Aleksi Holkon ja Hanna-Kaisa Tiaisen Kadonnutta aikaa etsimässä 2017–2027 -esityssarjan yhdeksäs osa Hanasaaren entisen hiilivoimalan valtavissa sosiaalitiloissa oli konseptiltaan armoitettu ja briljantti. Yhdeksäntuntisessa esitystapahtumassa Proustin kirjoittamisen kielellinen ele muuttui ruumiilliseksi, esitykselliseksi teoksi. Tekijöiden tapa kietoa toisiinsa ruumiin muisti, esityssarjan tekohistoria, omat eletyt elämät ja ehtyvä aika oli älykäs ja koskettava. Ja samalla muistamisen tapahtuma avautui kohti toisenlaisia aikamittakaavoja, kohti kivihiilen ja elonkehän historiallista aikaa.

Vuonna 2017 alkanut esityssarja on vienyt katsojansa mitä erilaisimpiin paikkoihin ja esitysmuotoihin. Kirjalliseen salonkiin Talvipuutarhan moniaistillisessa installaatiossa, kesäiselle kiertoajelulle tilataksissa menetettyä rakkautta metsästämään (2018), Teatteri Jurkkaan Proustin teatteriteemoja ja tekijöiden elämäkerrallisia kokemuksia yhdistävään kamarinäytelmään (2019), työn ja loman suhdetta pohtivaan Proust-lukumaratoniin Volter Kilpi -festivaaleille Kustaviin (2019), korona-ajan hautausmaakävelylle kotiin lähetettyjen kirjeiden saattelemana (2021), dramatisoiduille seurapiirien illalliskutsuille Ateljée Finneen (2022). Homosauna Voguessa olin tirkistelevänä katsojana Sodoman ja Gomorran ja kaapin estetiikan hengessä (2024) ja Kruunuvuoren rannassa esityksellisessä asuntonäytössä pohtimassa omistamista (2025).

Holkko ja Tiainen ovat tehneet paikkaan hakeutuvaa, paikkaa etsivää esitystaidetta. Teoksille on löydetty toisistaan poikkeavia, keskenään resonoivia ja kontrastoivia esitysmuotoja ja -paikkoja, jotka ovat virittäneet katsojien, osallistujien ja kokijoiden suhdetta Proustin maailmaan. Paikat eivät ole olleet vain esitysten ympäristöjä. Ne ovat luoneet jännitteitä alkuperäisteoksen teemojen kanssa, asettaneet niitä uuteen valoon, avanneet uusia näkökulmia. Nyt oltiin suljetun kivihiilivoimalan entisissä sosiaalitiloissa, rakennuksessa, jonka oma historia ja mittakaava tunkeutuivat väistämättä osaksi esitystä.

Proustin virke muuttuu esitykseksi

Proust-maratonissa Holkko ja Tiainen kävivät lävitse yhdeksän esityssarjan osan muistijälkiä. Etenimme kronologisesti, teos kerrallaan, tarkasti kellotettuna, kuin rituaalissa.

Kumpikin esiintyjä haki keittolevyltä oman teräskattilallisen kuumaa vettä, sirotteli siihen lehmuksenkukkaa – madeleinekin vilahti – ja kaatoi veden muoviseen kylpyammeeseensa. Sen jälkeen he hakivat yhdessä kyseisen esityksen materiaaliset jäänteet kasseista ja pusseista, levittivät valokuvat, dokumentit ja satunnaiset esineet lattialle pieniksi installaatioiksi. Sitten kumpikin asettui omaan ammeeseensa, sulki silmänsä ja alkoi muistella.

Muistamisen rituaalille oli varattu tunti. Seinällä digitaalinen kello mittasi ajan kulkua kuin urheilusuorituksessa. Kun aika loppui, summeri katkaisi muistelun. Armotta, kesken lauseenkin.

Jokaisen tunnin välissä yleisö siirtyi toiseen tilaan, crossfit-harjoittelua varten rakennettuun huoneeseen, jossa esiintyjät tekivät valmentaja Nita Tiivolan johdolla tarkasti kellotettuja liikesarjoja. Sitten palattiin ammeisiin, muistoihin ja seuraavaan esitykseen. Näin edettiin yhdeksän kertaa, yhdeksän tunnin ajan.

