Seppo Parkkisen Raumzeit. Tieteen vapaus. Totalitarismi. Aika (ohjaus Tuomas Rinta-Panttila) on järisyttävän viisas ja hieno esityksellinen tutkielma ihmisen vastuusta ja valinnoista – ja uskosta joidenkin asioiden kestävyyteen. Kolmas tila jaksaa uljaasti uskoa ajattelun ja älyn voimaan tarjotessaan kohtaamispaikan yhdistää taidetta, tiedettä ja historiaa.  

Mitä tapahtuu tutkijan ja tieteen vapaudelle totalitarismissa? Mitä tapahtuu ajattelemiselle ja tutkimukselle, kun vapautta rajoitetaan? Mitä kirjoittamiselle? Mitä ihminen ajan paineissa valitsee tai jättää valitsematta?

Raumzeit on historiallisten aikojen, fiktiivisten ja historiallisten henkilöiden kohtauspaikka.  Se on näkökulmahenkilön fyysikko Anja Pohjanheimon mielen näyttämö. Pohjanheimo työskentelee Turun uudessa observatoriossa. Ollaan ajassa 7.-8.4.1943, yössä, jolloin tähtitieteilijä Liisi Oterma, (1915–2001) löytää komeetan, löytäjänsä mukaan nimetyn (39P Oterma). Observatoriossa työskentelevät Oterma, Pohjanheimo ja uusi opiskelija, assistentti, vahtimestari. Tietoa ja traditiota siirtyy, kun opiskelijaa ohjataan tähtivalokuvaukseen. Teleskoopin liikuttelusta syntyy mekaaninen ääni kuin tieteen hyrinänä ja kutsuna unelmoimaan maailmankaikkeudesta.

Raumzeitin fyysisenä tapahtumapaikkana on observatorio, mutta ennen kaikkea ihmisen mieli, muistikuvat. Muistelmiansa ja kokemustensa kirjoittamista suunnittelevan Pohjanheimon mielen kohtauspaikalle dialogikumppaneiksi tulee joukko tutkijoita: tähtitieteilijä Cecilia Payne-Gaposchkin (1900–1979) sekä radioaktiivisuutta, kosmista säteilyä ja hiukkasfysiikkaa tutkinut Lise Meitner (1878–1968) joka yhdessä Otto Hahnin kanssa löysi ydinfission. Hahnille myönnettiin Nobel. Meitnerin tutkijanetiikka vei ydinenergian rauhanomaiseen hyödyntämiseen. Siellä on myös fyysikko Gunnar Nordström (1881–1923) kansainvälisesti merkittävimpiin kuulunut teoreettinen fyysikko. Mutta kuten Pohjanheimo toteaa ”Tieteen historiassa on ihmisiä, joita ei löydä kuin marginaaleista.”  Ja mielen näyttämöllä käväisee myös filosofi Demokritos (460-370 eaa) ja Martin Heideggerin (1889-1976) filosofian opiskelija Krause sekä kirjailija Karin Boye (1900-1941) ja hänen dystooppisen romaaninsa Kallokaiinin romaanihahmo Leo Kall.

Raumzeitissa kuoro ei ole myötätuntoinen kommentoija. Totalitarismin kuoron ääninä on fyysikkoja, matemaatikkoja, myös Einstein sekä  filosofi Martin Heidegger, propagandaministeri Joseph Goebbels ja SS-mies

Miten näyttämöllistää tämä mielen ja historian kaleidoskooppi?

”Ei ole yhdentekevää mitä sanoja käytämme.”

