Mietin etukäteen, miten ylipäätään on mahdollista tehdä esitystä Monika Fagerholmin romaanista, jota leimaa raivokkaan röyhkeä ja ironinen kertojanääni ja tapahtumien järjestyminen trillerimäiseksi eri todellisuuksien mosaiikiksi.  Viirus sen näyttää. Juuri näin kuten sen tekevät Jacob Öhrman, viiruslaiset viisi  näyttelijää ja viisi nuorta teokseen kiinnitettyä. Monika Fagerlundin romaani toimii rikkaana materiaalisena ytimenä, mutta samaan aikaan etäännytetään ja kehystetään

Fagerholmin romaanissa eletään kahdessa todellisuudessa Nathanin suljettujen ovien kellarikerroksessa, jossa Sasha joukkoraiskataan ja huvilakaupungin luokkatodellisuuksissa, etuoikeutettujen tai siihen luokkaan kohonneiden ja ulkopuolisten todellisuudessa.   Vem dödade Bambi pakottaa pohtimaan tästä etuoikeuksien periytyvyydestä konkreetissa muodossa ja toistona. Sama etuoikeuksien koneisto, joka päästi tämän yhteisön pannasta, toistuu nyt elokuvanteossa nuorten näyttelijöiden monenasteisena hyväksikäyttönä. Mutta ei tässä kaikki.

Nyt tehdään elokuvaa hyvin toimeentulevien ihmisten idylliä särkeneestä väkivallanteosta, hyvien perheiden lukiolaispoikien tekemästä joukkoraiskauksesta. Vaiettu ja päiväjärjestyksestä poistettu herää eloon.

Näyttämöllä on työryhmän maskibussi, bajamaja, Bad Karma -teltta. Maskibussin seinästä tulee live-videon projisointipinta, jolta katsomme, mitä maskibussin uumenissa toisten katseilta piilossa tapahtuu. Live-video  näyttää usein kahta yhtäaikaista tapahtumaa, siitä tulee kriittinen etäännyttäjä, naurettavaksi tekijä, ironisoiva tai ei-ilmeisimmän näyttäjä.

Minulle yksi avainkohtauksista oli se, jossa Sashan nuori esittäjä maskeeraa itseään joukkoraiskauksen uhriksi, jonka kasvoilla tulee näkyä väkivallan jäljet. Nuoren tytön kasvot katsovat meitä.  Ja hetken kuluttua tuottajalta tulee vaade yhä enemmästä – todella rikkirevitystä olemuksesta, oksennuksesta ja muista nesteistä. Nyt tehdään taidefilmiä julmasta väkivallasta. Miten minä katsojana osallistun väkivallan uusintamiseen kuluttajana? Kenen näkökulmasta väkivaltaa ja tapahtumia seurataan?

Vem dödade Bambi leikittelee etäisyydellä ja läheisyydellä. Kohtaukset ovat sarja kuvattavia kohtauksia. Teos moninkertaistaa kehykset ja koneistot. Se käyttää aikaa ja kestoa, se ei päästä katsojaa lähisuhteeseen eläytymään henkilöiden kanssa vaan muistuttaa jatkuvasti siitä, että fiktion maailmaan on nyt vain rajallinen pääsy. Me seuraamme kuvausten ottoja, harjoittelua, seuraamme, sitä, mille kaikelle tuotantoon kiinnitetyt nuoret näyttelijät altistetaan. Epäasiallinen kohtelu todentuu myös koneistossa.

Maskibussin ulkopuolella livetapahtumina nähdään harjoittelua, ryhmä teippaa itsensä yhteen ja hyppii Sashan ympärillä.  Nähdään valmistautumista, tehdään veritestejä.  Elokuvan kohtaukset näyttävät dysfunktionaalisia suhdekuvioita Häckertien perhepäivällisellä, nähdään menestyvän isän poikaansa Nathaniin kohdistamaa väkivaltaa ja ylenkatsetta, nähdään Nathanin äidin suhde Gusteniin, nähdään Gustenin sidos kokeellista oopperaa laulavaan äitiinsä. Jo esityksen alku on tuonut esiin räjähdysherkät entiset suhdekuviot.  Nähdään etuoikeutetun luokan yhteisrintamaa ja strategiaa puolustautua oikeudenkäynnissä ja median edessä. Sateenvarjoon sonnustautunut joukko huutaa puhekuorona kuka tappoi bambin kuin Brechtin näytelmissä ikään.

Ensemble pystyy tähän

Esitys katsoo ilmeisimmän ohitse näyttäen niitä taakkasiirtymiä, joita etuoikeutetut, nyt aikuisiksi kasvaneet,  kantavat mukanaan.  Kuvausten ottojen edetessä piirtyy kuva sarjasta emotionaalisia laiminlyöntejä, henkistä väkivaltaa. Hyvin toimeentulevien maailmassa vanhemmat eivät ole koskaan kotona.

