Tšehovia kafkalaisittain on Huone nro 6 lisäotsikko – ja häivähdyksellä Dostojevskia – tekisi mieli lisätä. Sellainen se on Miika Karvasen käsikirjoittamana ja ohjaamana. Unohdettujen pohjakerroksessa kylmää hohkaavassa kellarissa sijaitsee tämä hullujenhuone. Jurkan näyttämöllä kellariloukkolaiset elävät sitten vimmaisella raivolla, vinksahtaneen absurdisti  ja groteskisti sekä epätoivoisen runollisesti oikeudettomien todellisuuttaan.

Huone nro 6 on näyttelijöidensä Ronja Keiramon, Vilma Sippolan, Samuel Onatsun ja Saku Taittosen teatteria. Teos on Saku Taittosen (Anton Stepanov, tohtori) ja Samuel Onatsun (/vahtimestari Nikita, postimestari Mihail Averjanitsh ja tarkastaja) taiteellinen opinnäyte.  Näyteltävää riittää,  erilaisia tunnekuljetuksia ja affekteja riittää, saa heittäytyä äärimmäisyyksiin, saa karrikoida ja olla irvokas, saa olla surun ja masennuksen valtaama, ja hiljaisuus voi puhua yhtä voimallisesti kuin sanat. Esitys on täynnä erilaisia kahdenvälisiä kamppailuja, moniäänistä jännitettä, vastakohtaisia ääniä, myös henkilöiden sisäistä dialogisuutta.

Traagisuus ja karnevalistinen groteskius vuorottelevat. Groteskissa on the road -kohtaukessa tohtori ja postimestari matkaavat Moskovaan, Moskovaan. Karnevalistisessa kieli poskessa -menossa ovat Vanja-enot, Kolmet sisaret, nuoren Suomen tasavallasta löydetyt onnelliset ihmiset.  Esityksen  ”ajattomuudessa” on viittauksia niin kirjoitusajankohtaan,  nykyhetkeen kuin natsi-Saksaan:  huone nro 6 on miltei kuin keskitysleiri, jonne on tulossa aina uusia eriä.  Esityksessä hulluus ja selvänäköisyys kietoutuvat toisiinsa Gromovassa.

Teatteri Jurkka on taiteellista opinnäytettään suorittaville näyttelijäopiskelijoille oivallinen paikka. Jurkan näyttämöllä saa  kohdata katsojat hengityksen päässä.  Katsojalle se tarjoaa ylellisen aitiopaikan seurata ja eläytyä maailmaan ja ihmisiin, joita näyttelijät ruumiillistavat. Suuri kunnianosoitus ja onnentoivotus näyttelijöille!

Päällekirjoituksen pohjamateriaalina on Tšehovin novelli, mutta se on imenyt itseensä muutakin; kahdessakymmenessä kohtauksessa on kaikuja Kafkan Oikeusjutusta, Tšehovin muista novelleista, nykyhetken politiikasta. Se on runsaudensarvi, mutta kitkemisprosessin tuloksena moniäänisyydessään kirkas ja fokusoitunut. Tämän Huone nro 6:n dramaturgiseen ja esitykselliseen eleeseen kuuluu kyltymättömyys ja vimma, yhtä lailla kuin  stoalainen kärsimys ja tulevan poeettinen uumoilu.

Valta epäsopivissa käsissä

Huone nro 6 ei ole vain tunkkaisen takapajuisuuden, lian ja  näivettyneen elämän  kritiikkiä. Se kuvaa työtään tekevien virkahenkilöiden  – lääkäreiden, vahtimestarin kuin postimestarin tai tarkastajan – toimintaetiikkaa ja  byrokratian julmaa logiikkaa. Mädännäisyys ei ole vain haavoissa vaan itse järjestelmässä.  Huone n:o 6:n potilaat ovat  yhteisöstään karkotettuja nöyryytettyjä ja muilta näkymättömissä olevia kellariloukkolaisia mielivallan ja lääketieteellisten kokeiden armoilla.   ”Jos ei ole vielä tyystin kuollut, mutta ei ylen eläväkään, niin.. mihin asti on ihminen?” kysyy Maruska, yksi potilaista.