(Raumzeit, Gunnar Nordström,)

Sanat painavat. Ajattelu on vaarallista.  Näin mietin, miltei liikutuksen vallassa Raumzeitin äärellä. Esitys tekee oikeutta Parkkisen näytelmän poetiikalle, sen eri ajoissa liikkuvalle syväajattelulle, analyyttiselle pohdinnalle ja kriittiselle reflektiolle. Ohjaus antaa tilan Raumzeitin risteäville äänille ja ajattelun prosesseille. Ohjaus huolehtii, että ajattelu välittyy. Kunnioitan tällaista ohjaus- ja näyttelijäasennetta – koko työryhmän asennetta, joka osoittaa kypsyyttä ja nöyryyttä raivata tilaa sanalle, etsiä yhdessä sellaisia ratkaisuja, joilla siirrytään ikään kuin syrjään.

Raumzeitissa teksti välittyy kuulokkeiden kautta ja useat kohtaukset on toteutettu projisoinnein. Näyttämön rajallisuutta rikotaan rikkomatta yhteyttä tekstiin ja näyttelijään. Henkilöiden kasvoihin keskittyvät lähikuvat päästävät lähelle. Näyttelijöillä Katja Küttnerillä Anja Pohjanheimona sekä Eetu Känkäsellä ja Kristiina Vahvaselällä on piirtokykyä lyhyissä kohtauksissa hahmottaa näyttelemiensä henkilöiden ajattelu ja tilanne, jossa ollaan.  

Kuulokkeiden kautta tuleva ääni tekee mahdolliseksi rauhallisen oleilun teoksen ajattelun maailmassa. Maailmankaikkeudessa ei ole samanaikaisuutta. Kuulokkeiden käyttö havainnollistaa tätäkin.  Kuulokkeet hahmottavat ja konkretisoivat aikaväliä, mittakaavaa, tilaa, avaruutta.  Miten ääni kulkee ja tavoittaa meidät.  Ihmisten ja aikojen äänet ja äänten sävyt saavuttavat meidät myös kuin kuiskauksina tai kaikuina. Äänet ilmaantuvat, ne voivat tulla aivan korvaan kiinni tai ne voivat olla etäämpänä.

Projisoinnit eivät ainoastaan tee mahdolliseksi liikkua rajattomasti ajassa ja tilassa. Kuvien jyrkkä musta-valkoisuus on yhtä ajan kanssa. Esiintyvän ihmisen tuo jyrkkä projisointi tuo esiin kuin laboratoriossa.

Raumzeitissa mielen kohtauspaikkana on usein juna. Juna on se, jolla tutkijat tai filosofian opiskelija ”sopeutumattomana aineksena” pakenevat. Juna on suljettu, yhteisöllinen odotuksen tila, se on pimennetty tila, johon kulkeutuvat totalitarismi-kuoron äänet, SS-miesten käskyt. Junan ulkopuolinen todellisuus kiitää ohitse. Metaforisesti aika suistuu raiteiltaan tai aika kiertää kehää. Teoksen lopussa näyttämöllä on lasten junarata, samaa rataa kiertämässä kuin toistona tai syklinä. Historialliset ilmiöt voivat tehdä paluuta.

Raumzeitille on vaikea kuvitella parempaa paikkaa kuin vanhan viinatehtaan tila Manillassa. Sen lasinen lattia, jolla kuljen paikalleni, muistuttaa historian kerrostumista.

”Kun katsotte tähtitaivaasta otettua kuvaa – kannattaa joskus ajatella, että siinä on se hetki, kun niiden valo tavoitti meidät.”

Raumzeitissa maailmankaikkeuden mittakaava, etäisyydet ja aika kietoutuvat kysymyksiin natsi-Saksan nyt-hetkistä, joissa tutkimusta harjoitetaan. Katson tähtiä taivaalla ja näen ne sellaisina kuin miltä ne näyttivät aikoja sitten. Katson menneisyyteen. Niin tekee Raumzeit, se katsoo historialliseen menneisyyteen.

