Teatterikorkeakoulun ja Nätyn esityksissä keväällä 2023

Opiskelijatöiden äärellä katson näyttämöltä huomiseen.

Mitä näin?

Katsoin huhti-, touko- ja kesäkuussa Teatterikorkeakoulun kandiesitykset ja luin tekstit: Nyotaimori, Illat, Vastalahjat, Haavekuva sekä taiteelliset lopputyöt Alina, Suljetut ovet, Lolita. Katsoin ja luin Monodraamat (How to be a doll, Kirikiri, lava b0i, Minun kirjeesi, Pulmunen, Ydintalvi). Taiteellisesta lopputyöstä Message from Tyler. memento mori kirsikkatarha sekä  True Pass kirjoitin jo aiemmin.

Teokset kiinnostivat erityisesti siksi, että opiskelijat olivat läpikäyneet pandemian ja nuorimmatkin kokeneet sen jälkirippeet. Maapallo palaa, kuivuu, tulvii.  Ukrainassa soditaan. Huhtikuun 2023 eduskuntavaalit olivat vasta tulollaan.

Minua kiinnostivat teosten välittämät tuntemusrakenteet, miten niissä näkyy yhteiskunnan ja sosiaalisen todellisuuden vaikutus henkilökohtaiseen ja millaista tuo henkilökohtaisuus on laadultaan.  Millaisia teokset ovat ruumiin- ja äänensävyltään, ihmis- ja maailmankuvaltaan?

Ennakkovaroitus: Sokeuksista ja kuurouksista

Ajatteluni on rajoittunutta.  Tämän katsoja- ja kirjoittajasubjektin havaintojenteko on myös havaitsematta ja ymmärtämättä jättämistä – sokeutta, kuuroutta, rajallisuutta.  Yhtä ääntä uhkaa kaikkivoipa mestarointi ja yksisäikeisyys. Kauhukseni huomasin, että huomioni äänimaailmasta olivat ala-arvoisia. Olen ollut puurokorva. Tulevaisuudessa on skarpattava omaa huomiokykyä ja muistettava kirjata huomiot paljon paremmin.

Kirjoitus perustuu keväällä esitysten jälkeen tekemiini impressionistisiin muistiinpanoihin, muisti- ja kokemusjälkiin, joita kunkin esityksen katsominen jätti. Yhtä paljon kirjoitus perustuu tekstien jälkikäteiseen luentaan –  vain jotkut uusista teksteistä tunsin ennakkoon. Teostiedot tekijöineen löytyvät lopusta.

Missä maailmoissa? NO EXIT

Luen monesta teoksesta uupumusta, alakuloa. Vääjäämättömyyttä. Ihmiset löytävät itsensä mahdottomista tilanteista ja olosuhteista, joita ei pääse pakoon, toisten tai oman itsen katseen alta. Elämä on performatiivista suorittamista ja yritystä jotenkin selvitä.

Luen arvaamattomuutta. Luen turhautumista. Luen kieroa makaaberia huumoria. Luen ulkopuolelle asettautumista, oman elämän haltuun ottamista ja varjelemista tavalla, johon ei ulkopuolisilla tunkeutujilla ole pääsyä.

Luen pidätettyä raivoa, absurdiutta ja koomisuutta. Pimeää huumoria. Mitä helvettiä voi muutakaan. Ihminen löytää itsensä mitä oudoimmista olosuhteista ja tilanteista.

Luen myös huolenpitoa, myötätuntoa, toisen kannattelua, vastalahjoja.

Alina ja Suljetut ovet

Olemassa olevista teoksista Elli Salon hienosta joitain vuosia sitten kantaesityksensä Omapohjasta saaneesta Alinasta syntyy nyt lähes pyhä rituaalintäyteinen kärsimysnäytelmä, kuin antiikin tragedia joka toi kaukaisen muistikuvan Eija-Elina Bergholmin ja Maaria Kuusiluoman Huojuvasta talosta vuosikymmeniä sitten. Se on puhdas.  Se uskaltaa ottaa aikaa, se uskaltaa koreografisesti tyylitellä. Se luottaa ääneen, tilaan ja liikkeeseen. Sanojen ja näyttämötilanteiden takana aukeaa toinen maailma. Kokoonnumme ensin etäälle varsinaisesta tapahtumapaikasta, siirrymme pitkän näyttämön, kärsimyksen näyttämön, molemmille puolille ja esityksen päättyessä  jälleen etäämmälle.  Korokkeella sisar, joka yrittää huolehtia päihderiippuvaisesta veljestään on väistämättömän yksin tilanteen armoilla. Veljen holtiton horjahtelu ulottuu katsomoon, yhteiskunnan väliintulot esitetään etäämmällä paikassa, jossa olimme esityksen alkaessa.  

