Teatteri on siitä mainio ja ylivertainen paikka, että siellä ruumiillistetaan sitä, mitä ihmisissä ja ihmisille tapahtuu ja miltä ruumiissa tuntuu. Siellä esityksellistetään sitä, mitä yhteiskunnassa ja ympäristössä tapahtuu. Teatterissa ei kaikkea tarvitse – eikä ole edes syytä  – sanoa sanoin. Ruumis puhuu, ilmeet ja eleet ilmaisevat, kuten puhuu myös koko auditiivis-visuaalinen tila. Liikutaan affektien alueella.

Teatteri on seismografi, joka näyttää ihmisyhteisön pinnanalaisia värähtelyjä.  Keholliset tunnot, muistot, mielenmaisemat ovat teatterin ruokamultaa – kaikki ne lohduttomat itkut, itkupotkuraivarit ja paskahalvaukset tai pelko ja ahdistus.

Ydinperheen ja ehjän minän tarinoita on teatterista turha etsiä

Teatterissa ”ydinperheen” ja ehjän minän” onnellisuusmuurit ja kulissit ovat aina olleet kaaduksissa.

”Viheliäinen nainen, kauhistus kaamea kaikille jumalille ihmissuvulle. Sinä syöksit säälittä miekan omiin lapsiisi sinä, äiti, (… ) tällainen rikos tunnollasi katsot aurinkoa, katsot maata, kaikkein katalimman teon tehnyt.”

Tämä on katkelma antiikin klassikosta Euripideen Medeista, jossa nainen surmaa lapsensa kostoksi miehen jätettyä hänet toisen naisen vuoksi.

Shakespearen Hamletin uusperheessä perheen poika kipuilee ja syyllistää äitiään.

Wuolijoen Niskavuori-näytelmissä perhettä ylläpidetään lähinnä julkisivun vuoksi tai koska yhteinen omaisuus sitoo.  Niissä näytetään hinta, jota maksetaan, kun perhettä pidetään yllä.  Entä Jotunin näytelmien groteskit avioliitto- ja perhekuvat… tai ne ahdistusta tuottavat Mannerin Poltetun oranssin kuvat. Ne perheet, joita teatterin näyttämöillä nähdään, ovat kaukana perinteisestä porvarillisesta ydinperheideaalista, jonka mukaisesti perhe olisi huolehtiva, hoitava ja turvallinen yhteisö.

Teatteri ja nykynäytelmä ovat perillä perhekäsitysten monimuotoistumiseta.

Nykynäytelmien nimet kertovat paljon

Marina Meinander ja Kirsi Porkka: Paha äitipuoli
Kiti Kokkonen: Uusioperh(s)e
Minna Koskela: Exän uusi ja vanha
Paula Salminen: Alfanaaras
Heini Junkkaala: Homoäiti
Sanna Hietala: Saalistajat
Milja Sarkola: Perheenjäsen
Aino Pennanen – Riikka Oksanen: Vuoden perhe
Antti Haikka: Äidin rakkaus
Liisa Mustonen: Äidin pikku perkele

Yhteiskunnassa kerrotaan mallitarinoita, joiden avulla rakennetaan ja ylläpidetään myyttejä. Myytit vahvistavat yhteisön arvoja ja normeja tarjotessaan käyttäytymismalleja. Myyteissä toimii näin kontrollijärjestelmä. Draamaan puolestaan käsitteenä sisältyy usein ajatus konfliktista, ristiriidasta ja vallasta. Siksi myös uusperhe osoittautuu teatterissa erinomaiseksi mikrokosmokseksi, josta käsin tarkastella erilaisia perhesuhteita: sukupolvi- ja sukupuolisuhteita, sukulaisuussuhteita.

Millaisia perhemyyttejä vastaan teatterissa on taisteltu ja taistellaan?

Teatterissa on horjutettu täydellisen ydinperheen myyttiä. Ei teatterissa ole sellaisia, joista aikoinaan kertoi Kotiliesi ja koko sodanjälkeinen familismi.  Teatterissa ei elä äitimyytti, jonka mukaisesti äiti on suvereeni, kaikenosaaja ja ikuinen myötätunnon lähde. Sen sijaan olemme nähneet paljon hirviöäitejä, väsyneitä äitejä, emotionaalisesti poissaolevia äitejä, ”puhtaan ja pyyteettömän äidinrakkauden” taakse piiloutuvaa uhriutumista ja manipulointia. Pahan äitipuolen myyttiä on ravisteltu tekemällä siitä karkeaa pilaa ja groteskilla liioittelulla. Teatterissa on raivattu tilaa myös erilaisille maskuliinisuuksille myös isien tilalle. Puhtaan ja kiltin lapsen sijaan teatterissa on nähty lapsia manipulaattoreina ja valtasuhdepelureina. Perhekuvauksissa ei kielteisten tunteiden käsittelyä työnnetä taka-alalle, ei liioin rageemisia ja paskahalvauksia. Teatterissa kuvataan usein perheenjäsenten vieraantuneisuutta ja tunnesiteiden katkeamista, ulkopuolisuutta, sisarkateutta, perheen dynamiikan muutoksia.  Kuvataan alkoholismia,

