Tuntematon sotilas (sovitus ja ohjaus Juho Mantere) Teatteri Vanhassa Jukossa saattaa liikkeelle, ravistelee Tuntematon-turtumuksesta ja itsestäänselvyyksistä näkemään ja ymmärtämään uutta.

On aloitettava alusta ja kuvattava tila, jonka Vanhassa Jukossa kohtaa. Näyttämökorokkeella neljä koivupölliä ja kunkin pöllin päällä seisomassa Tuntematon sotilas -romaani. Sivussa harmonin päällä Sotaromaani. Teos alkaa totutun ylevästi. Finlandia alkaa soida, taustan punainen muovifondi muuttuu siniseksi ja pimeydessä sinistä taustaa vasten neljä pölliä romaaneineen muuttuvatkin kansallisen narratiivin, kaiken sodan suuren kertomuksen tahrattoman ideologian vartiomiehiksi. 

Tätä kertomusta Tuntematon sotilas sitten purkaa julman selvänäköisenä ideologiakriittisenä köyhän teatterin keinoja käyttävänä näyttämöleikkinä.  Perkeleellisen hyvää tekevänä, kipeänä, oivalluksia herättävänä – yllätyksellisenä, kauniina.

Neljä näyttelijää kiertää juosten näyttämöä, juoksevat itsensä hielle, lämpimäksi ja uuvuksiin – useita kertoja esityksen kuluessa. Ajattelen juoksun monitasoisena uurastuksena, esityksen fiktiivisessä todellisuudessa ja esityksenteon todellisuudessa ja ideologisten haamujen selätyksessä.

Teos palauttaa kuuluviin sensuroidun Sotaromaanin kriittisen kertojan äänen, sen selvänäköisyyden ja satiirin – sen auktoriteettivihamielisyyden kansallista propagandaa kohtaan. Ollaan sodan rujossa järjettömyydessä – aikuiset miehet metsässä mitä kaikkea tekemässä. Mennään kipeään ja vaiettuun ja kiväärikomppanian ja myös vihollispuolen yksilöiden tuntemuksiin, ristiriitaisuuksiin ja haavoittuvuuksiin tai tutuksi tulleen vähemmän mairittelevaan varjopuoleen. Henkilöistä tulee ruumiintuntoisia, ja siten monimutkaisempia ja moniulotteisempia.  Ei ollakaan niissä ikikuluneissa repliikeissä vaan siinä, mitä on sanojen ja toiminnan takana. Miltä sota tuntuu ruumiissa. Teoksessa näyttelijät lukevat Sotaromaania – sen kerrontaa tai näyttämöhahmo kertoo/lukee Sotaromaanista oman näyttämöhahmonsa tuntoja.

Nyt neljä esiintyjäruumista tekevät Tuntematonta köyhän teatterin rikkain keinoin elossa ja tuntevina. Annika Hartikka, Minja Koski, Olli Riipinen ja Esa-Matti Smolander  venyvät kaikkeen, ovat ihmeellisiä – siellä ovat Kariluodot, Lammiot, Riitaojat, Lehdot, Määtät, Rahikaiset, Rokat…yhtä hyvin kuin venäläisvanki tai petroskoilaiset naiset valloittajan myymänä omaisuutena.

Tuntemattoman sotilaan nopea piirtokyky on köyhää teatteria ja sen materiaalisuutta  rikkaimmillaan. Se vetäisee tilanteita suvereeneilla vedoilla ja leikkauksilla, ei sen tarvitse sanallisesti selittää juurta jaksain, se fyysistää – kuten se teki jo alussa näyttäessä poliittisen tilanteen. Korokkeen ja näyttämölavan keskellä takana on aaltopahvinen luukku. Luukun toiselle puolelle niitataan iso Stalinin kuva, toiselle Hitlerin – siinä ollaan.