Valta ei turmele, turmeltuneisuus syntyy, kun vallankäyttö jätetään epäsopiviin käsiin; Nikitalla oma näyttämönsä ja vallankäytön teatterinsa kellarissa ja järjestelmällä omansa. 

Kafkan Oikeusjutussa (1928) prokuristi Josef K taistelee oikeusjärjestelmän koneistoa vastaan. Eräänä päivänä hänet vain pidätetään pidätyksen syytä kertomatta. Joku on ilmeisesti panetellut Josef K:ta, itse hän ei tiedä tehneensä mitään rikollista.  Huone nro 6:ssa järjettömät kantelukirjeet saattavat tohtorin tuomioistuimen eteen, menettämään virkansa ja lopulta huoneen nro 6 potilaaksi. Tohtori käy absurdia taistelua ei vain mielisairaalan vaan myös  mielivaltaista hallintakoneistoa vastaan aivan kuten  Oikeusjutussa.  

Esityksen kommentit mielenterveyden hoitamisesta viittaavat nykyhetkeen: ” melankoliaa hoidetaan lääkkein”, potilaita ei kohdata. Mutta kritiikki syvenee:  Samalla unohdetaan filosofia josta saatu vuosituhansia voima kohdata todellisuus. Filosofia on kuollut.  Huone nro 6 on myös esitys filosofian kuolemasta, taiteen kuolemasta. Teoksen stoalaisuuden ja Jobin kärsimyksen etiikassa on dostojevskilaista sävyä.

Aistin myös antiikin draamojen vääjäämättömyyttä. Huone nro 6:n potilas ei ole Gromov vaan Gromova on nainen. Hän on  kuin Teiresias tai Kassandra. Hän  ennustaa tulevaisuudesta, jossa vammaisia ei suljeta pois silmistä eivätkä vanhukset makaa paskoissaan ja opiskelua tuetaan. Tarvitaan kouluja, sanomalehtiä, yhteiskunnallisesti haastavaa teatteria. Hän puhuu siitä, miten järjestelmässä on virhe: ne joiden suhde toisen kohtaloon on virallinen, ne paatuvat.

Huone nro 6 esityksellistää resurssien puutetta,  mutta yhtä lailla hierarkiaa ja potilaiden kohtaamista vain toiminnan kohteina. Lääkärin ja potilaan vertikaalinen suhde muodostaa uhkan hierarkkiselle järjestelmälle. Tohtori on se, joka sekoittaa ”karsinoita keskenään”, käy keskustelua Gromovan kanssa, puhuu potilaille kuin ihmiselle. Onko ihminen, joka viettää vapaaehtoisesti palkatta aikaa hullujen kanssa, terve?  Hieman kyseenalaistan  lääkärikollega Schweinsteigerin (sikojenkasvattaja)  karrikatyyri-natsiolemusta. Hän on nyt saksaa ja suomea sekaisin puhuva eugeniikkaan ja uuteen vähemmän rappeutuneeseen ihmiseen uskova natsikyylä Euroopasta.

Perunat ja hautaristi mullassa – filosofian kuolemasta

Esitys kehystyy multaan ja perunoihin, joita Maruska teoksen alussa kerää mullasta. Teoksen lopulla Maruska pystyttää  perunakummulleen pienen ristin. Perunat mätänevät tai ne voivat hyvissä olosuhteissa kasvaa. Tässä maailmassa toivoa ei ole perunoilla tai ihmisillä.

Nautin teoksen tilallis-valollis-äänellisestä täyteydestä, jossa pieni tila ei ole este. Jurkan näyttämö saa ulkoisen lisän lämpiöstä, josta tähän kylmyyttä hohkaavaan hornaan ikään kuin astutaan. Ikkunakolot ja ovi ulos käytetään taiten. Huone n:o 6 on synkäksi patinoitu tila, sen saa muiksi tiloiksi kätevästi verhoilla, ikkunasyvennyksessä on yhden asukin paikka. Ulko-ovi on pehmustettu kamppailuseinä. Ja valot ja äänimaailma rakentavat teoksen maailmaa, hohkaavat ja sykkivät. Kama Ginkas toi näyttämölle kaalit  Huone nro 6:n  tulkinnassaan Vahtimestari Nikitan teatteri  (1988) Lillanissa. Nyt kuoritaan omenaa. Minulle se näyttäytyy lobotomiana. Punaisena hehkuva valo välkkyy  kuin aivojen hälytysjärjestelmä.