Raumzeitin katse on myös pienessä ja arkisessa, niin kuin vaikkapa Airamin termospullossa, jossa neste säilyy 24 tuntia + 45 asteessa lämmittäen työntekijöitä observatorion kylmyydessä. Observatoriossa  puhutaan niin yli 200 miljoonaa vuotta sitten matkaan lähteneestä valosta kuin kellojen itsevalaisevista viisareista. Tutkijat muistuttavat, miten tieteessä tehdään eri puolilla yhtäaikaisia löydöksiä. Ja julmaa ironiaa on, että sota-aikana kaupungin ollessa pimennettynä tähtitaivas näkyy selkeämmin.  Valon kaareutuminen todistettiin auringonpimennyksen aikana.

Teoksen hienous on siinä, miten se kyseenalaistaa ja tuo näkyviin luonnollistuneita oletuksia ja ristiriitoja. Se antaa äänen unohdetuille tutkijoille, uranuurtajille, joista monet olivat naisia, juutalaisia.  Se vie matkalle tutkijoiden uteliaaseen tiedonjanoon, haluun ajatella, epäillä ja tuottaa uutta tietoa ja löytää yhteensovittamattoman ongelmaan ratkaisuja.

Raumzeit vie myös tutkijan vastuuseen, eettis-poliittisiin kysymyksiin siitä, miten tutkimusta hyödynnetään tai miten tutkijat synkkinä aikoina pitävät tietoa ja ajattelua hengissä. Se saa näkemään tutkimuksen jatkuvasti itseään korjaavana prosessina.

”Voiko kirjoittamalla vaikuttaa kohtaloonsa? Voiko kirjoittamalla estää henkisten rakenteiden murenemista.”

Raumzeit, Krause

Raumzeit näyttää situationaalista tietyssä ajassa ja paikassa olemista – nyt tiettynä aikana ja paikkana tutkijat ja filosofien  täälläolon paikkana on Hitlerin valtaannousu ja natsi-Saksa. Saksan miehitettyä Itävallan instituutin tutkijoita kieltäytyy yhteistyöstä, eroaa. Naisten asema on jo lähtökohtaisesti vaikea, pitäisihän heidän olla toteuttamassa koti, keittiö, kirkko -ideologiaa.

Raumzeit käy varjopainia Heideggerin kanssa antaessaan yhden äänen filosofian opiskelija Krauselle.  Se esityksellistää ajan kokemista kairoksena, tilaisuutena ja tilanteena, jossa ihminen kohtaa ajallisuuden niin, että se asettaa ihmisen alttiiksi tulevaisuuden uhalle. Tällaisessa tilanteessa ihmisestä uhkaa tulla das Man, se, jossa ”jokainen on toinen eikä kukaan ole itsensä (Oleminen ja aika). Das Man kadottaa itseytensä, hän jättää huomiotta ”omantunnon kutsun” ja tulee osaksi koneistoa. Heideggerin yllä lepää totalitarismin varjo. Hän oli Saksan kansallissosialistisen puolueen jäsen vuodesta 1933 ja osallistui Freiburgin yliopiston rehtorina 1933–34 aktiivisesti saksalaisen yliopistomaailman natsilaistamiseen ”toisten huomaamattomaan herruuteen” altistuen.  Krause kuvaa, miten yliopistossa luotien jäljet ”on jätetty silleen”.  Totalitarismin kuoro kuvailee Heideggerin työleiriä. vaellusta SS- tai SA-puvuissa halki ikuisen metsän – Krause kuvaa itseään sopeutumattomaksi aineeksi vailla tulevaisuutta. Pohjanheimon ja filosofian opiskelijan kohtaus päättyy Pohjanheimon kysymykseen, onko uusi alku mahdollinen ja opiskelijan vastakysymykseen, minkä jälkeen. – Perikadon, vastaa Pohjanheimo. Krausen ajattelun leikkaa  kuulutus: Ordnung ist Einzuhalten. Das Verbrennen ist Untersagt. Hän on kadonnut.