Tämä maailma on täynnä ahdistusta, pakokauhua, surua,  parisuhdesotkuja aivan kuten koko teoksen äänimaailma, joka tuuttaa ilmoille vaimeaa jytinää. Det ordnar sig! Ei,, ei i mikään oikein järjesty Cosmo Brantin kokoamassa rikkinäisten ihmisten tuotantotiimissä, joka nyt valmistelee talkoovoimin elokuvaa huvilakaupunkia idylliä ikävästi häirinneestä joukkoraiskauksesta, johon elokuvatiimissä mukana olevat Nathan ja Gusten osallistuivat. Ollaan tekemässä taidefilmiä julmuudesta Michel Haneken elokuvien, vai tehdäänkö sittenkin Hohtoa.  

Viiruksen ensemblella on jumalainen kyky hallita tällaista kriittisesti etäännytettyä ja röyhkeää ja samaan aikaan emotionaalisesti etäistä tapaa näytellä. Julmuus syntyy j useista erillisvalotuksista. Irrallisissa kohtauksissa on saatava esiin olennainen, kaikki se painostavuus, potentiaalinen uhka ja kuona, joka alkaa nousta pinnalle. Se näkyi jo välähdyksenomaisesti Gustenin pakonomaisessa juoksussa, panikoituneessa Baja-majaan lukkiutumisessa, käsis leviää lattialle. Se piirtyy irrallisissa kohtauksissa, joilla aikuiset nyt kohtaavat toisensa. Ja ensemblen vastaenergiana on viiden nuoren näyttelijän äänetön joukko, joka yrittää saada tolkkua siitä, mitä nämä aikuiset oikein ovat tekemässä, ovat tehneet ja vähitellen valkenee…

Viiruksen Vem dödade Bambissa kytkeytyvät monet tematiikat: luokka-aseman etuoikeuksien siirtyminen sukupolvelta toiselle, esityskoneisto fiktiivisyyttä tuottavana, mutta samaan aikaan todellisena (väkivalta)rakenteena sekä väkivallan tavarallistuminen.  Eikä siinä vielä kaikki, Kuka tappoi Bambin laajenee käsittelemään tekemisen ja katsomisen etiikkaa ja moraalifilosofiaa. Miten katson ja kulutan väkivaltaa.

Miten asiat järjestyvät?

Etuoikeutetuilla on kyky järjestellä asioita, hoidella kulisseissa, artikuloida vakuuttavasti, hyväksikäyttää. Tässä maailmassa julman väkivallanteon suorittanut jälkikasvu voidaan lähettää julkkisterapeutin  käsiin Sveitsin Alpeille purkamaan oikeudenkäynnin aiheuttamia traumoja ja väkivallan uhri hoidellaan rahalla ja huumeilla. Tässä maailmassa uskalletaan puolustautua mediaa vastaan.  Samaan aikaan etuoikeutetut ovat kyvyttömiä aidosti huolehtimaan, ollaan varakkaiden tavassa laiminlyödä emotionaalisesti.  Sama piittaamattomuus ja tunnekuolleisuus jatkuu. Tässä tositapahtumaan perustuvan elokuvan tekemisessä toistetaan tapahtumaa, joukkoraiskatun uhrin annetaan kyllä toistella armoa, armoa, armoa. Ryhmä teippaa itsensä kaoottiseksi kasaksi, joka hyppii Sashan päällä, kokeillaan, miten trumpetista saadaan tulemaan verta.

Rakenne tuottaa ajatuksen, jossa uhri , ei niin hyvän perheen, ei niin hyvätapainen nuori nainen  leimautuu moraalittomaksi ja  ikään kuin ansaitseekin oman kärsimyksensä. Sen sijaan väkivallanteon suorittaneet ovat loppujen lopuksi hyviä poikia hyvistä perheistä. Perhetausta avittaa, niin myös elokuvanteossa. Tässähän nyt sisäisesti rikkonaiset omien ahdistustensa kanssa kamppailevat ihmiset päätyvät olemaan mukana autobiografisessa taide-elokuvatuotannossa. Sama kohtelu toistuu elokuvan tekemisessä, ahdistunut, itsekeskeinen pikkupaskiaisten joukko on nyt ottanut taiteen haltuunsa, he tekevät autobiografista elokuvaa lapsuuden ystävänsä elokuvatuottaja Cosmo Brantin johdolla.  Ja pienten piiri pyörii. Julkkispsykologikin sattuu olemaan tämän tuottajan velipoika, Kirahvi verannalla -teoksen kirjoittaja.

