Mene nukketeatteriin! Mene suoraan nukketeatteriin! Tulet ulos häikäistyneenä huohottaen.
Vaurioteatterin Korhosen muotokuva Kansallisteatterin Omapohjassa on järisyttävä kokemus. Mikä trippi! Huhhuh! Nykynukketeatterin potentiaalisuus toteutuu täytenä, kun on tekijät, jotka eivät himmaile, jotka eivät kuvia ja korrektiutta kumartele ja joilla on kyky fantasioida, toteuttaa fantasiat teokseksi ja sitten esittää, laulaa, muuntua, kääntyä, vääntyä ihmisen ja nukkien hahmoihin. Korhosen muotokuva on Jonnakaisa Riston suvereeni bravuuri.
Risto on Korhosen muotokuvassa luonut dystooppisen ja tutun taidemaailman. Siellä elää raadolliseen maailmaan eri tavoin sidoksissa olevia, siitä haaveilevia tai sen härskejä hyväksikäyttäjiä. Siellä ahdistuskipuilee kansainvälistä uraa tekevä X –Korhosen identiteettinsä taakse jättänyt Ziggy Stardust -hahmo, joka breikkaa taiteellaan, pitää näyttely MOMAssa lehdistötilaisuuksineen ja saa sopimuksen taidemesenaatti Big Headin suojattina. Siellä on X:lle rakkautensa antava Muusa. Kaiken vastavoimana on myyttinen mummo Korhonen, joka loitsinnalla esitys käynnistyy. Lopputaistelussa tervejärkinen mummo onnistuu kutistamaan isopään ja pelastamaan X:n ja muusan.
Yksi ihminen, Jonnakaisa Risto on käsikirjoittanut teoksen, rakentanut nuket ja näyttelee taiteilija X:n ihmisroolin rinnalla nukkeroolit: mummonsa Korhosen, muusansa, taidekuraattori-Gisellan (sukka) Barbienukke-tyttötrion Janican, Ainon ja Miran sekä #metoo -miehet, vaahtomuoviblokit Veijon ja Joukon. Sitten on vielä pelottava kaikkinielevä kultainen mesenaatti ja taidekummisetä jättipää Big Head. En tiedä, minkälaiset aivot voivat tuottaa näin nopeita leikkauksia ja simultaanisuutta, joissa ihmis-X muuttuu milloin muusakseen, milloin slut revolutionin tytöiksi, milloin metoo-miehiksi ja käy nopeaa dialogia näiden kesken, häivyttää X:n ja etualaistaa nukkehahmon ja saattaa tämän eloon. No, sellaiset aivot Jonnakaisa Ristolla nyt sitten ainakin on.
Korhosen muotokuva ei ole vain suvereenia yksintekijyyttä. Se on myös yhteistyötä ohjaaja, säveltäjä, sanoittaja ja nukettaja Miko Kivisen, dramaturgi Ella Kähärän, nuketuskoreografi Neville Tranterin, valo- ja videosuunnittelijan ja lavastajan Titus Torniaisen ja äänisuunnittelija Eero Niemisen sekä pukusuunnittelija Mirkka Nyrhisen kanssa. Korhosen muotokuva on uskomaton ponnistus.
Korhosen muotokuva on kuin dystooppinen sarjakuva, ihmesatu ja kapinatarina yhdessä paketissa. Korhonen, jo nyt legendaksi nouseva mummohahmo, jonka kyllä haluaisin nähdä tekevän paluun näyttämölle, aistii pikku-Korhoskan, Nothing, nothing, nothing -tyhjyyttä kanvaasilleen käsitteellistävän taiteilijan hukassa olon ja hädän ja rientää apuun. X:n suusta ja korvista alkaa tulla mummon harmaata hiusta. Onko mummous ihmisessä piilevää kadonnutta viisautta, hiljaista hätähuutoa, itsen sisältä löytyvää voimaa? Teos avoimuudessaan kutsuu tällä tavoin fabuloimaan, mummoutta meissä.
Teoksessa käydään maailmojen taistelu mummo vastaan Big Head. Sankarimummo tulee ja laittaa asiat paikalleen.
