Delta Venus teki jokunen vuosi sitten Kiasmaan feministisen varieteeshow´n Let me be your fantasy dragin, burleskin, voguingin ja esitystaiteen hengessä. Siinä taiteilijat toteuttivat esitysfantasioitaaan. The Betty Show esityksellistää addiktioita ja fantasioi riippuvuuksien ympäriltä. Esityksessä on hulppeaa nyrjähtäneisyyttä, sekopäistä nousukännikiitoa, Hollywood-glamouria ja ah, jumalaista viiden naisoletetun näyttelijän Betty-hahmojen groteskia kauneutta.
Fantasia katsomisohjeena on kiehtova, varsinkin kun siihen yhdistetään addiktiot. Tällaista yhdistelmää ei ihan ensikädeltä kuvittelisi näkevänsä. Addiktioista on Suomessa tapana tehdä realistisia tai dokumentaarisia teoksia.
The Betty Show laittoi pohtimaan suhdettani glamouriin, joka äkkipäätään yhdistyy kulutuskapitalistiseen lumoon, naisten esineellistämiseen ja todellisuuspakoon. Toisaalta glamour samaan aikaan ovelasti kieltäytyy vangitsemasta ketään sukupuolen, luokan tai rodun normituksiin. Kulutuskapitalismin panttivankeuden tilasta voi vapautua ja vastaiskuna luoda spekulatiivista fantasiaa niin kuin Delta Venus tekee: Betty Show ottaa kulutuskapitalistisen kuvaston ja addiktioiden representaatiot materiaalikseen. Se ”toistaa ja purkaa ja karnevalisoi median ja popkulttuurin riippuvuuskuvastoa”, kuten Sara Melleri käsiohjelmassa toteaa. The Betty Show näyttää, miten addiktion narraatiot rakentuvat ja representaatiot toimivat.
Löydä oma Bettysi. Bettyt ovat Hollywood-tähtiä, Kansallisteatterin kummitus, yksinhuoltajaäiti tai känninen eikukaan. Bettyjen monistaminen tai kollektivointi on esityksellisesti kiehtovaa – nämä ovat caseja, ne ovat kuin tähti- tai taitelijamyyttikoneiston osasia tai kenen tahansa meistä kännisekoilua.
Addiktioissaan sauhuavat Bettyt signaloivat glamourin keinotekoista ja tuotettua lumeluonnetta ja fantasian rakentamista ja rakenteita. Nyrjähtäneisyys syntyy teoksen purkavasta dramaturgiasta, jossa katsojaa häiritään antamalla ristiriitaisia signaaleja. Tällainen lähestymistapa estää tahmaisen sosiaalipsykologisoinnin tai hirttäytymisen yksilöproblematiikkaan. Näyttelijäntyö on ihanaa överiä, mutta tarkkaa sellaista.
Betty Show näyttäytyy liminaali-identiteetin juhlintana, jumalaisena vapauden illuusion välitilana, jossa kaikki on mahdollista. The Betty Show tuottaa mielihyvää ja lumoa, ah, miltei elät esityksellistetyssä juomisen nousukiidossa, lumoudut, naurat ja äkkiä nousee pala kurkkuun. Ei tämä olekaan enää hauskaa.
The Betty Show´n Bettyt ovat partygirlsejä, juhlien tai karaokejen kuningattaria, jotka jaksavat pitää hauskaa ja bilettää for ever. Mutta glamourin ja humalahybriksen kääntöpuolikin esityksellistetään. Yksi bettyistä herää aamulla omista ulosteistaan ilman muistikuvaa edellisyön tapahtumista.
Glamourin ja fantasian estetiikka syntyy myös lavastustuksesta (Tero Kuitunen), puvuista (Auli Turtiainen), peruukeista, naamioinnista (Petra Kuntsi). Mr. Hammondin, Klaus Wunderlichin, samettinen hammondsoundi luo lumon, samoin drapeerattu esirippu, divaani, kylpyamme, meikkauspöytä, tarjoiluvaunu. Kaikki menee ylitse, vuotaa liitoksistaan. Näistä glamgirlseistä tulee liiallisuutta. Betty Show on eksessivismiä, Bettyjen rokokooperuukkeja myöten. Addiktiothan ovat juuri kaikenlaisten resurssien liikakäyttöä, tuhlausta. Tässä mennään limiittien yli, niin kuin kulutuksessa.
Betty Show saa miettimään riippuvuuden motiiveja.Elämän on oltava suurempaa, raskas taide vaatii raskaat huvit, kaikkensa kun antaa. Niin kuin Betty Show´n numerona Toscan Vissi d’arte , samalla hyvinkin ylevää ja hieman naurettavaa. Tällä tavoin dramaturgia vetää mattoja alta, purkaa ensimmäistä havaintoa, klik, klik, vaihtaa näkökulmaa, niin kuin kaleidoskoopista kuviot järjestyvät uusiksi. Tai sitten keskinkertainen tylsä elämä on vain yksinkertaisesti tylsää, vailla hohtoa. Tarvitaan kohotusta.
Näen addiktiot myös vahvasti sukupuolittuneena, ehkä vastoin Delta Venuksen taiteilijoiden intentioita. Esitystä katsoessani ryhdyin pohtimaan Hollywoodin kultakautta ja MGM:n orjakontrahteja, estotonta lääkinnällistä huumeidenkäyttöä. En voi olla miettimättä additioita suhteessa naisoletettujen kohtaloihin viihdekoneistoissa. Julmempi on heidän kohtalonsa, minkä tahansa addiktion häpeä ja stigma suurempi kuin miesoletettujen. The Betty Show´n Bettyt eivät ole sidoksissa reproduktioon. Heidän jäljiltään ei jää lapsia mihinkään yksin. Samaahan ei koskaan kysytä miesoletettujen kännisekoilujen kohdalla – kuka ne lapset kotona hoitaa. Nämä naiset ovat villejä ja vapaita. Enkä pysty olemaan näkemättä sukupuolittuneesti Bettyjen liikuttavan palvovaa suhdetta miesohjaajiin, miellyttämishalua tai rakkauden janoa ylipäätään. Yhtenä narraationa näyttää olevan halu antaa kaikille kaikkea ja saada vastineeksi rakkautta.
Ihanaa nähdä malebondingin vastineena esityksellistettyä female bondingia, kimppakivaa tyttöjen kesken. Shampanjakylpyyn kultaisessa konfettisateessa ei tarvita miesoletettuja. Nämä naisoletetut tekijä-esiintyjät ovat itse oma kaikkensa.