Sartren Suljetut ovet -teoksessa meidät asetetaan eri puolille studiotilan näyttämöä korkeammalle ikään kuin tarkkailijoiksi tai valvojiksi. Tästä tulkinnassa suljetut ovet tarkoittavat Big Brotherin tai Temptation Islandin  kaltaisia tosi-tv:n formaattien helvettejä. Ajatuksellinen rinnastus toimii.  NO EXIT, ollaan jatkuvan katseen kohteena. Sartren teos sopii hyvin kuvaamaan suljetuissa tiloissa ja olosuhteissa sikiäviä ihmissuhdepelejä ja henkistä väkivaltaa, manipulointia, seksuaalisuudella pelaamista, sitä, mitä ihmiset toisilleen tekevät, mitä rakenteet tekevät, mitä maailma tekee,  mitä ihminen itselleen tekee.  Suljetuissa ovissa kolme henkilöä toistaa ihmissuhderikkomuksiaan. Harjoitetaan julmaa ihmispeliä, liittoudutaan, miellytetään, suljetaan ulos.

Lolita

Lolita-teoksen nimeen sisältyy jo kaikki. Nabokovin romaani (1955) on tuhnuinen kertomus 12-vuotiaan Dolores Hazen, Lolitan, ja hänen 38-vuotiaan isäpuolensa suhteesta. Epäluotettavana manipuloivana, itsensä uhriuttavana ja tytön syyllistävänä kertojana toimii tämä isäpuoli, professorismies.  Tyttö joutuu seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, mutta Lolitasta onkin tullut käsite, jolla viitataan varhaiskypsään viettelevään tyttöön sen sijaan että se viittaisiin hyväksikäytetyn lapsen kärsimykseen. Nimessä Dolores tosin on kipu ja kärsimys, mutta Lolitan ruumis ja hänen kokemuksensa ovat hävinneet näkyvistä isäpuolen ruumiin etualaistuessa.

Katson Lolitaa vastakertomuksena. ”Lolita on tyttö joka oli virhe.  Esitys näyttää, miten ”virhettä”, tyttöä, haluja, itseohjautuvaa intomieltä, fantasiakykyä systemaattisesti kuohitaan. Lolitassa lolituus on kyltymättömyyttä, halua toteuttaa itseään rajattomasti.  Lolita on tässä koko naisoletetun sukupuolitettu, normitettu elämänkaari, esityksellistä raivoisaa tyttö ja naistutkimusta. Lolita on tarina tytöstä, joka ei mahdu ruoka-, ei paino-, ei käyttäytymis- ei heteronormatiivisiin sukupuolinormeihin.  Hän ei ole se sarjojen tai elokuvien prinsessa  vaan warrior.

Esitys kuvaa  aikuistumisriittejä ja sitä, miten toistoin rakennetaan normatiivista naista. Sarjakuvamaisesti rakennetuista kohtauksissa ollaan  maaseudun tai pienen maaseutukaupungin omakotitalon perheessä, kahden tytön roolileikeissä, murrosikäisten ja nuorten aikuisten vapaa-ajanvietossa. Patriarkaatti-hahmoja ovat yhtä lailla tytön äiti kuin seudun nuoret miehet.  Näitä hahmoja esittää raivoisan antaumuksellisesti neljä naisoletettua näyttelijää. Lolita karnevalisoi ja rakentaa groteskin liioittelevasti  mies- ja naisoletettujen yhteistä vapaa-aikaa, autoreissuja, biletystä roolinvaihdoksilla.

Teoksen maailmassa mennään naapurin pojan kanssa naimisiin, jäädään kotipaikkakunnalle tai otetaan rankka irtiotto. Tämä Lolita on myös ikääntynyt kirkasotsaisen ensemblenäyttelijän Grand old ladyn väsyneen turhautuneeseen kokemuksiin, joissa samat valta-asetelmat toistuvat salakieliseen Hamlet-monologiin ja selvänäköisiin pohdintoihin, ehkä olisi pitänyt tehdä jotain omaa

Lolitassa henkilöt eivät ole neljän seinän sisällä kodissa vaan ulkona maailmassa. Teos alkaa rampin rajan ylityksellä: ahnas ja kyltymätön Lolita ottaa kontaktia katsojiin herkkujen toivossa. Tämä Lolita on ahnas ja kyltymätön. Nautin vapautuneen räävittömästä ja uhmakkaasta näyttelijäntyöstä, roolien kierrätyksestä, asetelmien vaihdosta. Kuka milloin mitäkin. Erityisesti nautin naisoletettujen näyttelijöiden taidolla piirtämistä roiseista nuori mies -karikatyyreistä. Ei himmailla. Lolitassa on asennetta.

Haavekuva

Haavekuvassa me katsojat pukeudumme istumapaikkamme alta löytyviin läpikuultaviin valkoisiin kankaisiin, jotka peittävät kasvomme ja suuren osan ruumiista. Katsomme esitystä verhon lävitse kahdella puolella näyttämöä. Kanssakatsojani näyttämön toisella puolen näyttävät aaveilta. Valkoiset kaavut toimivat liikkuvien kuvien projisointipintoina, mikä lisäsi epätoden tunnetta, kuin olisin liikkunut. Alkuosan etäännytys ja aavemaisuus konkretisoivat teoksen ihmiskokeen maailmaa, jossa sisarukset kasvatetaan onnentäyteisessä virtuaalitodellisuudessa, jossa luonto kukoistaa. Väliajan jälkeen näyttämö – katsomo -asetelma muuttuu. Astumme toisenlaiseen todellisuuteen kuten myös teoksen lapset, jotka joutuvat hylkäämään virtuaalitodellisuuden maailman, tuntevat surua menetetystä astuessaan oikeaan ympäristökriisien maailmaan, henkitoreissa elävään ympäristöön, ympäristöhätään ja mielenosoituksiin. 

Virtuaalisen luonnon kauneus, paratiisimainen utopia ja lasten ruumiintunnot  luotiin aistimellisella ja runollisella kielellä.  Teksti sai tuntemaan kevään, valon, lintujen lennon. Runollinen vieraannutus sai minut valpastumaan ja terävöittämään aisteja ja tuntemaan maailman, jossa teoksen lapset elävät. Samanaikaisesti teksti ruumiillistaa lasten arjen maailman, keskinäissuhteet, leikit.  Esitys ei hukkaa hitustakaan aistimellisesta maailmasta. Sillä on herkkyyttä ja ymmärrystä ottaa kieli osaksi maailmaa. Kieli ja projisoinnit ovat tasapainossa toisiaan vahvistaen. Nautin tuntoisesta, herkästä, leikkisästä ja ilontäyteisestä näyttelijäntyötä. Hämmästyttävää, miten suuren maailman kolme näyttelijää yhdessä suunnittelijoiden kanssa pystyivät luomaan.

Sisarusten virtuaalisesta mikromaailmasta, privaatista ja kotoisasta mittakaava kasvaa posthumanistiseksi politiikaksi. Haavekuva – teoksen nimi resonoi minussa. Voisiko virtuaalisen todellisuuden maailma kasvi- ja eläinlajien moninaisena rikkautena olla tulevaisuutta, se on haavekuva, utopia tulevaisuudesta, jonka puolesta tämän hetken Elokapina ja muut ympäristöaktivistit kamppailevat.

Illat

Kuolema on myös luokkakysymys. On eri asia kuolla – mitä – tämä oikein on, se, jolta ei mitään puutu, joka elää materiaalisessa yltäkylläisyydessä haluaakin luopua elämästä  – paljastavat videot, merkityksellistä autonomiaa kulutuksen ulkopuolella.  ja suorittamista, liikettä ja energiaa täynnä oleva pääomien ja kuluttamisen kiimaiselle ja nautinnonhaluiselle liikkeelle kuolema on häiriötekijä. Se ei alistu millekään.

Illat on versio rikkaat ja rahattomat -asetelmasta. Äitiään saattohoitanut nuori valokuvaaja on törkeän rikkaan itsetuhoisen erakkovanhuksen henkilökohtainen avustaja. Valokuvaaja asuu yhdessä työstäkieltäytyjän, anarkokommunistin ja vaatesuunnittelijan kanssa. Hoivapalvelun tilaaja, ”maksava asiakas” on vanhuksen Sveitsissä asuva sisar. Teoksen henkilöitä yhdistää halu elää normatiivisen hallinnan ulottumattomissa. Prekaarit nuoret ovat valinneet elämisen reunalla poissa normien ja taloudellisen suorituspakoista. Saman ilmiön peilikuva on itsetuhoinen ökyrikas, joka kapinoi hallinnan tunteen puuttumista hallitsemalla sitä jonka vielä voi elämäänsä ja ottamalla kuoleman omiin käsiinsä.

julma ja julkea aika vaatii julmaa ja julkeaa teatteria Miten itsetuhoinen ökyrikas elää. Se jolta ei mitään puutu, puuttuukin halu elää. Tässä elämässä ei ole mitään ylevää kärsimystä, siinä on  samaa kiihkoa kuin ihmisen halussa rikastua.   dialogi on täynnä kiteytyneitä havaintoja luokkayhteiskunnasta – ei päälle liimattuna  ja kirjanoppineena vaan tuntemuksista ja havainnoista henkilöiden ruumiintunnoista nousevana huumorina, jota lisää Roin murre. Kohtaukset tapahtuvat kahdessa eri maailmassa, ökyrikkaan kotona, johon silloin tällöin sisar digitaalisena pöllähtää sekä Ilon ja Roin kotoa, jossa Ilo kuvaa

Tekstin luettuani oloni on kuin yhteiskuntaluokkalinkouksen jälkeen.  Sen havainnot yhteiskunnasta ovat tarkkoja. Se katsoo ihmisen tilaa ja tilannetta; yhteiskunnan tilaa, eriarvoisuutta, rikkaiden ja rahattomien rinnakkais- ja yhteiseloa kliinisen tarkasti, julman rujosti makaaberilla huumorilla. Esitys pystyy säilyttämään ja lisäämään tekstiin lisää kierteitä. Nähdään liioittelevaa makaaberiutta sadun. Se uskaltaa revitellä ja etsiä näyttelijäntyöhön oman ilmaisukielensä. Ja samaan aikaan tässä synkeässä maailmassa on outoa iloa.

Esityksessä on anarkistisen toiveikas lohdullinen sävy. Kaikesta ikävästä, pelosta, hengityksen salpautumisesta, menetyksen läpikäymisestä huolimatta unessa äiti rohkaisee: Niin. Ja silti kaikki kukkii. Porisee. Julmat keväät.” Siellä se on äidiltä jäänyt viherkasvi ja vihreää tunkeva seinä. Julmien keväiden voima.  Vain jaettu, lainattu ja ohimenevä tulee todeksi. Siksi estetiikalla on väliä. Tässä teoksessa kukoistaa täysin inhimillisestä kärsimyksestä ja kuolemasta piittaamaton viherseinä , hoivattava viherkasvi ja äänet ja niiden lempeä toiveikkuus.

Vastalahjat

Teos on viipale  Z-sukupolven elämää. Elli, Ellin exä Artturi ja tämän sisar Rita muodostavat toisistaan huolta pitävän ystävyysverkoston. Kullakin oma taideprojektinsa ja elämä tarkoittaa taidetyön ja sen ansaintalogiikan järjestelyjä, jotka ovat yhdistelmä kaupallisuutta, monitasoista itsensä myymistä. Omalla tavallaan myös Vastalahjat kuvaa elämistä reunoilla esityksellistäessään kolmen ihmisen yhteen kietoutuvaa elämää, taiteen tekemisen ja keskinäisen huolenpidon prosesseja.

Käsiohjelmassa oli sitaatti ranskalaisen antropologi Marcel Maussin (1872–1950) teoksesta Lahja. Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa. Sitaatti koskee mustekalojen ja merivuokkojen tapaan meressä liikkuvia  ihmisryhmiä ja heidän ympäristöään ja mieltään liikuttavia voimia. Maussin teos käsittelee lahjojen vaihtamista ja sitä, miten ihmiset liittyvät toisiinsa ja muodostavat yhteisöjä. Mauss tarkasteli arkaaisia yhteiskuntia, mutta millaista on vaihto uusliberalistisessa kilpailutaloudessa? Miten ihmiset liittyvät toisiinsa? Millaista on vaihdanta, vastalahjat, jotka eivät perustu taloudelliseen hyötyyn?  Millaista on anteliaisuus ja yhteisöllisyys.

Vastalahjat-teos käsittelee juuri näitä kysymyksiä. Roolihahmot elävät tätä maailmaa, näyttelijät ja koko tekijäryhmä ovat tämän maailman äärellä ja sisällä. Ei jää tuntua, että ollaan asetelmallisia ja ulkokohtaisia. Elävänä esitysolentona teos hengittää ja väreilee z-sukupolven kokemusta.

Teos on sarja keskinäisiä kohtaamisia, vastavuoroisuuden ja huolenpidon akteja sekä ymmärtämätöntä ulkomaailmaa Vastalahjoja luonnehtii ambivalenssi, avoimuus ja arvoituksellisuus. Kukin kipuilee itsensä kanssa. Ellillä on työtyö Raflassa ja privaatissa, tuloja tulee cam girlinä. Varsinaisessa taidetyössä Elli kirjoittaa fantasiaa suolla asuvasta suohirviö Hienohelmasta, sen halusta miellyttää ja tyydyttää suolle tulevien vierailijoiden haluja. Hienohelma on myös häpeästä, se on seksuaalifantasiaa. Prosessin kuluessa Hienohelma hylkää suon, joka on myös oman minän metafora. Rita on influensseri, jolla on podcast-alusta huonoille naisille. Hän on saanut kustannussopimuksen ilman ideaa, teksti saa kustannustoimittajalta mestaroivaa mansplainingiä. Ellille ja Ritalle syntyy eroottinen suhde, ja Rita ryhtyy kirjoittamaan naisen halusta.  

Rita artikuloi Artturin ajatuksia Rita artikuloi projektihakemusten kieleksi  ”outous kontekstisidonnaisena ilmiönä”, Rita tuottaa apurahahakemuksiin taideläppädiskurssia mennen tullen, kutsuu alustalleen Ellin, joka ohjelmassa voimaantuu estottomasti puhumaan seksuaalisuudestaan ja halustaan Elli Ritan ohjelmassa vapautuu Ritan ohjelmassa: saamme itsemme kiinni siitä, miten me kontrolloimme itseämme patriarkaalisessa yhteiskunnassa . Mutta Ritan mutta oma kirjoittaminen sakkaa ja kirjoittaminen vapautuu vasta Ellin ja Rita suhteesta tai ainakin näistä nautinnontäyteisistä hetkistä, joissa Rita katsoo Ellin tanssia. Ja Ritan oman kontrolloimattoman häpeän hetket tallentuvat Artturin videoteokseen.

Skeittaus metaforana  kannattelee koko teosta. Juulia Terho on kirjoittanut skeittauksesta esseen Halusin vain hypellä ja tehdä temppuja (Nuori voima  (5–6/2022) Mistä taiteen tekemisessä ja vapaudessa on kyse? Taiteen tekeminen rinnastuu skeittauksen hyödyttömyyteen, sen ennakoimattomuuteen ja vaaraan. Skeittaus ei ole suojattua ja turvattua toimintaa. Ei ole taiteen tekeminenkään, liikutaan haavoittumisen, epäonnistumisen mahdollisuudessa ja samaan aikaan armoitetusta vapaudessa. Esityksen dramaturgisessa periaatteessa on jotain samaa kuin skeittauksen vapaassa liikkeessä. Teoksen fiktiivisessä ajassa ja toisistaan huolta pitävien henkilöiden ajelehdinnassa syntyy taidetta. Artturin näyttelyllä on avajaiset,  Ellin Hienohelma löytää itsensä, hylkää suon, Elli keskittyy piirtämiseen. Esitystila täyttyy videoprojisointina piirroksista. Teos raivaa tilaa vapaudelle.

Teoksen skenografia on yhtä suurta sänkyä, jossa jokaisen kolmen oma tila. Näyttämönä on jättiläismäinen patja tai sänky kuin muistoina yökylistä, joissa yhteisyyttä jaetiin. Tuo sänky on metafora privaatille turvalle, huolenpidolle ja pyrkimykselle olla vapaa katseen kohteena olemisesta  Näyttämösängyllä on kullakin oma tilansa. Sängyn ulkopuolella tapahtuvat Ritan kohtaamiset kustannustoimittajan kanssa sekä podcast-haastattelut.

Nyotaimori

Nyótaimori tarkoittaa hämmentävää japanilaisten escort-palveluiden luksusta, jossa asiakkaille tarjotaan sushia alastoman naisen ruumiin päältä. Nyotaimori toimii metaforana ruumiin ja työn suhteesta, esineellistävästä suhteesta työhön. Orjuutus toteutuu nyt uusissa muodoissa alustatalouden ja itsensätyöllistäjän mukavapaissa asetelmissa.

Nyotaimorissa luovan talouden itsensätyöllistäjät, prekaarit kuvitellussa tai itsepetoksellisessa vapaudessa ja väliajan jälkeen tehdastyössä Toyotan autotehtaalla, jossa raivo ja väsymys vievät surrealistisiin harhoihin ja pakkotahtiseen tanssiin. Tässä maailmassa voi toiveikkaasti pakastaa munasolunsa tulevaisuutta varten. Teos tehdään kierrätetyistä materiaaleista, siinä on lastenhuoneleikkien kotikutoisella DIY-estetiikalla mielikuvitus rajana.

Miten työ vaikuttaa ruumiiseen? Ei vain tehdastyö vaan nimenomaan prekaari asiantuntijatyö. Miten työ orjuuttaa?  Miten ihmisistä tulee koneita, naisista esineitä.  Olen yllättynyt ja miltei nolo omasta reaktiostani. Yhtäkkiä itse näytelmän asetelmat tuntuvat hämmentävän kesyiltä ja sen havainnot kliseisiltä. Se ei ole tämän esityksen vika. Sarah Berthiaumen makaaberi satiiri globalisaatiosta, identiteetin ja työn sekoittumisesta, vieraantumisesta.  Nyotaimorissa luovan talouden itsensätyöllistäjät, prekaarit kuvitellussa vapaudessa ja väliajan jälkeen tehdastyössä Toyotan autotehtaalla, jossa raivo ja väsymys vievät surrealistisiin harhoihin ja pakkotahtiseen tanssiin. Tässä maailmassa yritys tukee työntekijöidensä munasolujen pakastamista tulevaisuutta varten. Johtuuko minusta, että kaipasin vielä ylilyövempää, ja raivoisan julmempaa otetta teoksen perversseihin asetelmiin. Sen DIY-kökköestetiikasta pidin.