” Sinäkö se tieällä pienempiäs hyppyytät ja ihtiäs korostat? Minnoon ennenki ollu yksin suurta ja issoo vihollista vastaan eikä apuja tullu. Kuka se tuolla lailla pyörittelee ihmispentujen piät pyörälle ja nyhtää nahkatki piältä omaksi
(Jonnakaisa Risto, Korhosen muotokuva)
palttookseen. Meilläpäin ei tuommosta katota, joka mehtäyöt teettää muilla ja palkan pistää ommaan taskuun. Suden suolehen surkastu!”
Pelastamiseen tarvitaan vielä taikakeksejä ja niin Big Head kutistuu omaan pienuuteensa ja putoaa kerrostalon katolta alas. Huomaan katsovani tätä kuin sarjakuvaa tai animaatiota ja miltei huutavani, tapa se! jes! Ahneella on paskanen loppu, niin kuin kansanviisas mummo toteaa.
Teoksen mittakaavat ja maailmat muuttuvat hups kuin psykedeliassa. Ollaan reaalikokoisessa ihmisen mittakaavassa, ollaan miniatyyrissä, ollaan pelottavassa jättikoossa. On minikokoinen kerrostalo, jonka katutasolla on Alepa, yläkerroksessa joku menomesta, johon slut revolutionin tytöt pyrkivät. Katolta vaahtomuovimaskuliinit kusevat alas. Painajaisten painajainen on pyörillä liikuteltava kultainen, valosilmiään hehkuttava jättipää, jonka läpimitta on yli metrin. Sen suuhun katoavat kaikki ne, joiden veri (varsinkin menkkaveri) haisee. Teoksen fiktiossa ollaan X:n ja muusan kodissa, ollaan taiteilijan työhuoneella, MOMAssa, matkataan helikopterilla Himalajalle ja Mariaanien hautaan sekä viimein toisiin todellisuuksiin.
Nukketeatteri voi scififantasian, sarjakuvan tai animaatioiden tavoin käsitellä monimutkaista maailmaa ja sen ongelmia. Mitä Korhosen muotokuva ”groteski tuhokuvaelma ja hirmu hieno rakkaustarina” käsittelee. Käsitys taidemaailmasta ja taiteilijasta on kyyninen. Korhosen muotokuva näyttää, ettei tässä bisneksessä juuri ole sisältöjä. En silti usko Riston ajattelevan, että näköistaide pelastaisi taiteen. Mummohan pakottaa X:n tekemään itsestään muotokuvan, no synkkä siitä tuli. Mutta ehkä tässä näköisyys tarkoittaa sitä, että oltaisiin maailmassa ja ruumiissa kiinni ja pidettäisiin toisista huolta. Sellaista huolenpidon etiikkaa, jonka varassa täällä voidaan kohtuullisesti elää ja tehdä myös taidetta.
Olo teoksen äärellä on samaan aikaan järkyttynyt mutta toiveikas. Mietin Korhosen muotokuvan ihmis- ja tulevaisuuskuvaa. Jonnakaisa Riston sukupuolipolitiikassa on jotain samaa kuin Leea Klemolan. Ihminen voi olla mitä vain, sukupuolella ei ole väliä. X ja muusa ovat ei-binaareja hahmoja. Mummo on edustaa kansanrunouden voimanaista, Big Head sitten toksista maskuliinisuutta. Kansanpukuinen Aino-Barbie on ilmeinen trans. Tätä raadollista maailmaa kannattelee kuitenkin rakkaus. Muusa odottaa X:äänsä kotona, voi ilmeisen huonosti. Kipeänhellät selkään piirtämisen hetket toistuvat. X piirtää Muusan selkään kuvia ja pyytää arvaamaan kuvaa. Näiden kohtausten rakkaudentäyteisyys liikuttaa minua.
Kun taistelu on päättynyt ja paha saanut palkkansa, X ja muusa lentävät pieninä nukkeina patjallaan toisiin todellisuuksiin. X piirtää ääretöntä muusansa selkään. Palapelin keskenjääminen ei harmita. Rakkaus hengittää. Ei tämä maailma kokonaan tuhon oma ole. Toivoa on.