Karvasen, runoilijasieluisen romantikon jäljiltä teoksen tohtorin kärsimyksen filosofia korostuu. Elämä on kehämäinen ansa. ” Ei moraalilla tai logiikalla ole tässä mitään tekemistä. Kaikki johtuu sattumasta.”  Tohtori Stepanov on Jobin kirjansa ja Marcus Aureliuksensa lukenut, hän  muistuttaa hengen kasvusta yli materian. Kärsimys on herätys, jonkun sielussa on muututtava. Ei turruttava. Elämä pysäyttää ja pakottaa katsomaan sitä silmästä silmään ja mikä ihminen on estämään sitä, jos toinen ihminen tahtoo menettää järkensä tai kuolla.  Maailmasta, josta filosofia on kuollut, paha olo halutaan unohtaa, jopa toisten kustannuksella. Tohtorin stoalaisuuden ja Jobin kärsimyksen filosofian vastaisesti ”kehitellään pillereitä, ettei elämä tuntuisi siltä mitä se on. Samalla unohdetaan filosofia josta saatu vuosituhansia voima kohdata todellisuus”.  

Huone nro 6:n poeettiseen loppuun sekoittuu Tšehovin Karviaismarjoja-novellin pohdinnat onnesta, joka ei olisi mahdollinen ilman äänetöntä hätää. Teos päättyy Teiresias-Gromovan ennustukseen. Valo murtaa ja aika avaa ovet. Kaaos nousee, muurit murtuu:

”Kaiketi on onnellisen hyvä olla siksi, että onnettomat kantavat kuormansa vaiennettuna. Ilman tätä piilotettua hätää ei onni ilmeisesti olisi mahdollinen. Jos pystyy toisten mädäntyessä elävältä olemaan onnellinen, on oltava mielisairas. (Nikitalle) Sinä saat polttaa nahkasi isä aurinkoisen saaristoleirillä! Nauran, tanssin! (Schweinsteigerille) Sinulle ennustan helvetin kylmää itää. Katselen pilvistä kun nahkasaappaat marssitte tänne. Nauttikaa korppien suku pakkasesta. Jokaisen onnellisen ihmisen oven takana pitäisi jonkun seistä vasara kädessä, jyskyttää muistuttaa: “on olemassa onnettomia! Vaikka olisit tyytyväinen, elämä ennemmin tai myöhemmin kietoo sinut ansaansa. Mutta kukaan ei näe sinuakaan, kuten sinä et näe meitä.” Eikä vasaralla kolkuttajaa näy. Onnellista arkihuolet hipaisevat hiljaa kuin tuuli haavan lehtiä.”  (Huone nro 6 / Karviaismarjoja)

Tšehov resonoi. Klassikko voi olla vapauden valtakunta. Hieno Lokki Lahden Kaupunginteatterissa ja hieno Huone nro 6 Jurkassa.

Miten tärkeää ja arvokasta, että  mm. Teatteri Jurkka, samoin kuin Teatteri Vanha Juko ja Q-teatteri,  TTT, Helsingin Kaupunginteatteri ja Suomen Kansallisteatteri tekevät yhteistyötä Teatterikorkeakoulun ja Nätyn kanssa. Teokset ja tekijät saavuttavat uusia yleisöjä ja katsojille tarjoutuu kosketus opiskelijoihin. Tulevaisuuden ja toivon siemeniä.

Teostiedot

Kirjoittanut ja ohjannut: Miika Karvanen (Teak)

Näyttelijät:

Ronja Keiramo (Teak), Maruska, potilas; Brünhilde Schweinsteiger, apulaislääkäri; konduktööri; teatterikuuluttaja; kuoripoika

Samuel Onatsu (Teak, taiteellinen opinnäyte), Nikita, vahtimestari; Mihail Averjanitsh, postimestari; tarkastaja

Vilma Sippola (Näty), Irina Gromova, potilas; tuomari; pappi

Saku Taittonen (Teak, taiteellinen opinnäyte) Anton Stepanov, tohtori

Skenografia: Hanna Erämaja (Teak)

Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen