Pyhä jysäys. Nyt The Punchline – kuolemanpelkoa ja kannibalismia on Teatteri Jurkassa. Pienessä tilassa täydellinen rytmi ja kuljetus tiivistyvät entisestään. Tässä teos vierailuesityksiksi suomalaisiin teattereihin. Tai sitten näytelmä itse tehtäväksi. Niin tai näin.

Ei tällaisia tekstejä ja esityksiä sovi jättää päiväperhoiksi.

Punchline näytelmänä ja esityksenä löi pari vuotta sitten minut ällikällä Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistuvan Emil Kihlströmin taiteellisena opinnäytetyönä.  Nykynäyttelijää harvemmin kiinnosti ns. pertsa, ja nyt oli näyttelijä kirjoittanut täydellisen hyvin tehdyn mustan komedian tai farssin, rakentanut täydellisessä rytmissä nakuttavaa dialogitykitystä ja käsitellyt kuolemanpelkoa, näytteli omassa teoksessaan ja ohjasi sen.   

Lakonisena pragmatistina Kihlström harjoittaa kylmäjärkistä inhimillisenjulmaa kuljetusta. David Mamet on löytänyt Kihlströmissä vertaisensa ja vielä suomen kielellä, englantia hidastempoisemmalla kielellä. Klassisesti ajan, paikan ja juonen yhteydessä Punchline rakentaa makaaberia jännitettä kuolemasta ja kannibalismista ja laittaa erilaiset maailmankuvat, elämäntavat ja arvotukset törmäyskurssille unohtamatta sukupolvien ristiriitaa, isän ja lasten suhteita, juonittelevaa palvelijaa. Eikä nyt liikutakaan tutussa olohuonerealismissa vaan pikemminkin goottilaisessa kauhussa.

Edesmenneen narsisti-egoistin, arkkitehti Wilhelm von Obendorffin testamenttia julkistamaan ja isän viimeistä tahtoa täyttämään kokoontuvat uskotun sliipatun hovimestarin johdolla (Alex Anton) perintöä janoavat lapset: renttuluuseripoika (Emil Kihlsström) ja reikihoitajatytär, lastenkirjailijaksi aikova (Annika Hartikka). Ja manalan herrana koneessa ranskalainen gourmet-kokki Jean (Nicklas Pohjola).    

Punchline lataa älykkäästi ja nopeasta sanailua kuin pingpong-palloilua, tuskin ehtii seurata, mihin pallo menee ja miten siihen osuu lyönti. Puhdasta nautintoa. Ja huh, mille minä oikein nauran: tupakanpolttajan pilaantuneille keuhkoille ja alkoholinjuojan haisevalle maksalle. Tai kärpäseksi muuttuneelle isävainajalle. Oh, my Lord.

Teatteri Jurkka on täydellinen paikka näyttelijäkeskeiselle taituruudelle. Pienessä tilassa rytmi ja nopeus tiivistyvät. Mikroskooppisen tarkkaa hienovireistä näyttelijäntyötä ja höyhenenkeveää verbaalinotkeutta pääsee seuraamaan miltei kuin suurennuslasin alla tai ruokapöydän ääressä. Mininäyttämöllä ei aikaa kulu siirtymisiin.

Ollaan aihemaailmaltaan ja ympäristöltään miltei goottisissa kauhukabineteissa.  Punchlinessa käydään kuolemanvakavaa kamppailua nauru aseena ja vain mielikuvitus rajana.  Helvetillistä kieli poskessa tehtyä makaaberiutta, henkistä haudankaivajameininkiä, kun sukelletaan syviin vesiin pohtimaan elämän jatkuvuutta ylipäätään.

Teatteri Jurkkaan on rakennettu immersiivinen maailma ulkona ropisevaa sadetta tai manalan koirien haukuntaa myöten. Suurellisen kartanon illuusio luodaan pienin keinoin, loihditaan arvokasta menneen maailman varakkuutta ilman että tila menee tukkoon. Punainen hohkaa kuin suoraan helvetistä Jeanin saapuessa. Valot intensifioivat ja nostavat näyttelijät esiin ja rytmittävät maagiset sisääntulot ja poistumiset. (lavastus Tinja Salmi, äänisuunnittelu ja sävellys Ilmo Korhonen, valosuunnittelu (Saku Kaukiainen Pinja Kokkosen ja Paulo Machadon alkuperäisen suunnittelun pohjalta). Kun kerran bakkanaaleissa ollaan, ei voi unohtaa lihaa eri muodoissaan notkuvaa gourmet-ateriaa.  

Kihlström kertoi saksalaisen Tankred Dorstin näytelmän Minä, Feuerbach (1986, suom. Outi Nyytäjä) olleen se innoittava sysääjä. Niin, näytelmiä pitää sekä kääntää että kirjoittaa – käännetyt ja kotimaiset kulkevat käsi kädessä.