Monodraamat

Nätyn ja Teatterikorkeakoulun yhteistyössä eri Teakin koulutusohjelmien maisteriohjelmien opiskelijat ovat kirjoittaneet monologitekstit. Nätyn kakkosvuosikurssin opiskelijat ovat sitten tekstien pohjalta suunnitelleet, ohjanneet ja toteuttaneet oman esityksensä.

Noin 1000 sanaa, noin 20 minuuttia.  Monodraamatekstien aihepiirit syntyivät ymmärtääkseni dramaturgien ja näyttelijöiden yhteisten lähtökeskustelujen pohjalta. Maailmojen, tilanteiden ja olosuhteiden ennakoimattomat, koomisen oudot viritykset syntyivät ehkä juuri tästä yhteisestä toive- tai tilauskosketuksesta.

Teet itsenäistä taiteellista työtä, luot oman näyttämösi.  Olet kokonaisvaltainen esitysajattelija, luet, analysoit ja purat tekstiä, sen ihmistä, tilannetta, olosuhdetta. Synnytät henkilöhahmon, sen laatuisuuden ja tyylin, liikkeet, äänen, tavan puhua, rytmin. Suunnittelet näyttämöhahmollesi puvustuksen, maskeerauksen.  Luot oman näyttelijändramaturgiasi ja -ilmaisun, työstät tarvitsemiasi muita materiaaleja, suunnittelet itsellesi näyttämön –ja sen muut materiaaliset toimijat  tilan, valot, äänet. Luot esiintyjä – katsoja -suhteen. En tiedä, meneekö ihan näin, mutta niin tai näin. Näyttelijäopiskelijan Vaateet ovat huimat, eikä monodraaman kirjoittajakaan helpolla pääse.

Nämä ovat yhteisteoksia Niissä on vinoa groteskia koomista ja samalla tunnistettavaa.  Nämä ovat esiintyjien juhlaa, sooloesityksiä, joissa parinkymmenen minuutin pätkästä mennään moniin syviin sysisynkeisiin kokemustiloihin, olosuhteisiin, mielentiloihin tai (painajais)uniin, sattumuksiin, joista ei pääse pois tai joista hiellä ja tuskalla selvitään.

ja mitä enemmän teksti tarjoaa jo valmiiksi näyttämöhahmon,  mahdollisuuden olla jostain olosuhteessa ja tilanteessa, josta käsin oma toiminta, tuntemukset – affektoitua ja virittyä sen parempi. Ja hahmoja ja tilanteita riittää. Orastaja rakkaus Ihanaiseen meni mönkään. Markosta tulee postinjakaja, joka kostoksi ryhtyy kirjevarkaaksi vastailemaan varastamiinsa rakkauskirjeisiin, ja entä pyromania, mitä kaikkea Marko on. (Minun kirjeesi) Tai entä, mitä tarkoittaa olla nukke, luopua itsestään, menettää oma tahto, olla omistajansa kuuliainen plaything ja samaan  ihminen, jolla on auktoriteettiongelma. Omistajasi astuessa huoneeseen piiloudut pöydäksi ja kuuntelet isääsi lukemassa pöytäkirjaasi. (How to be a doll)  Entä Irmeli, sarjarakastaja, muka ”fallisen katseen uhri”, se joka jaksaa rakastaa ja joka nyt luostarissa tekee tiliä elämänvalinnoistaan (Pulmunen), tai se yökerhojen baarien seuraa itselleen hakeva toksinen hahmo, jolta ei kukaan jää rauhaa, kun jäbä jauhaa ja pakottaa mukaansa ja silti lähestymiskammoisena katoaa (lava b0y). kumpikin esitystulkinta korostaa häpeää, nolluutta, ei riitä itselleen ja sitten pakkomielteisesti vetää show´taan. Toisessa tulkinnassa meidät katsojat laitetaan näyttämölle osallistumaan, meille annetaan vuorosanoja, toimintaohjeita – yhteistä häpeää ja kauhua ihmisten ilmoilla. Näyttämöä on koko elämä, halusit tai et. Siellä juostaan metroasemalta henkensä hädässä Kallion kirkkoon saarnastuoliin papiksi tai ystävän häihin (Kirikiri) Siellä kamppaillaan ydintalvessa, mielentilassa ja/tai todellisessa (Ydintalvi).

Tekstien sanojen takainen maailma aukeaa. Rajana vain näyttelijän tekstinlukutaito, näyttämöllinen kuvittelukyky ja oman näyttämön ja katsojasuhteen rakentajantaidot  Miten nautinkaan näillä itseluoduilla näyttämöillä, joita oudot ihmiskohtalot kansoittivat. Sukupuolella ei väliä – vapauden valtakunnassa voi olla ja tuntea mitä haluaa. Näyttämö on queer!

Jälkipohdintaa

Kandinäytelmissä kuultaa etiikka, huolenpito, omat pienet elämänvalinnat, hiljainen sinnittely, vapaus pakoista, ja samaan aikaan ahdistus.

