“there is an abyss opening for you”

Teo Ala Ruona

Teo Ala-Ruonan sooloteos Lacuna on merkkiteos. Lacuna menee ohitse ja ylittää kaikki ne näyttämöruumiit, joita olen nähnyt. Teoksen ele ei ole itsetarkoituksellisesti shokeeraava. Performanssin traditiossa transgressiivinen ruumis suoritti radikaaleja tekoja vieden katsojansa usein shokeerausmielessä väkivallan ja kauhun alueille. Lacuna sen sijaan on rakkaudenosoitus transruumiin sisässä asuvalle kummitukselle. Se on yhteinen julmankaunis transruumiin kuuntelevan huolenpidon akti.  

Lacuna on esitys ruumiin jatkuvasta tulemisen tilasta, muodonmuutoksesta ja ruumiin sisä- ja ulkotilojen nurinkääntämisestä. Se kutsuu meidät jakamaan. Lacunan ruumis ei ole kyborgi, ei teknoruumis. Se on lihaa ja verta. Se muuntuu katsojien edessä, tekee mitä uskomattomampia tekoja ja  kykenee likipitäen mihin tahansa. Joku voisi kokea tätä ruumiin manaamisena.

Lacunan ruumis on se,  jonka normatiivinen järjestys haluaa kastroida.

Lacuna on teos toisenlaisista todellisuuksista ja tulevaisuuksista.  Fuck binariteetit! Nyt mennään sukupuolien ja sukupuolettomuuksien ja seksuaalisuuksien ylitse ja ohitse kovaa transkokemukseen. Kuin transsissa queerin kahlitsemattomasti otetaan tilaa niin, että enemmistöt ja valtapositioita omaavat astuvat syrjään, kuuntelevat, ovat hiljaa. Otetaan tilaa, mutta samalla jaetaan tila ja oma ruumis. Tässä on merkittävä ero.

Lacuna? Mitä kaikkea merkitsee lacuna?

Lacuna on aukko, se on poissaoloa, jotain puuttuvaa, kadonnutta. Lacuna on huima transtekstiruumis.  Teos näyttää myös sen, mitä trans voi tarkoittaa  ei vain esittämisen vaan myös kirjoittamisen käytäntönä. Lacuna on toisenlaisen maailman tekemistä kirjoittamalla ja omalla ruumiilla. Lacuna kasvattaa ymmärrystä siitä, miten ruumis osallistuu kirjoittamiseen ja ruumiintunnot kirjoittautuvat kieliruumiiseen. Ruumis on myös kirjoitusta.

Lacunassa kieli hengittää, kieli tunkeutuu, kieli läähättää, kieli oksentaa. Suomessa kieli on fyysinen elin ja myös kieli, jota puhutaan. Tämä kaksoissidos on tärkeää.

Lacunan ruumisolento syöttää ilmoille tekstiä siitä, miten esiintyjäruumiissa kummittelee poissaolo ja läsnäolo. Tämä kummitus on sommitelma osista, joiden tekijä on antanut kuolla. Suu on kuin hauta,  josta tilaa raivaa kylkiluiden sisästä nouseva karjunta.

Lacunassa on rakennettu rituaalinen tila keskellemme. Me katsojat ympäröimme ruumisolennon kolmelta puolelta. Olemme lähellä, kosketusetäisyydellä jakamisen aktissa. Tällä koskettamisellakin on tärkeä merkitys esityksessä. Rituaalisessa tilassa on mahdollista jakaa tuo virtaavan ruumiin kokemus ja koota meidät yhteen. Olemme yhdessä kaikenlaisten määrittelyjen ulottumattomissa olevissa ruumiillisuuksissa.

Lacuna on luonteeltaan liki sakraali. Me olemme communitas. Meidät kutsutaan osallistumaan yhteiseen rituaaliin tämän taivaasta pudonneen enkelin, valontuojan, aamunkoin Luciferin kanssa. Lucifer oli se ensimmäinen arkkienkeli, joka kapinoi jumalaa vastaan ja jonka jumala karkotti.

Ensin musiikki, sitten Ala-Ruonan ruumis alkaa virittää minua. Olento kiertää kehää ja kuin loitsii. Minua viritetään valmistautumaan yhteiseen ruumisrituaaliin, jossa tulemme ruumiin haudalle.   Tämä karkotettu kutsuu ruumiinosiaan pahoiksi, kuolleiksi, koskemattomiksi, verta vuotaneiksi, jumalattomiksi ja vääristyneiksi, epäpyhäksi ja aavemaiseksi.  Englanninkielinen tekstissä on tiukka rimmaava poljento, kuin ruumisteknoa. Ala-Ruona vie lapsuudenkokemuksiin, mielikuvamatkalle läpäisevän ihon  ja kaikkien ruumiinosien kautta oman ruumiin sisuksiin. Ruumiin tyhjyyteen ja tyhjiöön voi sukeltaa kilometrikaupalla, omaan ruumiiseen voi tunkeutua, käden voi tunkea suuhun. Lacuna tapahtuu syvällä onkaloissa. Siinä kuunnellaan ruumista intiimisti jakaen. Siinä virtaa kaikki, ruumiin aukoista purkautuva, aukkoihin tunkeutuva – jaamme virtaamisen kokemuksen kuin kuilussa.

