Yleisön luenta tapahtuu Teatterikorkeakoulun Studiossa 2. Astumme saliin, kukin valitsee tuolilleen/ itselleen paikan. Takaseinällä on pöytä, jossa on joukko A4:n paperipinkkoja. Istun. Huomaan toisten menevän kohti pöytää ja hakevan sieltä paperipinkan. Minäkin menen kohti pöytää. Löydän pöydältä pinkan, jossa on etunimeni. Palaan omalle istuimelleni. Voisin yhtä hyvin makoilla lattialla, mutta en tee sitä. Huomaan, etten olekaan ottanut sivuseinällä roikkuvaa esinettä – muut ovat jo ottaneet sen. Menen hakemaan.
Minulla on nyt käsissäni teksti, esityksen käsikirjoitus tai lukuohje sekä paperitelineeksi osoittautunut esine. Asettelen siihen kaikessa rauhassa paperipinkkani. Meillä lienee sama teksti – en tiedä. Ainakin lukemisen aloittamisen toimintaohje on yhteinen. Yleisön luennassa toteutuu sama maaginen hetki kuin Todellisuuden tutkimuskeskuksen Platonin Valtiossa. Aloitamme lukemisen aktin ohjeiden mukaisesti yhtä aikaa. Tämä edellyttää sitä, että otamme kontaktin toisiimme, havaitsemme toisiamme, ovatko kaikki mukana. Ja nyt – lukemisen nyt-hetki voi alkaa.
Paksu plari antaa meille lukemisen toimintaohjeet. Sivu kerrallaan. Esityskäsikirjoitus leikittelee kestollisuudella – se pysähtyy tai kiirehtii, antaa joskus sivulla vain yhden tai muutaman sanan. Vai olenko se minä, joka välillä kiiruhdan tai pysähtelen? Kun luen, harjoitan äänetöntä vuoropuhelua tämän esityskäsikirjoittajan tai itse kirjoituksen kanssa ja itseni kanssa reflektoiden sitä, mitä teksti kirjoituksena ehdottaa. Plariin sisältyy myös kaksi väliaikaa.
Olen miltei hämmentynyt, kun huomaan nyt kirjoittavani, että Yleisön luenta näyttäytyi minulle tapahtumana pyhänä tai hartaana, rituaalinomaisena. Plarista tuli kummallisella tavalla arvokas, huolella ja varovasti käsiteltävä miltei pyhä esine. Olisinko voinut ryhtyä alleviivaamaan tekstiä, työstämään ja kirjoittamaan omia huomioitani siihen? Ehkä hyvinkin. Nyt jälkikäteen kaduttaa oma passiivisuuteni.
Plari sisältää teoreettisen katsauksen näyttämön ja katsomon rakentumiseen katsojan historiaan – osin Laitisen Dramaturgiakirjan artikkelista tuttuja polkuja. Meidät saadaan tekstin saattelemana pohtimaan katsojan historiaa teatterissa ja pohtimaan esityksellisen kohtaamisen ontologisia kysymyksiä.
Tapahtumaan sisältyy plarin ohjaamana hetkiä, jolloin me osallistujat hakeudumme katsekontaktiin toistemme kanssa. Nämä hetket koen erityisen merkitseviksi.
Tekstillä on erilaisia esittäviä tai kirjoittavia eleitä. Minulle teksti on kuin minun kumppanini. Huomaan, että minulle käsikirjoitus avautuu Roland Barthesin viitoittamana kirjoitettavana, avoimena ja kutsuvana. Tekstin avoimuuden ja kutsuvuuden aste myös vaihtelee. Toisinaan luon mielessäni suhteen tekstiin, toisinaan etualaistuu tekstin kirjoittaja, kanssalukijat, tila tai sitten minä. Tämä liikehdintä ja huojunta erilaisten toimijuuksien ja huomiopisteiden välillä on kiinnostavaa. On myös hetkiä, jolloin katseeni vain rauhaisasti vaeltaa luettavasta tekstistä ulos muihin kanssalukijoihin. Nuo hetket liikuttavat minua hiljaisessa kauneudessaan.
Mitä tapahtuu, kun tekijä antaa taiteellisen praktiikan subjektin paikan yleisölle? Tekstiplari kehottaa minua pohtimaan sitä, milloin meistä johonkin esitykseen tulijoista muodostuu yleisö – perustavaa laatua olevia kysymyksen yleisön muodostumisesta.