Hypätään marginaaliin, siirrytään syrjään, luovutaan, mutta osallistutaan myös ilmastokapinaan. Tämä sukupolvi, nämä sukupolvet, elävät kohtuuttomuuksien keskellä.  Maailma on tuhokuvia tulvillaan tai ehkä juuri siitä syystä, näyttämöä ei ole tarvis toiston nimissä täyttää esimerkiksi dystopioilla. Sitä paitsi eivätkö dystopiat vain tee maailmasta, siitä, mitä teemme ja miten ajattelemme, entistä hämärämpää.

Todellisuudessa on kylliksi, pelon, ahdistuksen, uupumuksen, masennuksen, riittämättömyyden tunteen kanssa elämisestä saa tarpeekseen. Prekaari epävarmuus kuluttaa. Näitä teoksia asuttavat sivuhenkilöt ja heidän äänensä, joka harvemmin kuuluu missään. Sukupuolista ei tarvitse tehdä numeroa, niitä on monta ja ihmiset voivat esittää ja olla mitä mielivät ja luoda suhteita miten mielivät.

Teoksista ei kannata etsiä  mitään oikeassa olemisen ylemmyydentuntoisia suuria eleitä. Ei julistuksia ei barrikadeja vaan pieniä iloja, ilolistoja itselle autenttista elämää. Kohtuullisuutta, kunnollisuutta, järjestystä.

Entä sitten politiikkaa, muut politiikat, poliittiset halut tai niiden puute, vetäytyminen, hiljaisuus.  Mitä tästä seuraa? Voiko seurauksena olla pakkovalta hiljaisuuden tukemana.

Nyt ei avoimesti kapinoida sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta kerrotaan tarinoita, jotka heijastavat myös aliedustettujen yhteisöjen kokemuksia.

Entä tyylit, estetiikka, ilmaisu? Vapaudessa ei kuvainkaatoa, kuvainraastoa, rajojen ylitystä, ei anarkismia, ei tuhoamista, ei elämän ja teatterin rajojen häivytystä. Ollaan kunnolla.

Outo vetää puoleensa – onneksi! Surrealistiset, absurdit sfäärit ja makaaberi fantasia kutsuvat. Odotan yllätyksiä tuntemattomista havainnoista, menoa sinne mitä ei tunne.

Tästä kaikesta haluaisin kuulla näkemyksiä, haluaisin keskustella keskiluokkaisuudesta, oman itsen sisään katsomisesta ja vaihtoehdoista, maailmaan menosta.  

TEOKSET

ALINA

Käsikirjoitus: Elli Salo

Ohjaus ja lavastus: Mikko Korsulainen (ohjauksen koulutusohjelma, maisteriopiskelija, teatteritaiteen maisteritutkinnon taiteellinen opinnäyte)

Ohjaajan visuaalinen assistentti: Tomi Korhonen (ohjauksen maisteriopiskelija)

Valosuunnittelu: Jan-Peter Björklöf

Äänisuunnittelu: Juha Tuisku (vierailija)

Pukusuunnittelu: Havina Jäntti

Liikkeen ohjaus: Laura Jantunen (koreografian maisteriohjelma)

Esiintyjät: Anu Koskinen (vierailija), Akseli Lehtinen (näyttelijäntaiteen koulutusohjelma, maisteriopiskelija), Onerva Tikka (näyttelijäntaiteen koulutusohjelma, teatteritaiteen maisteritutkinnon taiteellinen opinnäyte)

LOLITA

Käsikirjoitus ja ohjaus: Kaisa Lundán (dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelma, teatteritaiteen maisteritutkinnon taiteellinen opinnäyte)

Lavastus: Miina Kujala (esittävien taiteiden lavastus, maisteriopiskelija)

Äänisuunnittelu: Pauli Kotilainen (äänisuunnittelun koulutusohjelma, maisteriopiskelija)

Esiintyjät: Eeva Kaihola (näyttelijäntaiteen opiskelija, teatteritaiteen maisteritutkinnon taiteellinen opinnäyte)

Tuuli Paju (näyttelijäntaiteen opiskelija, teatteritaiteen maisteritutkinnon taiteellinen opinnäyte)

Eeva Mäkinen (näyttelijäntaiteen opiskelija, teatteritaiteen maisteritutkinnon taiteellinen opinnäyte)

Ella Lymi (näyttelijäntaiteen koulutusohjelma, maisteriopiskelija)

SULJETUT OVET

Teksti: Jean-Paul Sartre (Suomennos: Marja Rankkala)

Dramaturgi: Taika Martikainen (dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelma, maisteriopiskelija)

Ohjaus: Jaakko Kiljunen (ohjauksen koulutusohjelma, maisteriopiskelija)

Lavastusuunnittelu: Anni Hernetkoski (esittävien taiteiden lavastuksen koulutusohjelma, maisteriopiskelija)

