ja ekologisia tavoitteita tekijät digitaalisille teoksilleen asettavat posthumanismin ja ekologisen jälleenrakennuksen kehyksissä.
