Tarinankertoja, matkalaukku ja tuoli sekä me tarinan kuulijoina. Siinä se on. Muuta ei tarvita, kun on tarina ja kertomisen lahja, huikea määrä kertomisen ja jakamisen vilpitöntä iloa ja uskoa elämän kykyyn kantaa ja pitää huolta. Hajuvesi valaa uskoa esittämisen merkityksellisyyteen.

Hajuvedessä  Teatteri Takomossa  (käsikirjoitus Youssef Asad Alkhatib – Hassan Alsaleh) Teatterikorkeakoulun kakkoskurssin näyttelijäopiskelija   Asad Alkhatib kertoo tarinansa. Hän vie meidät lapsuuteensa Syyriaan, matkaan Syyriasta Kreikkaan ja elämän heittämänä Suomeen. Saamme tietää, mistä teos on saanut nimensä. En paljasta sitä. Teoksessa on hamletmaisia kierteitä.

Jos lähdet kävelemään kohti unelmaasi yhtä tarkasti kuin luoti, ei mikään maailmassa voi pysähdyttää sinua…tähän tapaan Asad Alkhatib Hajuveden tarinan alkaa. Unelmaa kohti menemisestä Alkhatib sitten kertoo. Hän kertoo siitä, miten elämä kääntyy vaikka kuinka monta astetta ja heittää ilman Varo-kylttiä mihin vain. Asad Alkhatibin se heitti Syyriasta Kreikkaan ja sieltä Suomeen Siuntion vastaanottokeskukseen (hevonperseeseen), sieltä  ”kuningasten linnaan” Kansallisteatteriin, jonka edessä komeili patsaana itse kuningas istumassa tuolissaan. Googlekääntäjää apuna käyttäen nuori mies lähettää viestejään teattereihin, ei lannistu. Korona tekee omat kommervenkkinsa.

Hajuvesi on kertomus ystävyydestä ja keskinäisestä huolenpidosta, ihmistenvälisestä ja ihmisen ja hevosen. 30-vuotias Uuras-hevonen, jo nyt vanha ja väsynyt, mutta entinen tähtinäyttelijä on kanssatoimija. Tuolista tulee tässä esityksessä Uuras. Sen harjaa, kupeita ja vatsaa Asad Alkhatibin silittää. Hevonen kertoo omaa tarinaansa. Nämä kaksi ymmärtävät toisiaan. He ymmärtävät yksinäisyydestä, pelosta ja kaipauksesta – ja keskinäisestä ystävyydestä.

Youssef Asad Alkhatib tarinankertojana osaa annostella tarinan käänteitä ja tuntoja, joita tapahtumiin liittyy. Ja niitähän riittää. Tarina on täynnä veijarimaisiasattumuksia ja käänteitä, yhtä aikaa syvästi inhimillisiä ja kipeitä. Surua hipaistaan ja liikutaan keveästi komiikkaan. Teoksen äänensävy on lempeä.

Tämä esitys on kertojasta itsestään, mutta kertovasta ja esiintyvästä minästä kasvaa lonkeroita ulos itsestä johonkin suurempaan –  itse tarinaan, kerrottuun.  Kertoja on läsnä.  Hän on läsnä tarinalleen ja meille yleisölleen. Tarinankertoja antaa tarinalleen elämän, itse tarina vie. Ollaan teatterin ikiaikaisessa ytimessä.

Hajuvettä kannattelee usko elämän kantokykyyn, elämänvoima ja ilo. Tälle kaikelle me altistumme. Me altistumme ihmisen läsnäoloon ja tapaan, jolla ihminen jakaa hetket kanssamme.

Me tarvitsemme erilaisia tarinoita. Nigerialaisen kirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien huoli yhden tarinan vaarasta on todellinen. On hienoa, että tämä teos esitetään juuri Teatteri Takomossa. Ohjelmistovalinta on esityspoliittinen ele. Erilaisten tarinoiden ja erilaisten teatteritraditioiden paikka ei ole vain ulkomaalaistaustaisten omissa tiloissa valtaväestön näkymättömissä. Nyt se tuodaan nykyteatterin ja esitystaiteen yhteen ytimeen.

Toivon tälle esitykselle pitkää matkaa, lisää kohtaamisia tarinankertojan ja yleisönsä kanssa. Hajuvesi resonoi katsojissaan. Sen kaikupohjasta pitää monien päästä osalliseksi.