Me seuraamme tämän ruumiin sisällä loisena asuvaa kummitusta ja sen tahtoa ja miten haamua karkotetaan.

Lacuna on sarja kehollisia transformaatioita,  äänellisiä muodonmuutoksia, olentoääniä, jotka purkautuvat vatsasta, hengitys- ja äänielimistä. Ne ovat ääniä, joita en edes tiedä olevan.  Korinaa, murahdusta, teräviä viiltäviä ylä-ääniä, kuiskauksia.

Ala-Ruonan esiintyjäkeho tuntuu kykenevän mihin tahansa. Ruumis on jatkuvassa muodonmuutoksen tilassa, kiertää kehää, kiertää kehää, juoksee, juoksee, juoksee itsensä läkähdyksiin. Yläruumis pudottautuu, kaula haroo, niska kiertyy, kädet kiertyvät. Olento pudottautuu nelin kontin ja jälleen pongahtaa ylös.  Minä aistin uupumatonta  rajatilaista olentoa. Olennon katse siirtyy ulkopuolelta omaan sisäiseen kehoon ja vaipuu sen tuntemuksiin. Teos on jatkuvaa liikettä onkaloitumiin ja palautumisen hetkiin. ”Silitä minua”,  esiintyjäruumis pyytää ja kyyristyy nelinkontin yksittäisen katsojan eteen. Nuo silittämisen aktit ovat suunnattoman koskettavia: ”there is an abyss opening for you”.

Tämä olento kiertää kehää, juoksee, juoksee, juoksee läkähdyksiin. Tämä on ruumiin juhlintaa, itseksi tulemisen halua ja samaan aikaan yhteistä juhlintaa, miltei kuin yhdyntää. You want to fuck me be fucked by me. Tämä olento on se Lucifer. Hän tuo ylpeänä viestiä peräsuolen pimeydestä. Hän kutsuu meitä näkemään enkelin ja sanomaan sen.

Lacunassa omat ruumiintunnot ovat intiimi tutkimuskohde. Teos hämärtää taiteen ja taiteilijan välisiä rajoja. Tämä luo mielenkiintoisen jännitteen itsen ja toisen välille ja tutkii itse asiassa käsitystä itsestä toisena .  Mietin kaikkea sitä, mistä olen lukenut, katsonut taltiointikatkelmia, mitä kokenut. Mietin transgressiota, mietin kipua – Lacuna esityksellistää intiimin ruumiillistuneen rajakokemuksen ja avaa tilaa neuvotella uudelleen ruumiin rajoja, merkityksiä ja ominaisuuksia. Lacuna kutsuu katsojan ruumiin avautumiseen, kummituksen kuunteluun.

Voinko kirjoittaa?

Jälkikäteen mietin omaa kirjoittamisen etiikkaani: voinko kirjoittaa, onko minulla lupa kirjoittaa. Mitä minä voin cis-sukupuolisena tietää?  Olenko juuri se cis-sukupuolinen, joka tässä nyt kirjoittaa siitä, mistä en tiedä. Tulenko vain vahvistaneeksi heteronormatiivista ideologiaa ja mitätöimään transsukupuolisen taiteilijan työtä. Tämän kanssa kamppailin. Liittolaisenakaan en pääse pakoon sitä, missä oma ruumiini sijaitsee, missä ajassa ja tilassa ja minkälaisin rajoituksin.

Kirjoitan kuitenkin.

Teo Ala-Ruonan teos on hieno tilanotto siihen, miten transkehollisuutta esitetään. Lacuna samoin kuin Tari Doriksen Tennis tai Tari Doriksen, Meri Ekolan ja Kid Kokon esitys Katoaminen – Passio  ovat utopistia teoksia sellaisesta, jota José Esteban Muñoz hahmottelee teoksessaan Cruising Utopia: The Then and There of Queer Futurity (2009). Queerness ei ole vielä täällä, se suuntautuu rajattomaan tulevaisuuteen. Se voi hetkittäin olla läsnä utopistisena tapana olla ja toimia esityksessä. Teokset raivaavat tilaa, jota leimaa sukupuolen kaikenlaiset rajat ylittävä anteliaisuus ja avautuminen. Teokset ehdottavat tulevaisuutta, jossa sukupuolien moninaisuus elää. Muñozille tällaiset hetket ovat utopistisia, niissä itää tulevaisuus, jossa on mahdollista ylittää sukupuoleen perustuvan subjektin pakkojärjestelmät. 