Missä sijaitsee näyttämö tässä esityksessä? Olenko minä näyttämöllä yhdessä muiden kanssa? Tunnen olevani. Yhden kerran näyttämö – ehkä perinteisessä mielessä – hienovaraisesti hiipii ja kehkeytyy valoilla keskelle salia – tyhjänä, me olemme sijoittuneet tuon tyhjän tilan ympärillä. Me olemme näemmä ilmeisesti kuitenkin tuoleinemme muodostaneet katsomomaiseen asetelmaan. Onko tuo tyhjä valon rajaama tila keskellä salia näyttämö? Tuo hetki muistuttaa hiljaista luonnonilmiötä. Luon suhteen tähän materiaalisuuteen. Mitä olisi tapahtunut, jos olisinkin sattunut istumaan tällä uudesti muodostuneella näyttämöllä? Olisin luultavasti siirtynyt äkkiä sieltä pois.
Lukuohje ja koko toimintakonsepti on sellainen, että se estää minua tuntemasta ahdistusta tai suorituspaineita. Tunnen olevani vapaa. Pystyn levollisesti keskittymään tekstin äärellä ja olemaan liialti tietoinen muista ihmisistä, katsojakumppaneista. Keskeistä minulle oli myös ennakkotieto, siitä, ettei yleisöä pyydetä lukemaan ääneen. Juuri tuollainen osallistuminen ja esiintyminen olisi minusta kauhistuttavaa. Sellaista kammoan. Muistan teoksia, joissa olen kokenut, että minua pakotetaan, minulle annetaan käskyttäviä ja totalisoivia ohjeita – oletuksena, että nyt jokainen tulee ja osallistuu…ja sosiaalinen paine tuntuu niskassa. Sen sijaan leikki on erikseen. Leikkimistä ja kuvittelua rakastan – niin kuin Toisissa tiloissa -kollektiivin teoksissa tätä ihmisen hahmosta ja identiteetistä irtautumista. Samoin kahdenkeskisiä yhteisiä teoksia, joissa jaettu intimiteetti tarjoaa suojan. Suojan tunne on minulle tärkeää.
Erityisen koskettavana muistan Yleisön luennasta siirtymän, jossa minusta tulee kollektiivisen yleisön anonyymi osan sijaan minä, nimeltä mainittu ja puhuteltava yksilö. Plari sisältää minulle henkilökohtaisesti osoitetun kirjeen. Sen intimiteetti koskettaa syvästi. Minusta tulee Tuomas Laitisen kumppani. Huomaan, miten minun koko kehoni suuntautuu kohti tätä kirjeen kirjoittajaa kohti, kyyneleet alkavat valua. Tässä kohdalla toimintaohjeeni oli myös liikkua tilassa (näin muistelen ja kuvittelen). Sen muistan, kuinka tunsin pakottavaa tarvetta viestiä reunalla istuvalle Tuomakselle ikään kuin kiitoksen. Toimintaohjeemme sisälsi mahdollisuuden liikkua.
Yleisön luennan jälkeen pohdin sitä, miten teatteri tai esittävät taiteet instituutiona ehdollistavat sitä, mitä me katsojina, kokijoina, osallisina, toimijoina koemme. Mietin myös sitä, miten tällainen julkinen lukemisen akti esittävän taiteen kehyksessä eroaa muusta lukemisesta ja siitä tekstin purkamisen ja rakentamisen prosessista, johon lukija osallistuu Roland Barthesin useissa teoksissaan hahmottelemalla tavalla. Tämä pohdiskelu vie minut myös Jacques Rancièren Vapautuneeseen katsojaan (2016), johon Laitinenkin viittaa artikkelissaan Katsojalähtöisistä dramaturgioista. Laitinen nostaa esiin myös kokemusesityksiä, joissa yhteisöä ei ole ollut. Rancièrehan kylmäverisesti horjuttaa teatterin omahyväistä käsitystä omasta yhteisöllisestä voimastaan kirjojen lukemisen, tarinankerronnan tai kuvan katsomisen kustannuksella.
Yleisön luennan rakentaminen tuskin olisi mahdollista ilman Tuomas Laitisen pitkää kokemusta, jossa taiteellisen praktiikan keskiössä on ollut katsojan asema esityksessä, sen mahdollisuudet ja myös ristiriidat Todellisuuden tutkimuskeskuksessa katsojalähtöisten teosten tekijänä. Laitinen on pohtinut esiintyjän auktoriteettia ja katsojalle annettavan vallan suhdetta esityksiä tekemällä ja kirjoittamalla. Todellisuuden tutkimuskeskuksen julkaisussa (2011) Kokeva keho Tuomas Laitinen esseessään Katoavasta elimistö – Itsen rajoista esityksessä pohti myös sitä, miten me kehollisina olentoina olemme suhteessa toisiimme esityksessä. ”Ihmisten kohtaaminen on aina lihallista, arvaamatonta ja eettisesti latautunutta”, Laitinen kirjoitti samaisessa julkaisussa.