Teos on julmaa huvia talkoohengellä mitättömillä resursseilla toteutettavasta elokuvasta, johon on palkattu viisi nuorta esittämään näitä parikymmentä vuotta sitten tapahtunutta joukkoraiskausta, joka tapahtui Nathanin kellarikerroksen atriumissa ja jonka uhrina oli Nathanin ex-tyttöystävä Sasha.

Hillittömyyden ja julmuuden yhdistelmä toi etäisiä kaikuja Bunuelin Porvariston hillitystä charmissa. Mutta  ennen kaikkea se muistuttaa Haneken Funny Games-elokuvaa. Teoksessa on julmia silmäniskuja tuotantokoneistoihin. viihde on jalo taidemuoto, porukka pohdiskelee, juo klaffijallua. Talkootyönä tehtävään elokuvaan (ali)palkatut? nuoret altistetaan monenlaiselle väkivallalle ja tapahtumille. Turvallisista tiloista voidaan kyllä puhua, mutta käytäntö on ihan muuta.

Tästä teoksesta kuullaan raivo niin sanotun etuoikeutetun luokan etuoikeuksista ja etuoikeuksien siirtymisestä sukupolvelta toisella. Tässä maailmassa oma asema on kyseenalaistamatonta ja ansaittua. Tässä maailmassa voidaan sulavasti käyttäytyen suvereenisti tehdä rikkomuksia, ostaa oikeutta tai terapiaa rahalla. Öhrman tuo tähän omista oikeuksistaan huolehtineet ja huolehtivat kaksi sukupolvea ja heitä vasten nämä muut, alemman luokan, sen turmiollisuuden, sen, josta tulee uhri, joka ostetaan hiljaiseksi ja jonka ainoa tehtävä on alistua.

Haneken Funny Games on jäätävällä tavalla myös hauska. Sinä on outo kauhuntäyteinen ilmapiiri, se on hidas, se ei näytä suoraa väkivaltaa, mutta näyttää seuraukset. Samaa on Viiruksenkin esityksessä. Väkivaltaa ei näytetä teoksessa suoraan, mutta se kuuluu ja sen seuraukset näkyvät. Bambissa väkivalta todentuu Bad Karma -teltassa katsojan silmien ulottumattomissa mutta näkyy ja kuuluu nyrkkeilysäkin mäiskinnässä. En paljasta intervention luonnetta.

Kuvausten päättyessä nuoret näyttelijät poistuvat pohtien fiktion ja todellisuuden suhdetta.  Jotain muutosta on ehkä luvassa – ajattelen niin, kun kuuntelen lopun laulua, ehkä jonkinlaista havahdusta sokeasta, itseriittoisesta turtumuksesta.

Syyn ja seurausten etiikkaa

Hienoa, että Viirus jatkaa linjallaan käsitellä luokkia ja etuoikeuksia. Nya Rampenin ja Viiruksen yhteistyö jatkuu. En nähnyt Hamlet All Inclusivea. Voin kuvitella jatkuvuutta, ei vain ilmaisukeinojen käytössä vaan myös ideologis-poliittisesti ja maailmankuvallisesti. Jacob Öhrman tutkii väkivaltaa, yhteiskuntien, luokkien ja yksilöiden näkymättömiin jääviä kellareita kuten Nya Rampen Conte d´Amourin kellarikerroksessa.  Davide Giovanzane kirjoittaa väkivallasta ja aggressiosta – toivottavasti hän näkee Viiruksen esityksen.

Vem dödade Bambi?  on myös yhteiskunnallis-poliittista  pohdintaa tekojen ja seurausten etiikasta. Se peräänkuuluttaa etiikkaa ja kysyy, kuten filosofi Alain Badiou teoksessaan Etiikka. Essee pahan tiedostamisesta (2004), minkälaiseksi etuoikeutettujen maailmassa tullaan ja mitä kukin tekee sen ”ylen määrin enemmän” olevan itsensä kanssa. Teos jäljittää toisiinsa sotkeutuneita ihmisen valintoja ja tekoja.  Ja kaiken lisäksi teos tuottaa tapahtuman, joka murtaa vääjäämättömän etuoikeuksien siirtymän.

Teostiedot:

Alkuperäisteos Monika Fagerholm
Ohjaus, konsepti ja dramatisointi Jakob Öhrman

Näyttämöllä Maria Ahlroth, Martin Bahne, Elina Byholm, Ellen Forsström, Jan Haapanen, Vivi Kangasniemi, Iida Kuningas, Oskar Pöysti, Jessica Raita, Maximilian von Renteln

Lavastus Lars Idman
Valosuunnittelu Lauri Lundahl
Pukusuunnittelu Brenda Gomez
Äänisuunnittelu Janne Lounatvuori

Tuottaja Hanna Sundman

Ohjaajan assistentti Kasimir Koski
Maskeerauskonsultti Stephanie Korhonen
Ääniteknikko Antero Kemppi
Puvustusassistentti Minna Kiiskinen