Pukusuunnittelu: Työryhmä

Valosuunnittelu: Oskari Kaarne (valosuunnittelun koulutusohjelma, maisteriopiskelija)

Äänisuunnittelu: Juri Jänis (äänisuunnittelun koulutusohjelma, maisteriopiskelija)

Esiintyjät: Petri Knuuttila (näyttelijäntaiteen koulutusohjelma, maisteriopiskelija, taiteellinen opinnäyte) ja Milla Tissari (näyttelijäntaiteen koulutusohjelma, maisteriopiskelija, taiteellinen opinnäyte), Alexandra Oupornikova (näyttelijäntaiteen koulutusohjelma, maisteriopiskelija)

Ohjaajan assistentti: Maksim Pavlenko

HAAVEKUVA

Ohjaus: Eeva Rajakangas (ohjauksen koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)

Käsikirjoitus: Juti Saari (dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)

Lavastus ja pukusuunnittelu: Toini Nissinen (esittävien taiteiden lavastus, 3. vuosikurssin opiskelija)

Äänisuunnittelu:Janna Hyrynkangas (äänisuunnittelun koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)

Valosuunnittelu ja videosuunnittelu: Erno Seppälä (valosuunnittelun koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)

Esiintyjät: Toni Nikka, Aino Sihvonen, Veeti Vekola (kaikki näyttelijäntaiteen koulutusohjelman 2. vuosikurssin opiskelijoita)

ILLAT

Käsikirjoitus: Maija Alander (dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)

Ohjaus: Miika Karvanen (ohjauksen koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)

Lavastus ja graafinen suunnittelu: Hanna Erämaja (esittävien taiteiden lavastus, 3. vuosikurssin opiskelija)

Valosuunnittelu ja video: Katinka Ebbe (valosuunnittelun koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)

Äänisuunnittelu: Heikki Turppo (SibA)

Pukusuunnittelu & naamiointi: Satu Muurinen (Aalto ARTS)

Lavalla: Patrik Hvitsjö, Meri Luukkanen, Aapo Salonen (kaikki näyttelijäntaiteen koulutusohjelman 2. vuosikurssin opiskelijoita)

 

NYOTAIMARI

 

Teksti: Sarah Berthiaume (Käännös: Reita Lounatvuori ) 
Ohjaus: Antti Silvennoinen  (ohjauksen maisteriopiskelija)
Lavastus: Tiina Pietiläinen (esittävien taiteiden lavastus, 3. vuosikurssin opiskelija)
Valosuunnittelu: Saana Ott  (valosuunnittelun koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)
Äänisuunnittelu: Ilja Pippa (äänisuunnittelun koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)
Pukusuunnittelu: Tiina Pietiläinen ja työryhmä
Esiintyjät: Youssef Asad Alkhatib, Nomi Enckell , Jessica Penttilä   (kaikki näyttelijäntaiteen koulutusohjelman 2. vuosikurssin opiskelijoita)

VASTALAHJAT

Näytelmäkirjailija: Juulia Terho (dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)

Ohjaus: Ismael Peura (ohjauksen koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)

Lavastus: Pinja Kokkonen & Ella Snellman

Äänisuunnittelu ja musiikki: Miia Junes (äänisuunnittelun koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)

Valosuunnittelu: Pinja Kokkonen (valosuunnittelun koulutusohjelma, 3. vuosikurssin opiskelija)

Pukusuunnittelu: Ella Snellman (Aalto ARTS)

Video: Miia Junes, Pinja Kokkonen, Ismael Peura, Ella Snellman

Näyttämöllä: Tellervo Jalas, Ronja Kuoppamäki, Lauri Qvick (kaikki näyttelijäntaiteen koulutusohjelman 2. vuosikurssin opiskelijoita)

MONODRAAMA 6 tekstiä, 12 esitystä

Näyttelijäopiskelijat (Näty):
Vilma Hartikainen

Leo Ikhilor Minun kirjeesi

Ilona Karppelin How to be a doll

Vilma Hartikainen Pulmunen

Peppi Hokynar Lavo b0i

Sulo Rahman Ydintalvi

Saara Mänttäri Kirikiri

Vincent Kinnunen Lumovoimakenttä (alkuperäistekstin nimi  Pulmunen

Kaspar Korpela Sinun kirjeesi

Elsi Sloan  Lavo b0i

Jussi Matias Korhonen How to be a doll

Jalmari Pajunen Ydintalvi

Vili Saarela Kirikiri

Monologien kirjoittajat (TeaK):
Laura Airola Pulmunen
Martta Jylhä How to be a doll
Mikael Karkkonen Minun kirjeesi
Taika Martikainen Kirikiri
Emma Mattila Ydintalvi
Michelle Orenius  Lava b0i