Versailles on näyttämöekstremeä. Esityksen härski piittaamattomuus on hienoa! Millään ei ole mitään väliä.

1980-luku on takaisin! Versailles (ohjaus ja dramaturgia Jussi Sorjanen ja Sinna Virtanen) teatteri Viiruksessa ei sanoita tai selittele. Se on kokonaistaideteos, joka elää heittäytyvistä näyttelijöistä.

Näyttämöfantasia luottaa esiintyjien ruumiisiin, visuaalisuuteen ja ääniin (lavastus- ja valosuunnittelu Jenni Pystynen, pukusuunnittelu Janette Laakso, äänisuunnittelu Tatu Nenonen, maskeeraussuunnittelu Ari Haapaniemi ja Riikka Virtanen) sekä katsojan haluun ja kykyyn liikkua omien mielleyhtymiensä turvin.

Versailles luottaa myös näyttelijöiden haluun ja venymiskykyyn. Ja Viiruksen ensemblessa on kaikkea. Tyylilajien ja esittämisen kirjo on Viiruksessa aina ollut vailla rajoja. Teos käynnistyy opastetulla turistikierroksella Versailles´ssa. Opas selittää, vierailijoiden mieli ja katse harhailevat. Detaljeja ja anekdootteja toisensa jälkeen sataa oppaan suusta. Banaliteetteja. Mistä oikein olikaan kyse? Tämän Versailles´n purun esitys sitten tekee.

Versailles on  viiden näyttelijän (Maria Ahlroth, Martin Bahne, Iida Kuningas, Oskar Pöysti, Jessica Raita) visuaalinen ja fyysisesti rankka performanssi, catwalkin strip tease ja pukeutumisspektaakkeli, jota johtaa katsomon eturiviin suurelle peruukkitukille istutettu jättiperuukki.

Ensin lentävät omat vaatteet, vaate kerrallaan, sukka kerrallaan, kenkä kerrallaan pois. Aina uusi kierros ja sitten alkaa pukeutumisrituaali, muodonmuutos mahtipontiseen jäykkään barokkipukuun asuste ja muut tilpehöörit kerrallaan: valkonaamat, kauneuspilkut, peruukit, alusvaatekerrat, sukat, sukkien kiinnikkeet, tyynyt, raskaat puvut, ruusukekengät. Näyttelijät keekoilevat alasti ja myöhemmin vaipoissaan.

Miten päivän saa kulumaan tässä yltäkylläisyydessä?  Teos ottaa kaikki aistit ja piinallisen ritualistisen toiston käyttöönsä. Aurinkokuninkaan hovissa kaikki toistui sekuntikellon tarkkuudella samaan aikaan. Nyt hovi tanssii uupumukseen asti kuninkaan käskystä – peruukkipäästä kuuluu epämääräisiä käskyjä ranskaksi. Hovi tanssi kerta toisensa jälkeen samaa tanssia, toistavat koodattuja liikkeitä. Tanssi toistuu teoksen kuluessa ja viimein yhä kiihtyvässä tahdissa. Irvokas tanssiversio muistuttaa baletin syntysijasta. Aikaa kulutetaan paitsi tanssien myös pelaten –  kivi, sakset, paperi – jälleen kyllästyneeseen väsymykseen saakka. Hovi tunkee ruskeata hyytelöä suuhunsa, vaikkei gelé enää maistuisikaan. Ylensyö, vaikka hyytelöä uhkaa tunkea suusta ulos. Hovi sekoittaa  heinäpelletistä velliseoksen ja heitteles tämän näyttämöpaskan pitkin näyttämöä oman vapautustanssinsa alustaksi. Siellä sotketaan sydämen ilosta, liu´utaan ja kieriskellään pitkin tätä sotkua. Barokin kerrokselliset hienot vaatekerran likaantuvat. Mikä mieletön sotku ja haju – ja minkälainen esityksellinen statement tämä piittaamattomuus onkaan! Minut pelastaa laattaamiselta sormiini jäänyt saippuan ja parfyymini haju. Sormet nenän edessä. No parfyymihän oli yksi tämän likaisen ja epähygienisen ajan keksintöjä.

 Viiruksessa Versailles ei ole vain aurinkokuninkaan barokkipalatsi. Peilisalissa peilataan kuninkaan maun ja tahdon orkesteroimaa ja tanssittamaa 1600-luvun hovia mutta yhtä paljon nykyhetkeä.

Kaikkien tuli antautua kuninkaalle.  Kuningas katsoo hoviaan ja hovi toisiaan ja itseään. Versailles oli aikansa live-facebook ja instragram performatiivisena spektaakkelina. Viiruksen Versailles on mielentila, miellyttämisen, keskinäisen kilpailun, hermostuneen ahdistuksen tila, jossa jokaisella on pelko siitä, että jää jotain paitsi. Versailles on hillittömyyttä, intensiivisyyttä ja addiktiota. Ylenmääräistä fantasiaa. Fyysistä ja henkistä ylensyöntiä – unohtamatta peräaukkokirurgiaa, josta siitäkin uhkasi tulla muotia.