Röyhkeitä rinnastuksia ja leikkiä materiaaleilla

Tuntematon sotilas tekee röyhkeitä rinnastuksia pelaten assosiaatioilla mutta sortumatta populaariin kosiskeluun. Sen tekee musiikkidramaturgiassaan. Siellä soivat tietysti ne asiaankuuluvat Ateenalaisten laulu, Finlandia tai Elämää juoksuhaudoissa, Oi kallis Suomenmaa. Mutta sitten  Raporin Armeija, Rammsteinin Deutschland, Daruden Sandstorm, Tommi Läntisen Via Dolorosa. Kun Mannerheimin kuvaa raahataan ja alkaa upseeriston juhlinta soi musiikkina Jari Sillanpään Valkeaa unelmaa. Tai vielä enemmän, ollaan jo Kikan Sukkula Venuksessa. Tai kun suomalaista tsuhnaa tarkoittavalla sanalla härnätään, on rangaistuksena istuminen jääpaloilla täytetyssä sinkkiammeessa ja jääpalasadetta ja vettä vuorotellen päähän ja ylävartalolla – ja musiikkina Vesa-Matti Loirin Jeanne-Pierre Kuselan Naurava kulkuri. Tässäkö sodan irvokas loppu – hiljaisuus, masokismi ja pinnistelty keveys.

Neljä pölkkyä, hirsiparrut, jääkiekkomailat kivääreinä, jääpalapussit, ilmapallot, kynttilät… Pölkystä on vaikka miksi, pölkyn kanssa kamppailee Lehto viimeisillä voimillaan. Pölkky on ahkio, jota Lahtinen reuhtoo uupumuksen ja vitutuksen partaalla. Pölkyistä tulee jalat pöydälle, jonka ääreen sotilaat kokoontuvat, sytyttävät kynttilät,  kaivavat lakeistaan tinasotilaat, asettavat ne pöydälle. Sormien luunappien voimasta tinasotilaat lentelevät pöydältä lattialle. Siinä on taistelu. Punaiset ilmapallot ovat venäläisinä sotilaita, joita Pähkinänsärkijän musiikin tahdittamana tarkka-ampuja Rokka balettitanssijana pistelee, puhki just prikulleen Pähkinänsärkijän musiikin tahtiin. Jääpalat olivat Riitaojan kantamia ammuslaatikoita. Yhtä lailla kuin masokistista itserankaisua.

Vanhan Jukon Tuntematon päätyy väliajalla hurmoksenhuuruiseen Suur-Suomi intoon, jossa Kariluoto tuulikoneella aikaansaadussa tuulessa vaaleat hiukset hulmuten kuin missä tahansa kansallissosialismin  tai sosialistisen realismin herooisissa teoksissa katsoo kohti Petroskoita. Myöhemmin sitten Kariluoto koettelemassa ujonoloisesti arjalaisen yli-ihmisen, kehonrakentajahahmon lihaksia ja matkimassa. Hetkistä aikaisemmin tämä oli ylätasanteella näyttävästi poseerannut.

Esitys tekee tilaa ymmärrykselle, pelolle, sotakarkuruudelle. Se ei epäröi näyttää, miten omat kohtelivat pakenijoita. Se ei epäröi näyttää julmuutta ja kovettumista. Se näyttää meille katsomolle  venäläisen sotavangin kädet ylhäällä, väsyneillä kasvoilla arka hymynkare. Se näyttää ihmisen ja ihmisyyden puutteen. Jo aiemmin se oli näyttänyt Riitaojan silmittömän pelon, mutta ei halveksittavana. Se näyttää psyykkisesti romahtaneen Riitaojan kauhun ja henkisen väkivallan, jonka kohteeksi hän joutuu.

Sodassa käydään kauppaa. Joviaali ja sutkin kauppamies Rahikaisen alta paljastuu julma ihmiskauppias. Hänen johdollaan käydään tupakka-askeilla huutokauppaa suojattomista petroskoilaisnaisista. Asemasota kirjoitetaan mustalla tussilla taustalle ja näyttelijät sen edessä alkavat tehdä hitaita muodonmuutoksia, eri asentoja kuin groteskeina butohahmoina. Tätä tekee sota.