perheväkivaltaa, työttömyyttä, ruuhkavuosia, omaishoitajuutta. Perhekuvauksissa näkyviin tulevat myös perheiden luokka-asemat ja niiden erot. Perheet näyttäytyvät ulkoisten normitusten paineissa. Heteronormatiivisten perheiden rinnalla teatterissa nähdään myös sateenkaariperheitä.

Mutta ei teatterikaan mikään putipuhdas pulmunen ole

On syytä kriittisesti tarkastella, millaisia näkökulmia perheiden kuvauksiin sisältyy, kenen näkökulmasta asioita kerrotaan ja kenen puolesta siellä näyttämöllä ollaan, keitä nämä perheet edustavat (ikä, sukupuolet ja seksuaalisen suuntautuneisuuden, etninen tausta/rotu yhtieskuntaluokka jne.),  nähdäänkö meillä perheissä vain ”valkoisia ihmisiä” ”vain ”heteroja”, vain  ”terveitä” ihmisiä. Näemmekö erivärisiä, eri toimintakykyisiä, erilaisia ruumiita?    Millaisissa tilanteissa, minkälaisissa ympäristöissä, minkälaisin ristiriidoin, minkälaisin ristiriitojen ratkaisuin ja minkälaisin päätöksin tai lopputulemin perheet esitetään ja minkälaista tunne- ja toimintatilaa perhekuvaukset meissä katsojissa vahvistavat? On syytä kysyä, miksi meillä on teatterissa niin paljon hirviönaisia – ikään kuin perheen paha olisi naisessa? Missä ovat ne miehet, isät? Poissa, lusmuja, ulkopuolisia, ”syyttömiä”? Kuinka paljon meillä nähdään ”kiintiöihmisiä”?

On pohdittava tarkemmin, miten erilaisia perheitä teatterissa käsitteellistetään ja merkityksellistetään ja millaisia ovat nämä draaman ja esityksen sisällä toimivat draaman henkilöt ja näyttelijöiden fyysistämät roolihahmot ja heidän kuvitteellinen todellisuutensa?  Nämä ihmiset ovat usein todellisten henkilöiden kaltaisia. He ovat sosiaalisia toimijoita tämän esityksellisen kuvitteellisen maailman sisällä. Heidän minuutensa rajautuu siihen, mitä heistä näytetään, millaisissa tilanteissa he näyttämöllä toimivat, miten he toimivat.

Ketkä ovat läsnä, ketkä poissa?

Nämä pohdinnat liittyvät representaatioihin, siihen, keitä nämä teattereissa esitetyt ihmiset edustavat. Representaatioilla on yhteiskunnallista ja poliittista merkitystä. Teatterissakin representaatioiden on mahdollista joko tukea tai haastaa valtasuhteita, vallitsevaa järjestystä ja ennakkoluuloja. Teatterissa on mahdollisuus haastaa stereotypioita, kaavoittuneita, luokittelevia, erottelevia representaatioita, joilla määritellään normaalia ja normaalista poikkeavaa. On alati kysyttävä, kenelle se antaa äänen ja ketkä  sieltä ovat poissa.

Teatteriin liittyy perinteisesti myös ”puhdistautuminen” , Teatteri ja draama ovat yhteiskunnan pesukone, jossa erilaisin ohjelmin – milloin kovalla käsittelyllä, milloin hienopesulla  käsitellään ”LIKAA”. Teatteri ravistelee, herättää tunteita ja puhdistaa ja myös viihdyttää ja naurattaa.  Se voi johtaa myös toimintaan. Teatteri on myös aktivismia, muutosta kohti parempaan ja epäkohtien ratkaisua. teatteri voi parhaimmillaan tarjota vielä paljon monimuotoisempaa ja päivitetympää ymmärrystä perheistä ja sitä kautta ehkä antaa avaimia myös entistä parempaan perhepolitiikkaan.