Kansallisen suuren näyttämön ohjelmistossa on Hamlet, jossa Ofeliaa näyttelee Fanni Noroila. Minna Lundin (käsikirjoitus) ja Fanni Noroilan sekä valosuunnittelija Ville Tolvasen ja äänisuunnittelija Iida Hägglundin Ofeliaklubilla ollaan Ofelian bileissä, vapauden valtakunnassa, jossa Ofelia voi tehdä, mitä haluaa. Ofeliaklubi lennättää ilmoille aavistuksen utopian mahdollisuudesta.
Minna Lund ja Fanni Noroila piirsivät Ofelialle ääriviivat, antoivat kielen ja äänen. Meidät on kutsuttu katsomaan Ofelian syntymää.
”Oonko mä ollut pitkään ilman ruumista —
Kun saa keuhkot voi opetella hengittämään,
Kun saa kielen voi opetella puhumaan
kun saa ruumiin voi opetella tanssimaan
mutt ennen sitä täytyy laittautua – – – ”
(Minna Lund, Ofeliaklubi)
Vallilan tila on Ofelian erilaisten näyttämöiden paikka. Siirrymme aulasta näyttämötilaan Ofelian syntymään ja palaamme aulaan seuraamaan Ofelian etäläsnäoloa elämäntäyteistä virtaa hehkuvana someinfluencerina. Ofelia laittautuu bileisiin, antaa meikkiohjeita, yrittää olla puhumatta eksästään. Ofelia tekee entrén ja astuu näyttämölle, jossa odottaakin arkku, söpöt posliiniesineet ja Oscar-patsas. Mitäänsanomattomat posliiniesineet, kitchiä, niissä tyhjä aukko. Nuori nainen, tyttö, tyhjä aukko? Arkkunäyttämöllä soi Britney SpearsinEverytime, joka resonoi klubilaisissa. Ofelia surullinen tyttö, Britney Spears tekijöiden sukupolven sad girl poptragedia.
Mitä Fanny Noroilan Ofelia tekee? Hän ottaa posliininuken, kääntää sen nurin ja alkaa masturboida sillä. Imee aukkoa, työntää sormensa aukkoon. Masturboi, masturboi kiihkeästi posliininukellaan orgasmia saamatta ja menee turhautuneena itkupotkuraivarissa arkkuunsa, sulkee kannen – mutta nousee sieltä. Hamletin draama laittaa Ofelian kuolemaan, mutta ei tätä uutta Ofeliaa, joka tapailee itseään.
” Enemmän kuin tätä jatkuvaa kuolema mä pelkään tätä hetkeä. Tätä hetkeä ku pitäs nousta arkusta ja alkaa elää. Enemmän kuin mitään mä pelkään elossa olemista. — — se ikuinen kysymys siitä, kuka mä olen, Mitä mä haluan.
Mä haluan surra.” (Minna Lund, Ofeliaklubi)
Ofeliaklubi kieliruumiillistaa minäksi ja toimijaksi tulemista. Ofelia puhuu, nousee arkusta elämään: miten olla silloin, kun ei ole koskaan ollut.
”On opeteltava ihmeitä, keksittävä kieli ja synnyttävä aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen niin monta kertaa että kieli piirtää ruumiin rajat niin vahvoiksi, että voin päästää siitä lopullisesti irti ja antaa sen jatkaa matkaa.” (Minna Lund, Ofeliaklubi)
Tämä lopetus koskettaa ja täyttää minut katsojana toiveikkaalla tulemisen tilalla – tästä alkaa Ofelian tarina.
Hamlet Interruptus
Teatteri on omanlaisena representaatiotehdas. Se tuottaa sukupuolikuvia, sukupuoliteknologiaa. Representaatiot ovat paitsi esittäviä ja edustuksellisia, myös tuottavia. Hamlet ovat rakentanut arvostuksia, mielikuvia, määrittelyjä ja luokitteluja naisesta ja hänen paikastaan niin draaman kuin teatterin rakenteissa tai yhtä lailla todellisuutena. Mitä kaikkea historian kulussa onkaan tarjottu ja miten naisen tiloja diagnosoitu. Ei paikka häävi ole. Olet vailla menneisyyttä, olet esineellistetty peilipinta miehille, olet vailla ääntä ja oikeuksia, olet hullu ja kuolet ja sitä ennen olet tullut raiskatuksi. Olit se hullu nainen ullakolla, yhtä hyvin kuin femme fatale ja vähän aikaa ingénue. Vedän mutkia suoriksi. Samaan hengenvetoon muistutan itseäni suomalaisen draaman valoisammasta traditiosta ja nykyhetkestä. Mietin nuoria naisia, kysyn itseltäni, olenko jättänyt jotain näkemättä. Olenko kulkenut heidän ohitseen? Muistan, miten Teatterikorkeakoulun esityksissä on nuorten naisten tiloja ilokseni revitty isommiksi ja arvostavammiksi. Yksi sellainen teos oli esimerkiksi Fanny Noroilan ja Sonja Kuittisen Anja-eno, kunnianteko heppatytöille.
