TÄTIRATSASTAJAT – UNOHDA KAIKENLAINEN KORREKTIUS

LUKUAIKA: 2 min
Sanna Hietala ei ole pyhäkouluhumanisti, mutta viha-rakkaussuhteessa ihmistä kunnioitetaan.

Sanna Hietalan ja aurinkoteatterilaisten Tätiratsastajat on vähintään yhtä arvaamaton ja armoton kuin sitä edeltänyt Saalistajat. Hietalan erityisestä taidosta ja näyttelijöiden (Milla Kangas, Niklas Häggblom, Paul Holländer, Nora Raikamo, Wilhelm Grotenfelt) antaumuksellisuudesta seuraa se, että näiden haavoitettujen ihmisten maailmoissa  piehtarointi ei tuota katsojalle piinallista myötähäpeän kokemusta tai tunnetta sosiaalipornon äärellä olosta. Tämä on Teatteria ja Esittämistä isolla T:llä ja E:llä ja kovalla intensiteetillä. Huomaan etsiväni Tätirakastajien näyttelijäntyötä kuvaamaan sanoja, jotka kuuluisivat 80-luvulle. Tätiratsastajissa on 80-lukulaista rankkuutta ja mielentiloja. Nyt ei himmailla. Tässä näyttämön todellisuudessa revitellään kuin viimeistä päivää.

Ristiinpukeutuminen on orgaaninen osa Hietalan tapaa fyysistää ihmisiä. Se herkistää katsojan havainnoimaan henkilöiden sukupuolittuneita eleitä ja tapaisuuksia, joita näyttelijät niin suurella tarkkuudella hahmottavat. Nora Raikamon hevijuntti Håkan ”Häkki” Kåla on legendaarinen. Samanlaista kaksoisvalotusta rakentaa itse näytelmä. Yhtäältä se sysää katsojan menemään näiden raadollisuudessaan rakastettavien ihmisten nyrjähtäneisiin nahkoihin. Toisaalta sen luontodokumentoiva ote kutsuu tarkastelemaan näiden harvinaiseksi käyvien lajiolentojen elämää etäältä  – sitähän teki jo Saalistajat.

Mikä voisi olla parempi olosuhde kuin hevostalli, kun kerran halutaan tutkia naisoletettujen vallankäyttöä ja keskinäisiä hierarkioita sekä feminiinisyyksiä ja maskuliinisuuksia. Tätiratsastajat tuottaa tunnistamiskohteita –koskivatpa ne sitten valta- tai sukupuolirakenteita,  sukupuolittunutta olemista, eri sukupolvien normikonflikteja ja itseä suojaavia toimintamalleja. Se oikeastaan alkaa siitä, mistä useimmiten vaietaan. Hietala läväyttää vallankäytön koko kirjon manipulaatioineen ja miellyttämishaluineen katsojan silmille. Luontotutkijan katseen alle tuodaan joukko laji- ja laumaominaisuuksistaan erilaisia ihmisiä. Tähän maailmaan johdattaa erinomainen käsiohjelma, jossa esitellään tallin liepeillä parveilevien olentojen taksonomia ja asetetaan heidät hierarkkisiin kategorioihin.

Tätä maailmaa rakentaa Heini Maarasen suunnittelema hevostalli ja Pimu-hevonen, Noora Salmen retrojämähtäneet puvut, Ada Halosen valot ja Antti Ikosen äänet ja hieno tarpeisto (Maaranen & Salmi). Ihanaa naturaa! Olosuhteeseen kuuluu myös konkreettisesti Kokkola – Suomen pohjoisin kaksikielinen kunta. Kielellä ja taustalla on väliä. Luokkiin jakaannutaan myös kielen kautta. Ja minkälaisen kielen. Hietalan näytelmän ruumiillinen ele syntyy murteiden poljennosta ja gestuksesta. Tätiratsastajien kielessä puhuu ruumis!  

Miten Hietala oikein tekee tämän kaiken? Tässä viha-rakkaussuhteessa ihmistä kunnioitetaan. Ihmisellä on arvoa. Hietala on humanisti, mutta ei pyhäkouluhumanisti kuten useimmat meistä.