Umstülpung ”Miten sisäisyys muuntuu maisemaksi? Miten sisäisyys tulee maisemassa kohti? ”

LUKUAIKA: 4 min

Tipi-instituutti  sen näyttää – ”Let´s Umstülpung”

Viiksi-instituuttilaiset, nyt tipi-instituuttilaisina – Anna Antsalon, Hanna Raiskinmäen, Niina Sillanpään, Niina Hosiasluoman, Noora Dadun ja Joanna Haarttin kollektiivi – jatkaa Teatteri Takomossa näyttämön ja ihmisen nurinkääntöä. Niin koskettavaa tällainen paluu alkutilaan, kohtuun, kaiken lähteille!  

Tipi-instituutin Umstülpung on toinen osa työryhmän kehittämää hoito- integraatio- ja tietoisuustyöskentelyä. Instituuttilaisilla on kullakin oma praktiikkansa, jota he jakavat ja kokeilevat. Avatessaan uusia mahdollisuuksia siihen, miten ollaan näyttämöllä ja maailmassa yhteydessä kaikkeen ympärillä olevaan, instituuttilaiset tutkivat itse näyttämön kysymystä. 

Ja mikä Tipi?  Se on tissi tai pimppi, mutta teoksen maailmassa ajatellaan, että jokaisella olennolla on oma tipinsä. Tipi esiintyy jokaiselle ihmiselle. Se on energiaa, se alkaa näyttää ja nostaa esiin asioita ja se tunkee  kysymättä ”mielen pääkonttoreihin”. Tipi auttaa näkemään, miten sielun rakenteet ovat sisäistä luontoa. ”Luonto kantaa ihmisen sielua”, jotenkin näin Joanna Haarttin Dr. Harden asian ilmaisee.

Umstülpungin muoto on huokoinen. Se antaa tilaa vapaalle tapahtumiselle, improvisaatiolle. Tulemme keskelle keskittynyttä harjoittelua. Instituuttilaiset esittäytyvät. Kanssamme ovat tilantekemistä, valmistamista ja vastaanottamista tutkiva kohtututkija Mustapantteri (Niina Sillanpää), Esteri/Pupu (Noora Dadu) kuolemantutkija, irtipäästämisen ja yhteyksien tutkija; tuttu poikkeamien professori Hans Siegel  (Hanna Raiskinmäki) jonka tutkimusalueena on Acting with Inner Partner -praktiikka, Pirjo on vielä tässä vaiheessa kateissa, sekä Dr. Harden (Joanna Haartti). Illan kuluessa jokainen demonstroi omia löydöksiään.

Virittävässä elokuvassa Viiksi-instituutin tutut tutkijahahmot vaeltavat metsässä. Luonto on täynnä valon kajoa, kastetta, ihmeellisyyttä.

Missä kuljimme kerran

Umstülpung-elokuvassa (Anna Antsalon ihmeellinen valonhohtoinen kuvaus) hahmot vaeltavat luonnossa laulaen (laulujen sävellys Joanna Haartti)  aistikokemusten runoilijoiden Elina Vaaran ja William Blaken runoja. Liikumme luontomystiikassa ja unennäössä – ruumiin, aistien ja luonnon kytköksissä. Vaaran runon Alkuaineet  lyyrinen minä: —”syvään tunnen, että olen / juurta neljän alkuaineen: / ilman, tuulen, veden, laineen.” Alkuaineet ovat  onnekkaita, voimakkaita, lemmekkäitä. Minä liittyy luontoon, elämän ja luonnon kiertokulkuun. Viiksi-instituuttilaiset laulavat siitä, miten ”talven alle unohdun, / olen jälleen musta maa./Syvään tunnen, että olen /lumen alla musta maa.” Viiksi-instituuttilaiset vaipuvat uneen, näkevät omia sielununiaan,  liikkuvat maisemissa, joita eivät tunne.

Elokuvan lopussa hahmot katsovat meitä. Ei, ei meitä. Katson elokuvan Niina Hosiasluoman tutkijahahmon katsetta. Mihin hän katsoo, mitä hän näkee, mikä meitä elämässä ja tulevaisuudessa odottaa.

Dr. Harden (Joanna Haartti) käy luentoesityksessään lävitse sitä, mitä tarkoittaa Umstülpung. Hän rakentaa petankkikuulista Vortexin.  Dr. Hardenia kuunnellessa ajan taju katoaa. Aiheeseensa syventyneen omasta ruumiistaan irrallaan olevaan hahmoon  uppoutuu. Hän harjoittaa kokonaisvaltaisesti imaginatiivista, inspiroitunutta ja intuitiivista ajattelua apunaan antiikkinen piirtoheitin ja kalvot. Hän näyttää havaintopiirroksia, kevyellä lyijykynällä hahmotettuja maisemapiirroksia, polkuja johtamassa eri suuntiin,  pikkuhahmoja. Kuvat maisemista ovat kuin avautuneita reisiä, me matkaamme elämän sisään takaisin kohtuun. 

