Uni Supermarketista tarjoaa mysteerin.  Ian Hannonin hiljan perustaman Teatteri Jalankulkijan esitystä ei käy selittäminen arkijärjellä. Teos on sillä tavoin avoin ja ovela, että se tulee paljastaneeksi tulkitsijansa, millaisia mielleyhtymiä tämä uni synnyttää.

Teatteri Jalankulkija on ohjaaja ja käsikirjoittaja Ian Hannonin perustama nomaditeatteri. Hannon jatkaa siitä, mihin jäi teoksessaan Goodbye to All That (2018). Nyt ei olla suorassa henkilökohtaisuudessa – minä ei ole esillä. Mutta ollaan jälleen suljetussa huoneessa, mysteerin äärellä ja dialogissa eri aikakausien kanssa.

Rokokooasuiset nainen ja mies istuvat kotisohvalla kännykät käsissään. Kumpikin on omissa maailmoissaan tyytyväisen poissaolevina näppäilemässä kännykkäänsä. Nainen ehkä chattailee jonkun kanssa, hymyillee, nyökkäilee.  Mies ehkä pelaa. Vietetään koti-iltaa sohvalla.  

Esityksen ympärillä leijuu outo tunnelma. Rokokoohahmot ovat kuin suoraan historiallisesta draamasta – yhden sortin Marie Antoinetteko se tässä. Ja sitten tuo tuiki tunnistettava sohvaperunuus, arkinen tv-ilta.

Surffaillaan huima määrä tv-kanavia lävitse, josko löytyisi sopivaa katsottavaa. Mitään sopivaa ei löydy.  Mies ja nainen päätyvät katsomaan ilmeisen vanhaa kotivideotaan, jossa on testattu uutta kännykkäkameraa, kun oltiin Supermarketissa ruokaa ostamassa. He kommentoivat avokadojensa ja muiden ruokatavaroidensa ostamista, ihmispaljoutta, toinen toisiaan, myös mahdollista myymälävarasta. Katsotaan pätkiä menneestä, tuiki tavallisten ruokaostosten teon ihmettä.

Nainen ja mies ovat ilmeisen tyytyväisiä oloonsa. Kotirauhaa alkavat rikkoa oudot ulkopuolelta tulevat äänet – onko kyse mielenosoituksesta, terrori-iskusta, mitä ääniä ne ovat.  Järiseekö talo lattian alta – onko tämä huojuva talo, huojuva suhde, huojuva maailma, onko sisällä tulivuori, joka räjähtää tai vähintäänkin savuaa. Onko niin, että tämä omassa tyytyväisyyskuplassaan elävä mies ja nainen eivät havaitse tai välitä, mitä ulkopuolella tapahtuu vai ovatko he päättäneet vain yksinkertaisesti jäädä siihen, missä ovat – kieltää kaiken vai eikö ylipäätään ole mitään syytä huoleen.

Rokokoo on mielikuvissani aikakausi, jota hallitsi keveys ja koristeellisuus. Minulle se näyttäytyy sievistelynä, niin kuin posliinikoirat ja muut rokokooveistokset. Onko nykyhetki yhdeltä osin rokokoota, sievistelevää, piinallisen pinnallista, ja äärimmilleen kooditettua käyttäytymistä? Onko sohvalla istuva nainen kuin Marie Antoinette, joka vähät välittää siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtuu. Tässäkö sitä eletään omassa onnellisessa kuplassa – onnellisiltahan ja tyytyväisiltä sohvalla istuva nainen ja mies vaikuttavat. Vai miten onkaan? Kenen kanssa nainen chattailee? Turhaan miehen käsi jossain vaiheessa hamuaa naisen hametta kädellään. Onko oudon uhan äärellä suuteleminen vain uhkan pitämistä oman kuplan ulkopuolella, kuolemanpelkoa, mitä.

Tässä ei jaeta tunteita, ei omaa sisintä, siellä se on rokokooperuukin ja -valkoiseksi kalkitun punaposkisen naamion alla. Esitys on täynnä pieniä äänettömiä merkkejä – onko tämä suhde jo menneisyyttä, onko usko toiseen ihmiseen menetetty, onko tämä enää epätoivoista tai ehkä ei edes epätoivoista, vaan vain yhdessä olemista poissaolevana, ainoana yhteisenä tuo kotivideo.

Kaikenlaista nyt vain tapahtuu. Miehen pää painuu esityksen lopussa naisen rintaa vasten. Onko mies vain nukahtanut? Onko hän kuollut? Vetääkö tämä suhde viimeisiään? Mitä on tapahtunut ja tapahtuu?   

Yhdessä vaiheessa mies ja nainen laulavat Losing my Religion. Jälkikäteen kelaan sanoja.

“I thought that I heard you laughing

I thought that I heard you sing

I think I thought I saw you try

But that was just a dream”