Totalitarismin kuoron äänet syytävät hämärää tiedenäkemystään ja teknologiavastaisuuttaan Saksan suuruuden kahden vihollisen, kommunismin ja juutalaisuuden, ilmentymänä. On olemassa arjalaista fysiikkaa ja juutalaista fysiikkaa. Totalitarismin äänet julistavat, miten ”tiede voi olla vain tietynlaisten ihmisten luomaa tiedettä tietyssä ajassa”.  Tässä ajassa tiede on ”maskuliinisen ruumiin” kamppailua. Siellä kuuluu Volk ohne Jugend. Volk ohne Zukunft  Vuonna 1932 ilmestynyt teos pohti kansantaloudellisena ja sosiaalisena ongelmana syntyvyyden laskua.

Yksi koskettavimmista kohtauksista minulle oli se, jossa Pohjanheimo pohtii, mitä kaikkea hän olisikaan halunnut ihmisiltä kysyä ja heti kohta hän miettii myös vaihtoehtoa, että ei ehkä osannutkaan kuunnella.

Seppo Parkkinen jakaa Hannah Arendtin ajatuksen siitä, että 1900-luvun poliittista ajattelua määritti keskeisimmin totalitarismi liikkeenä, joka rakensi kaikkien elämänalojen totalitaarisen hallinnan ja kielsi vapauden. Parkkinen on aiemmissa teoksissaankin tarkastellut vapauden tukahduttavan ajan painetta ihmiselle. Ihminen joko taipuu itsenäistä eettis-moraalista kompassia rapauttavan ajan edessä tai hän uskaltaa taistella vastaan.

Luominen on vastarintaa, kirjoitti Gilles Deleuze. Platonin Valtiossa taiteilijat olivat epäilyksenalaisia kieltäytyessään laulamasta valtion lauluja  ja opettamasta valtion hyveitä. Karin Boyen tieteisromaanissa  Leo Kall keksi Kallocainin, totuusseerumin. Sen avulla kontrolliyhteiskunta saattoi entistä tehokkaammin valvoa kansalaisiaan. Totuusseerumin avulla sillä oli pääsy kansalaisten todellisiin ajatuksiin ja tunteisiin.  

Raumzeitin valo kohdistuu myös nykyhetkeen. Voi kysyä, kuten ohjaaja Tuomas Rinta-Panttila tekee käsiohjelmassa, mitä uusliberalistinen hallinta ja kansalliskonservatiivinen populismi ovat tehneet ja tekevät tieteelliselle ajattelulle. Ideologinen totalitarismi muodossa kuin muodossa sivuuttaa empiiristen tosiseikkojen satunnaisuuden ja ihmisten ennustamattomuuden. Ihmisellä on kyky luoda uutta.  Ideologioiden paineessa tuo kyky voi tukahtua. Mutta ihmisellä on myös kyky jatkaa sinnikkäästi.

 ”Kun katsomme tätä kuvaa katsomme menneisyyteen”

(Raumzeit, Liisi Oterma)

Näyttelijät

Katja Küttner, Eetu Känkänen ja Kristina Vahvaselkä. Lisäksi äänirooleissa Joonas Heikkinen, Jari Hietanen, Samuli Niittymäki, Matti Onnismaa, Olli Riipinen ja Tuomas Rinta-Panttila.

Työryhmä

Käsikirjoitus: Seppo Parkkinen / Ohjaus: Tuomas Rinta-Panttila / Valo-, video- ja tilasuunnittelu: Teemu Nurmelin / Äänisuunnittelu ja musiikki: Joonas Outakoski / Pukusuunnittelu: Maria Sirén / Ompelija: Anja Behm / Maskeerauksen suunnittelu: Minna Pilvinen / Teknikko: Antton Kainulainen / Kuiskaaja: Markku Keränen / Lavastuksen toteutus: Tero Talvisilta, Mirka Lång / Tuottajat: Kristina Vahvaselkä, Marika Leinonen-Vainio / Tiedotus: Jukka Kittilä / Graafinen suunnittelu: Arto Vesterinen, Pauhaus / Valokuvat: Robert Seger / Lisäksi tieteellisiä yhteistyötahoja