”Tiesin hyvin että minun aivoissani oli runsaat malmiesiintymät ja niissä valtavat laajat, mponipuoliset ja kallisarvoiset kerrostumat. Mutta oliko minulla aikaa louhia niitä?” Katkelma Proustin teoksen viimeisestä osasta Jälleen löydetty aika.” Tämä katkelma Proustin teoksen 10. osasta on esityksen eräänlaisena mottona.

Holkon ja Tiaisen teos teki esityksellisesti sen, mitä Proustin kirjoittaminen tekee kielellisesti. Se tavoitteli kadonnutta aikaa, kulki assosiaatioiden mukana, harhaili, eksyi, palasi, avasi muistikerrostumia ja löysi muistamisen tapahtumasta sellaista, mitä ei ennalta tiennyt muistavansa.

Proustin virke ei tyydy kuvaamaan muistamista. Sen rakenne jäljittelee muistamisen liikettä. Virke lähtee liikkeelle havainnosta, haarautuu, poikkeaa toiseen aikaan, tuo esiin sivuhenkilöitä ja yksityiskohtia, palaa aikaisempaan ja muuttaa alkuperäisen havainnon merkitystä. Samalla tavoin Holkon ja Tiaisen muistelu ei edennyt esitysten ja oman elämän tapahtumien rekonstruointina. Muisteluun tunkeutuivat sivupolut, henkilökohtaiset kokemukset, juorut, ristiriidat, epäonnistumiset ja itseä koskevat paljastukset.

Proustin muisti ei ole viaton eikä se tyydy nostalgiaan. Se on yhtä aikaa myös julma, tarkkanäköinen ja toisinaan koominenkin. Sellaista oli myös Holkon ja Tiaisen muistaminen, armotonta itsereflektiota unohtamatta.

Mutta nyt muistamisen aika oli Proustin virkettä armottomampi. Proustin lause saattoi turvota, laajentua, kierrellä, eksyä sivupoluille ja palata takaisin. Holkon ja Tiaisen muistelut katkaisi summeri. Vaikka muisti olisi halunnut jatkaa, aika loppui ja joskus aika mateli muistelijalle kivuliaan hitaasti. Kesken jäävä muistelu synnytti minulle katsojana oman jännitteensä. Huomasin välillä katsovani aikaa mittaavaa näyttöä ja toivovani, että aika pysähtyisi, jotta saisin kuulla jonkin katkelman tai tapahtuman loppuun.

Mitä ruumis muistaa?

Yhdeksäntuntisen tapahtuman päätti Nita Tiivolan lukema katkelma Proustin romaanisarjan ensimmäisen osan Swannin tien Combray-jaksosta. Proust kuvaa siinä heräämistään pimeässä huoneessa. Ajatus ei vielä tiedä, missä ollaan, mutta ruumis muistaa. Kylkiluut, polvet ja hartiat säilyttävät muistoja huoneista, joissa ihminen on nukkunut. Ruumis palauttaa mieleen entisten makuuhuoneiden järjestyksen, sängyn ja ovien paikat, ikkunoista tulevan valon jo ennen kuin tietoinen ajattelu on tunnistanut huoneen.

Proustilla ruumis tunnistaa menneisyyden huoneet ennen tietoista muistamista.

Holkko ja Tiainen asettuivat ammeisiinsa, sulkivat silmänsä ja ryhtyivät palauttamaan mieleen aiempien esitystensä tiloja, ruumiillisia kokemuksia, ihmisiä ja tapahtumia. Proustin makuuhuoneet muuttuivat ikään kuin esitysten huoneiksi. Paikkaan sidotun teoksen tila ja tilanne rakentuivat uudelleen muistamisen tapahtumassa. Esitys ja esittäjän oma kulloinen elämä ja tuntemukset olivat poissa, mutta muistelu toi ne hetkellisesti läsnä oleviksi.

Proust kirjoitti sängyssä, pimeässä huoneessaan. Nyt kumpikin esiintyjä oli omassa pimeydessään, silmät suljettuina. Mutta yksityinen muistaminen ruumillisena tapahtumana olikin nyt muuttunut julkisesti jaetuksi tapahtumaksi.

