Per Ehrströmin dramaturgia ja Carl Almin ohjaus ja tekevät reilussa puolessatoista tunnissa selväksi performatiivisen valtapelin toiston kierteen. Verta korjataan edellisten uhrien jäljiltä, ja samaa homma alkaa jälleen alusta. Meistä katsojista tehdään jo heti alussa Saturnalia-juhlan osallistujia, joita valtapelurit yrittävät saada puolelleen. Juoruja ja huhupuheita levitellään, pahaa puhetta riittää. Live-some toimii. Sekasortoinen, ristiriitainen, korruptoitunut valtakunta ja sen muunnellut totuudet luodaan nopeilla vedoilla.
Tässä Julius Caesarissa on jotain samaa kuin Monty Pythonin älykkäissä historian tai uskonnon parodioissa ja satiireissa. Julius Caesarissa ei kumarreta historiaa, ei liioin Shakespearea. Julius Caesar kiinnittyy tämän ajan poliittiseen todellisuuteen ja populaarikulttuurin nykykontekstiin. Mutta esitys menee vielä piirun verran pidemmälle. Se ottaa Julius Caesariin kirjoitetun metateatterillisen reflektion tosissaan.
Rooma. ”Olemme kaikki roomalaisia”. Jepjep! Mitä kaikkea meihin onkaan tungettu: lentäviä lauseita, Hollywood-elokuvien antiikkitoisintoja politiikan teosta, maskuliinista lihaspullistelua. Tämän perinnön uusintamisesta saa vihjeitä jo Universumin ala-aulasta. Tuotteistettua roomalaista antiikkia, kitchiksi muuttuneita lentäviä lauseita. Et tu, Brute? lukee ostamassani kasvomaskissa. Carpe diem, Per aspera ad astra, jne. jne.
Lihavasti antiikin Rooman perintö elää ja kukoistaa poliittisessa kulttuurissa. ”Ja, visst är det egendomlig tid; men allt kan människor tolka på sitt vis helt annorlunda än det syftar till.” (ruotsinnos Thomas Warburton) ”Ajat ovat tosiaankin oudot,/Mutta moni lukee enteet mielensä,/ ei niiden toden tarkoituksen mukaan.” Näin Lauri Siparin suomennoksessa.
Ja mitä Julius Caesarin maailmassa seuraa poliittisesta murhasta? Sisällissota, vilpittömin tasavaltalaisuuden puolustaja Brutus kuolee, vainoharhaa, vastustajien likvidointia, pelin politiikkaa. Kutkuttavasti esitys näyttää kiistelevät poliitikot kiukuttelevina päiväkotilapsina, joiden ruokalapuissa on heidän nimiensä alkukirjaimet. Tällainen on medioituneen populistisen politiikan kuva. Mutta, mutta. Mennään syvälle myös demokratian ytimeen – ja laskunmaksajiin.
Runoilija saa mennä, lynkkaus on valmis. Onko mahdollista säilyä puolueettomana ja hengissä? Ei ole, ainakaan tässä todellisuudessa. Ja kuka siivoaa jäljet? Laskun maksajia ovat kansa ja taiteilijat – puolueettomuudesta on vaikea vakuuttaa ketään. Roomassa 90% edusti kansaa. Holtittomia riskejä saattoivat ottaa vain rajattoman rikkaat ja rutiköyhät, niin kuin Tacitus kirjoitti.
Missä ovat naiset tässä miesten maailmassa – Julius Caesarin vaimo Calburnia nähdään yksityisessä sfäärissä – kotona ja suhteessa mieheensä, perijän tuottajana. Härskisti Calburnia esineellistetään. Eivätkä viisaan Calburnian sanat paljon paina. Brutuksen vaimoa Portiaa ei tässä versiossa ole.
Tuo julkinen roolinotto, yksityisen ja julkisen ero konkretisoituu näyttelijäntyössä – Paul Holländer, Minni Gråhn, Tuuli Heinonen, Wilhelm Grotenfelt ja Johanna af Schultén tekevät 12 roolia, vaihtavat vaatteita, ottavat uuden roolin ja toisaalta näyttävät yksittäisen roolihahmon yksityisen ja julkisen sfäärin ja roolinottoon valmistautumisen. Lihaspanssarikin on roolivaate!
Nautin tästä näyttelijöiden luomasta valtaleikistä ja sen improvisatorisesta tapahtumaluonteesta. Karkein vedoin luoduista hahmoista: härskiä narsismia, julkisia elkeitä täynnä olevaa nautinnonhalua, hännystelyä ja peesailua, myötäjuoksijoita milloin minnekin, veitsenterävää pelimieheilyä. Ja sitten se/ne ahdistuneet yksinäiset, älyköt, taiteilijat, siivoajat.
Sama revittelevä ja röyhkeä ele syntyy myös tilasta ja puvuista, äänistä ja valoista. Milla Martikaisen moniaalle assosioituva toiminnallinen tila on älykästä kierrätystä: pahviset korinttilaispylväät (Ei Roomaa päivässä rakennettu!), jääkaappi täynnä olutta (psss, se sähähtää auki näyttelijöiden äänellä) pesukone, kuivausteline, vaateräkit, kultaisia massisäkkejä, lattian peittävää pakkausmuovia, jonka kääräisemällä saa veritahrat siististi pois, tai kokonainen kanvaasi, jolla peittää kaikki. Pukusuunnittelija Liisa Pesosen luoma ylijäämämateriaalien kullankimallus! Pukujen pöyhkeä ja tunkeileva materiaalisuus on tunnistettavaa ökyrikkaiden kitchiä. Ja minkälaisia ovatkaan nuo pullistelijat, hännystelijät, pienet sielut suurien lihasten alla? Ja keneltä nämä pullistelevat maskuliiniset lihakset puuttuvatkaan: niitä ei ole Brutuksella, ei Sinnalla, ei Cicerolla.
Tässä Brutuksen toteamus politiikan valtapeleistä Lauri Siparin suomennoksena:
–kun rakkaus alkaa hiipua ja kuolla/sen korvaa jäykkä muodollisuus./Tosi ystävyys ei kaipaa koristeita;/mutta ontot miehet, niin kuin kuumat ratsut/tempoilevat lähdössä, ja lupaavat paljon;/veristen kannusten iskiessä kylkiin/ne pudottavat päänsä kuin vanhat luuskat, / ja tosi paikan tullen pettävät./—