Fanny Noroilan kirjallinen opinnäyte Hankala näyttelijä. Feministinen puheenvuoro oli tilaa ottava ulostulo, joka päättyi manifestiin Rakastan rakastan rakastan:
—
Minä rakastan muita
Rakastan lujasti
Annan itseni olla kaunis ja naisellinen, en häpeä sitä
Annan itseni loistaa, en häpeä sitä
—
En ikinä enää tuomitse naisia, jotka panostavat ulkonäköönsä
En enää ikinä tuomitse naisia, jotka ottavat itsestään paljon kuvia
Pienissä vaatteissa, peilin edessä, huulet töröllä
En arvostele, vaan ihailen, näen mahdollisuuksia, valintoja, itsensä arvostamista
Näen toisen tavan ottaa tilaa, korostaa itseyttä, valtaa omasta kehosta
En pidä naisen ottamaa tilaa turhamaisuutena, egoismina tai huoramaisuutena
—
Tunteiden näyttäminen ei ole pehmeyttä tai heikkoutta tai tyhmyyttä
Eikä hysteeristä
Kiltteys, tunnollisuus, hienotunteisuus, empatia
Ne kaikki ovat ominaisuuksia, jotka tekevät minusta voimakkaan ja älykkään ihmisen
Pidän huolta
itsestäni ja muista
Rakastan
Rakastan
Rakastan
(Fanny Noroila, Rakkausmanifesti (2016), katkelmia)
Teresa de Lauretis kirjoitti esseessään ”Oidipus Interruptus” vuonna 1985, ettei naisten elokuvan päämäärä enää ollut mieskeskeisen katseen häiritseminen tai dekonstruoiminen osoittamalla sen sokeat pisteet sekä sen aukot. Pikemminkin tuli rakentaa toisenlaista katseen dynamiikkaa – näkyvyyden ehtoja toisenlaiselle sosiaaliselle subjektille.
Ofeliaklubi oli minulle ”Hamlet Interruptus”, samoin Noroilan Voima-lehteen kirjoittama essee Ofelia elää! Näen ja ymmärrän entistä paremmin Ofeliaa, jonka poliittinen feministinen teko oli suru ja itsetuhoisuus. Noroila kirjoitti yhdysvaltalaisesta feministitaiteilija Audrey Wollenista ja hänen surullisen tytön teoriastaan. Wollenin mukaan tyttöjen suru pitäisi tunnistaa vastarinnan teoksi. Poliittiseksi protestiksi ymmärretään vain näkyvät ulkoiset, ehkä väkivaltaisetkin teot. Protestia ovat mielenosoitukset, kapina, tilan haltuunotto. Wollenin mukaan tyttöjen historia on suljettu pois eikä nähdä niitä, jotka ovat käyttäneet suruaan ja itsetuhoisuuttaan horjuttaakseen patriarkaalista ylivaltaa. Tyttöjen suru ei ole passiivista, ei itsekeskeistä tai pinnallista. Se on ele kohti vapautumista.
Ofeliaklubista avautui arvostavan rakkaudellinen suhde nuoriin naisiin, tyttöihin ja heidän emansipaatioonsa.
Yli kaksikymmentä vuotta sitten Tuija Kokkonen teki teoskokonaisuuden Valuma-alue – Muistio vapaudesta. Sen ensimmäinen osa Hamlet-variaatio tarkasteli rakenteellista ja konkreettista väkivaltaa ja sen toistoa (Kiasma-teatteri 1999). Kokkonen esityksellisti kysymystä siitä, mitä tapahtuu, kun Hamlet antaa Ofelialle mahdollisuuden toimia. Teoksessa mentiin klassikkotekstin ja teatterin toimintamallien ytimeen sekä periytyviin väkivallan rakenteisiin ja niiden julmaan toistoon.
”Nykyajan Hamleteja ja Ofelioita ei ole vaikea löytää. Hamlet on teos, jossa miehen kunniaa suojellaan loppuun asti naisen häpeän kustannuksella.” ”Hamlet, on äärimmäisen väkivaltainen, kuten lähes kaikki Shakespearen tekstit.” (Tuija Kokkonen)
”Itse rakenne, jossa mies on vahva toimija ja nainen heikko tausta on väkivaltainen. Hamlet ja Ofelia ovat toistensa varjot, jotka toistuvat yhä meissä. Naiset oppivat toistamaan heikkoutta, miehet vahvuutta. Tämä luo väkivaltaa.” ”Heiner Müller on sanonut Hamletia monologinäytelmäksi. Minun tekee mieli kysyä, että mitä se Ofelia siinä sitten ollenkaan tekee, jos kyse on vain Hamletin yksinpuhelusta.” (Tuija Kokkonen).
Vastarintaisten näyttämösubjektien tekemiseen tarvitaan monia tekoja, jatkuvaa #freeopheliaa ja alati uusia näyttämötekoja. Tarvitaan Fanni Noroilan ja Minna Lundin kaltaisia älykkäitä, kriittisiä, itsereflektioon kykeneviä, rohkeita ja rakastavia näyttelijöitä, dramaturgeja ja ohjaajia lisää, lisää.