Kylpyamme oli samalla intiimi, suojattu ja julkinen näyttämö. Minua se muistutti syntymästä, paljaudesta, nautinnosta, ruumiin haavoittuvuudesta ja hoivastakin. Ammeessa muistaminen oli myös kipeää paljastamista. Esiintyjät eivät muistelleet vain teoksiaan vaan omaa elämäänsä, sitä mitä heille oli tapahtunut esitysten tekemisen vuosina, millaisia he olivat olleet ja mitä heistä oli tullut tai jäänyt tulematta. Minua kosketti tuon muistelemisen aktin paljaus.

Ja samaan aikaan nämä kaksi ammeissaan muistelevaa ruumista olivat entisen valtavan kivihiilivoimalan sisällä. Mittakaavat törmäsivät. Yksittäinen ruumis, muistettu esityspaikka, eletty elämä, teollinen rakennus ja maapallon historiallinen aika.

Muistava ja suorittava ruumis

Ammeessa ruumis muisti. Crossfit-tilassa ruumis teki toisenlaista työtä. Molemmissa aika oli mitattua, molemmissa ruumis joutui ponnistelemaan, toistamaan, kestämään ja antautumaan rituaalille.

Muistelussa aika saattoi venyä, tihentyä, kulkea odottamattomia reittejä. Crossfitissä aika jäsentyi sekunneiksi, toistoiksi, liikesarjoiksi ja palautumiseksi. Valmentaja ohjasi, kannusti, piti huolta suoritusten rytmistä. Esiintyjät ponnistelivat, hengästyivät, käyttivät ruumiinsa voimia. Me seurasimme, todistimme ja kannustimme.

Crossfitissäkin oli oma rituaalinsa, oma yhteisöllisyytensä, ruumiillisen työn ja kärsimyksenkin jakaminen. Siinä oli jotakin lähes seremoniallista. Toistuvat liikkeet, kellon komennot, valmentajan ja suorittajien välinen suhde. Ruumis oppii toistamalla, muistaa liikkeen, sen vaatiman voiman ja rytmin. Siinäkin on ruumiillista tietoa, joka ei palaudu sanoihin.

Muistaminen ja harjoittelu eivät olleetkaan vain vastakkaisia tapahtumia. Molemmat vaativat keskittymistä, kurinalaisuutta ja antautumista. Holkko ja Tiainen tekivät kahdenlaista louhintatyötä. Ammeessa he louhivat muistikerrostumiaan, harjoitustilassa käyttivät ruumiinsa energiavarantoja. Muistaminenkaan ei ollut rajattomasti virtaavaa vapaata assosiaatiota. Se oli ankaraa työskentelyä, ponnistelua ja kipupisteiden sietämistä.

Kaltaisenani sohvaperunana olin ensin valmis tarkastelemaan crossfitiä vain suoritusyhteiskunnan kontrolloidun ruumiin heijastumana. Jouduin miettimään lähestymiskulmaani uusiksi. Holkosta ja Tiaisesta paistoi jokin elämänvoima, jopa ilo. Ehkä muistelutyö tuntui ruumiissa tuskallisemmalta kuin lihastyö.

Kukaan ei saa kaikkea haltuunsa

Hanasaaren tilassa yleisö saattoi vapaasti siirtyä ammeen luota toiselle. Holkon ja Tiaisen muistelu tapahtui samanaikaisesti. En voinut kuunnella kummankaan muistoja kokonaisuudessan ilman että olisin menettänyt jotakin toisesta. Jouduin valitsemaan. Kukaan ei saanut koko esitystä haltuunsa.

Jokaiselle katsojalle syntyi omanlaisensa muistojen kokonaisuus, katkoksellinen ja vajaa. Kuulematta jäi se, mitä toinen esiintyjä juuri sillä hetkellä sanoo, kun kuuntelen toista. Joskus ammeiden todellisuudet saattoivat kohdat. Samalla tavoin menneisyyskin rakentuu valikoivista havainnoista, katkoksista, väärinkäsityksistä ja yllättävistä yhteyksistä.