Lacunan kaltainen teos tulee jäsentäneeksi uudelleen myös käsitystä taiteen vapaudesta. Se tulee muistuttaneeksi kaikista erilaisista ruumiiseen kohdistuvista sorron muodoista, joista taidekaan ei ole vapaa: transfobiasta, rasismista, ableismista.

Lacuna käsittelee myös sitä, mikä tulee näkyväksi ja ymmärretyksi kulttuuristen rajoittavien normien puitteissa. Tuo aukko voi olla myös ymmärtämisessä, näkemisestä, havainnossa. Lacuna on yksi yritys  täydentämään, korjaamaan puuttunutta, korjata aukkoja, puuttunutta, kadonnutta myös kulttuurin ja biovallan tasolla. Teos penetroituu aukkoihin, myös siihen, mitä emme tunne, tiedä.

Ala-Ruonan sooloteoksessa on mukana hieno työryhmä Tuukka Haapakorpi (äänisuunnittelu ja sävellys), Ami Karvonen (dramaturgia), Sofia Palillo (valo ja tilasuunnittelu). Haapakorven äänimaailma tunkeutuu katsoja-kuulijaruumiseen. Palillo oli tehnyt Teatteri Takomon tilan kokonaan toiseksi: näinkin tilaa voi käyttää. Upea avaus Ami Karvoselta. Sydämestäni toivon sille uusia tulemisia.

Kummituksesta

” We are haunted by the absence and appearance of our multi-gendered histories” (Astrasubdomina)

Tämä on Ala-Ruonan esseen Kummitukselleni motto. Tämä tärkeä essee on ilmestynyt kokoelmassa Ohi. Kirjoituksia kuolemasta ja sen vierestä (2021,toim. Carmen Baltzar ja Aurora Lemma). Ala-Ruona käsittelee esseessään kuolemaa siirtymänä, transitiona ja uuden alkuna. Hän kirjoittaa siitä, miten queerien on antauduttava loppumiselle ja kuolemalle. Tämä ilmenee esimerkiksi  Suomen ihmisoikeuksia rikkovassa biopolitiikassa: ”Kun transihmisiltä pyritään viemään pois tulevaisuuden mahdollisuus, tilalle jää heteroseksuaalisen lisääntymisen kautta maailmaan ilmestyvän vauvan vastakohta, eli kuolema.”

Essee käsittelee myös queerien kokemaa häpeää ja sen aktivoitumista kehossa trauman kaltaisena. Ala-Ruona kirjoittaa transihmisten kummituksista, niistä, ”jotka ovat syntyneet yhteiskunnallisen sosiaalisen järjestyksen ja biopoliittisen väkivallan aiheuttamista traumoista”.  Ala-Ruonan kummitus on tuo trauma. Se ilmestyy silloin, kun ruumis kokee olevansa vailla turvaa ja suojaa. Tällainen kummitus ”kulkee kuiskauksina koko lihani läpi, ei pelkästään ihon sisäpinnalla vaan verisuonissa, sydämessä, keuhkoissa, vatsalaukussa ja suolistossa” . Tuo kummitus ei ole mikään mennyt minuus vaan kuten Ala-Ruona kirjoittaa ”epäyhtenäinen hahmo aiemmista mielikuvin, sanoin, merkityksin ja sosiaalisin koodein luoduista naissukupuoleen linkittyneistä identiteeteistäni ja muiden minuun lukemista sukupuolittuneista käsityksistä.”

Lacuna on esityksellinen versio kummituksen olemassaolosta, sen ilmestymisestä ja laajenemisesta: ”Kokemus on transsendentaalinen, olotilani muuttuu haamumaiseksi, aikaan syntyy kummituksen suun muotoinen reikä, johon katoan, ja kokemus lihasta hajoaa hetkelliseksi uduksi. —Tuntuu kuin lihani olisi aikamatkustukseen väkisin käytetty kanava, jonka kautta pyritään puhumaan menneisyydelleni, jota ei enää ole ja josta olen tietoisesti leikannut itseni pois sillä tavalla että se ei enää ole minä.”

Teo Ala-Ruona

Ala-Ruona kirjoittaa myös siitä, miten joidenkin on vaikea päästää irti aiemmista sukupuoleen liitetyistä käsityksistä ja transihmiset ovat ”kummituksia lihassaan kantavia zombeja, joissa yhdistyvät historian sukupuolittuneet identiteetit ja uusi lihan ja hengen liitto”. Cis-seksistisen biologiankirjoituksen sisäistämille transihmiset näyttäytyvät sosiaalista järjestystä ja länsimaista ihmiskäsitystä uhmaavina kauhulapsina, jotka kuin zombeina ”asettuvat maailmassa harmaalle alueelle, elämän ja kuoleman väliin.” Harmaa alue on Ala-Ruonalle ”nekro- ja biopoliittisten vallankäytöllisten prosessien luoma identiteettien kaatopaikka.”

”Ruumis on hautani, jossa elän kummitukseni kanssa etsien välillemme sovintoa. Ja olen onnellinen kuolemastani.”

Teo Ala Ruona