Vaellamme myytteihin. Hans Sieglerin (Hanna Raiskinmäki) sielunkartasta, astrologisesta kartasta avautuu Elysion-myytti, mennään Persefone-myyttiin, Siegler kertoo unestaan ja kuvaan astuu elämäntapavalmentaja Pirjo (Raiskinmäki) tekemään kellotettuja kenttätutkimuksiaan, joita muu joukko Vortexin näyttämöllä demonstroi. Miten pitkä nyt voikaan olla 3 minuuttia!

Nyt täytyy heti kirjoittaa, että Umstülpungissa on irrotteleva leikki ja hölmöily lähellä. Ihan totta, nämä hahmot ovat samaan aikaan pöhköpäisiä keikistelevän ujoja, hiuspehkojaan heitteleviä olentoja. Täällä Persefonesta tulee persefööni. Purut, pruut. Puhallusta sisään ja ilmaa ulos. Ei tämä ole lainkaan raskassoutuista (niin kuin se miten kirjoitan).

Esiintyjät hohkaavat lämpöä. Niin tekee tämä näyttämön matto, sen väri on greippi, pamplemousse, mutta minulle siinä on uudelleensyntymän väri. Vähän kuin munatemperaa, ikonimaalauksessa käytettyä tekniikkaa, jossa väriaineet sekoitetaan väripigmentistä ja kananmunasta. (Heikki Paasonen, valaisu; Tatu Nenonen äänisuunnittelu).

Irtipäästämisesta ja vanhan kuolettamisesta

”Jotta uutta voi syntyä on vanhan kuoltava pois. Ei voi tulla uutta kesää, ellei välissä ole talvi. Ei voi tulla huomista, ellei välissä ole yö.”

Kuolema ja elämä, luonnon ja elämän kiertokulku ovat teoksessa monella tasolla läsnä.  Elysionissa, Persefone-myytissä. Kuolema on läsnä Pergolesin Stabat mater dolorosassa – Esiintyjien kulkue laulaa nyt Jeesuksen Marian äidin surua ja ahdistusta. Kuolema on läsnä  irtipäästämisrituaalissa ja lohenvaelluksessa. Uutta syntyy vain kun vanha kuolee pois. Näyttämön taustalla käytävällä vaeltaa hahmoja kuin muistumina.

Tipihahmo Esterin (Noora Dadu) Seremoniatoimisto on syntynyt rituaalivajeesta, joka Esterin mukaan on jo yhteiskunnallinen ongelma. Siellä tarjoutuu nyt Dr. Siegelille mahdollisuus ajatella ja toteuttaa omaa saatto- eli irtipäästämisrituaalia. Toimiston vaihtoehtokysymysten sarja auttaa hahmotuksessa. Siegel peitellään kuolemaan. Mutta ei tämä vielä mitään.

Esiintyjistä tulee lohia, jotka oman tarkoituksensa ajamana palaavat lisääntymään, vaeltavat mereltä. Katson tätä improvisaatiota liikutuksen vallassa. Katson, miten esiintyjälohet hyppelehtivät, vaihtavat kulkusuuntaa, vaeltavat, vaeltavat, kunnes ovat perillä.

Koko teoksen syvänä virtana kulkee minuun ajatus ihmisestä merkitystä ja tarkoitustaan etsivänä, menetyksiään surevana, kuonaisista kokemuksista irtipäästävänä, kuolemansa kohtaavana olentona  –  jotta uutta voisi syntyä.   

Romantiikan klangissa

Mikä on esiintyvien taiteiden taiteilijoiden tehtävä? Mikä tehtävä on tai voi olla näyttämöllä? Ei olla tiedon auktoriteetteja, ei rajoittua esityksellistämään sitä, mitä ihmiset ”oikeasti” tekevät. Tipi-instituutissa kuunnellaan ”luontoa sen monissa ulottuvuuksissa”: ”Tavoitteena ei ole keksiä ideoita ja antaa niille uutta muotoa, vaan kokea ja kärsiä myötätunnon valossa”.

Esiintyjien lempeää kanssatyöskentelyä on lahja katsoa. Umstülpung välittää ”somaa”. Näyttämöllä esiintyvät Haartti, Raiskinmäki, Dadu ja Sillanpää välittävät kokonaisvaltaisia ruumiillisia mieleen kytkeytyneitä kokemuksia.

Mielen näyttämö, tämä Vortex, henkisen maailman kynnysalue ja vastakkaisten voimien kohtauspaikka, jota kynnyksenvartijat hellittämättä vartioivat,  rajataan Umstülpungissa nyt konkreettisesti petankkikuulilla. Meille muodostuu tämä toinen näyttämö tanssimaton rajaaman näyttämön sisälle. Näyttämöiden sisäkkäisyys ja kerroksisuus näkyy ja tuntuu kaikessa. 