Eikä tämä Tuntematon sotilas pääty  Aika velikultiin. Sillä on jälkinäytös. Näyttelijät sytyttävät kynttilät, Minja Koski laulaa säveltämänsä Veljeni nukkuu -laulun. Se on laulu rintamakarkurille, sille, jonka mieli on murtunut.

Tuntemattoman jatkumoita

Jokaisella ajalla on omat kummituksensa, ideologiset haamunsa ja suuret kertomuksensa, omat vaietut äänensä ja tuntemattomansa.  Niiden kanssa ja niitä vastaan Tuntemattomaan sotilaaseen tarttuvat kamppailevat. Ensin Edvin Laineen elokuvaversio ja sitten Pyynikillä Tuntemattomassa sotilaassa sodittu päättymätönjatkosota (1961–1969), Rauni Mollbergin elokuva- (1985)  tai Turkan teatteriversio. Kalle Holmbergin Pyynikille ohjaama Tuntematon sotilas (1997) laajensi teosta historiallisella kontekstilla. Se toi Pentinkulman ihmiset Tuntemattomaan sotilaaseen, ja olihan Pyynikillä aiempina vuosina (1993–1996)  jo nähty  Holmbergin ohjauksena Akseli ja Elina ja Pohjantähden alla. Pyynikki-trilogia yhtä kaikki oli kansakunnan, myös sen kyräilevän ja nurisevan, mutta yhtä kaikki kansakunnan ei vain menneisyyttä vaan myös tulevaa esityksellistävä teos tilanteessa, jossa läntiseen rahaliittoon oltiin menossa. Se päättyi Elinan Inariin, Elinan laulamaan lauluun etäisestä, hylätystä, pohjattomasta järvestä.

Aika oli toinen jo 10 vuotta myöhemmin itsenäisyyden juhlavuonna 2007. Smedsin Kansallisteatteriin tekemän Tuntemattoman sotilas (2007–2009) oli ideologista purkutyötä, se käsitteli nykytodellisuutta ja taiteen suhdetta yhteiskuntaan, se esityksellisti valtaa ja representaatioita.  Kansallisia symboleja purettiin parodioimalla ja jälkidraamallisen teatterin ja esitystaiteen visuaalisin ja monimediaisin keinoin.

Aika on jälleen toinen – nyt  vuonna 2022 ja 2023 Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja jauhavan ihmisiä ja kaupunkeja murskaksi sodassa, jolta suojassa eivät ole siviilitkään. Aika, josta Tuntematonta suunniteltaessa ei ollut tietoa.

Mantereen ja työryhmän Tuntematon sotilas näyttää ihmisen ja yhteisön. Se ei arkaile näyttää tunteita ja tuntemuksia. Eikä se pelkää olla röyhkeä.  Se on pasifistisin, heikkoa ihmistä ja toimijuutta ymmärtävin Tuntematon sotilas, jonka olen nähnyt. Se on täynnä esiintyvän näyttelijän – ihmisen – elämänvoimaa ja materiaalin ihmeellistä värettä, joiden kanssa katsomo elää ja kiittää kokemastaan seisten.

Juho Mantere totesi haastattelussa vuonna 2021: ”Teatteri on elämän manifesti. Saadaan tuntea olevamme elossa ja tuntea merkitys edes se kaksi tuntia. Fyysisyys ja hiki ovat kuolleen ja hengettömän vastakohta.”

Työryhmä

Näyttelijät: Annika Hartikka, Minja Koski, Olli Riipinen ja Esa-Matti Smolander
Alkuperäisteos: Väinö Linna
Ohjaus ja dramaturgia: Juho Mantere
Äänisuunnittelu: Pekka Kiiliäinen
Valosuunnittelu: Pekka Kiiliäinen ja Antti Haiko
Ääniteknikko: Janne Louhelainen
Kaikki muu suunnittelutyö yhdessä työryhmän kanssa
Liike ja ääni -työpaja: Seppo Kumpulainen
Butoh-työpaja: Minja Mertanen
Puvustuskonsultaatio: Tuomas Lampinen, Eeva Mantere ja Riina Nieminen