Umstülpungin avoimissa harjoituksissa esiintyvät ovat transformaation tilassa. Miten tarkasti esiintyjät muuttuvat, ovat milloin Tipejä, milloin vanhoja hahmojaan tai siviiliminänä. Peruukit lentävät tai tulevat päähän. Keltaisen näyttämön takanäyttämöllä vaeltaa hahmoja kuin välähdyksinä aiemmin koetusta. Meidän mielissämme asustaa monia. Esiintyjähahmot kuljettavat matkatavaraan kollektiivista alitajuntaa, muistia ja kokemuksia, joista meidät on tehty. Umstülpung on kuin kutsu vaeltamaan pelottomasti yhdessä

Mietin Viiksi-instituuttia ja Tipi-instituutin Umstülpungia ja tulevaa Parantajaa. Rituaaleissa me päästämme asioista irti, luovumme, mutta me myös matkaamme kohti parantavia voimia. Tässä keskimmäisessä osassa matkataan imaginaation, inspiraation ja intuition myötätuntoisilla voimilla nurinkäännettyyn ja oleillaan sielun salattujen rakenteiden äärellä.

Tipitutkimuksissa esityksellistetään ylisukupolvista ja ylipaikallista tietoa perinteisen käsitteellisen tiedon tuolla puolen. Tällaisessa maailmoinnissa vaelletaan tietoisuuden evoluutiossa. Kollektiivin toiminta ehkä tähtää liskoaivojen, tunneaivojen ja aivokuoren cortexin kognitiivista informaatiota käsittelevien järkiaivojen kokonaisuuteen tasapainotilaan. Toisia ja itseä kuuntelevaan, aistivaan esittämiseen pääsee vain praktiikkaa kehittävän pitkän matkan kuluessa. Yhdessä jaettujen erilaisten praktiikoiden avulla on päästy lähemmäs aisti-impulsseja kynnyksenvartijoita tai pääkonttorien järkeistävää valtaa ja häpeäntunnetta uhmaten. Tipitutkimuksen prosessissa otetaan ´soma´ tosissaan, soma, se kokemustemme näyttämö ja tapahtumapaikka, se ruumis, joka elää, tuntee ja aistii ja tietää olevansa olemassa.

Umstülpungissa on romantiikan sävyjä. Miten meidän sielua hedelmöitetään, miten se saa voimia – Umstülpungissa tämä hedelmöitys liittyy maisemaan ja aistimuksiin. Ollaan jatkuvassa liikkeessä, hengityksessä, sisään ja ulos, sisäistä rakenteista, rakennuksista, muureista ulkoisiin. Matkataan kosmisiin planetaarisiin tähtikonstellaatioiden tapahtumiin, luonnon tapahtumiin. Matkataan myytteihin.

Mihin tämä on paluuta? Samaa romantiikan klangia oli myös Ensimmäisessä käskyssä. Olemme palaamassa tai kiertymässä jonkin olennaisen äärellä, kauas maailmallisen elämän melusta. Ollaan menossa juurille, syvempään sielunmaisemaan, salattuun luontoon. Ollaan päästämässä irti, antamassa tilaa.

Yliaikaisuuden ja ikiaikaisuuden kanssa

Mikä tehtävä on tai voi olla näyttämöllä? Ei olla tiedon auktoriteetteja, ei rajoituta esityksellistämään sitä, mitä ihmiset ”oikeasti” tekevät. Tipi-instituuttilaiset tuovat esiin, tutkivat, kokeilevat ja hahmottavat  nurinkäännetyllä näyttämöllään sekä itsen olemassaoloa ja kansaolemista että itse näyttämön ongelmaa ja mahdollisuuksia.

Hiljaista tapahtumista voi esityksen jälkeen jatkaa kohtututkijan ja tilaa valmistavan Mustapantterin (Nina Sillanpään) installaation äärellä.  Katson elämää synnyttävää, elämästä huolehtivaa kokonaisuutta. Mitä kaikkea vaalitaan, mitä kaikkea itää ja lisääntyy. Teoksessa on myös pieni jatulintarha. Voin rituaalisena meditaationa kulkea sitä pitkin.

Umstülpungin jälkeisenä lumituiskuisena päivänä kauppahallin rannassa näen rikkimenneen, vielä ilmaa sisältävän mustan kumiveneen. Siinä kyyhöttää sinisorsapariskunta. Kumivene muuttuu Kharonin rapistuneeksi lautaksi, joka kuljettaa vainajia pitkin Styks-jokea. Matkaan lumituiskussa uudelleen katsomaan, ovatko ne päässeet perille. Lumenpeittämältä kumiveneeltä sinisorsat lähtevät uimaan. Kaikessa rauhassa uivat.