Lattialle levitetyt esitysten jäänteet, valokuvat, dokumentit ja esineet eivät koskaan voi palauttaa menneitä esityksiä. Ne ovat kuolleita, elottomia – tai ei, niitä pitää osata kuunnella. Esiintyjien muistot elävät ruumiissa, muuttuvat muistelun hetkellä, mutta nekään eivät kykene palauttamaan mennyttä sellaisenaan. Näiden vajaiden muistamisen tapojen kohtaamisesta syntyi uusi esitys, uusi muistijälki.

Ja juuri tämän mahdottomuuden Holkko ja Tiainen tekivät näkyväksi.

Kivihiili, jääpuu ja ehtyvä aika

Proustin malmiesiintymävertaus sai vuonna 1974 avatussa ja vuonna 2023 suljetussa Hanasaaren kivihiilivoimalassa lähes kirjaimellisen vastineensa. Paikan historiasta muistutti pieni kivihiilikasa yhdessä huoneessa.

Muistaminen oli louhintaa, mutta louhittavaa ei ollut rajattomasti. Myös muistajan aika loppuu.

Länsimainen hyvinvointi ja globaali kapitalismi ovat rakentuneet fossiilitalouden varaan. Kivihiili, miljoonien vuosien aikana muodostunut energiavaranto, on tiivistynyttä geologista aikaa, jota ihminen on kuluttanut historiallisen lyhyessä ajassa. Nyt Hanasaaren valtaisa energiantuotannon rakennus oli tyhjentynyt alkuperäisestä tehtävästään, ja sen sisällä kaksi taiteilijaa louhi omaa menneisyyttään.

Esitystilassa oli myös jäästä veistetty puu. Yhdeksän tunnin aikana se suli vähitellen, muutti muotoaan. Sen muutos oli peruuttamaton. Jääpuu ei palaudu entiselleen.

Se oli aineellinen ajan mittari siinä missä seinällä näkyvä digitaalinen kello, mutta sen aika oli toisenlaista. Kello mittasi samanpituisia minuutteja ja sekunteja. Jääpuun sulaminen teki näkyväksi muutoksen, jota ei voinut pysäyttää eikä peruuttaa. Muistot saattoivat palautua yllättäen, muuttua ja saada uusia merkityksiä, mutta sulanut jää ei.

Esitys asetti rinnakkain muistamisen epälineaarisen ajan, kellon mittaaman suoritusajan ja ekologisen kriisin ajan. Fossiilienergia on tiivistettyä aikaa, ja ekokriisissä paljastuu ihmisen aikasokeus, kyvyttömyys hahmottaa oman toimintansa seurauksia suhteessa elonkehän pitkiin aikakerrostumiin.

Kahden silmät suljettuina ammeessa muistelevan esiintyjän aika, sulavan jääpuun aika, kivihiilen geologinen aika ja kellon mittaama aika olivat läsnä samassa rakennuksessa, samassa esityksessä, taipumatta yhteiseksi ajaksi.

Menneisyyteen sukeltajat

Proust vertasi Jälleen löydetyssä ajassa kirjailijan sukeltamista omaan alitajuntaansa, tahdottoman muistin kerrostumiin, merenpohjaa tutkivan sukeltajan työhön. Holkon ja Tiaisen esiintyvä muistityö, sukeltautuminen myös kipeisiin muistoihin ja aistimuksiin oman mielen hämärissä syvyyksissä, oli tällaista proustilaisen sisäisen kirjan esityksellistä kirjoittamista ja jakamista.

Esittäminen ei kuitenkaan ole kirjoittamista. Kirjoitettu teos voi säilyttää muotonsa, mutta esitys ei ole kirjaan vertautuva muistisäiliö. Se tapahtuu ja katoaa. Siitä jää jälkiä, mutta sitä ei voi palauttaa.

Juuri tästä katoavan taiteen yhteisesti jaetusta hauraasta kauneudesta Holkon ja Tiaisen esitys muistutti asettaessaan esiintyjät eläviksi muistiin sukeltajiksi. Heidän muistamisensa ei palauttanut kadonneita esityksiä, vaan synnytti niistä välähdyksiä, uusia yhteyksiä ja  toisenlaista läsnäoloa.

Yhdeksän vuoden aikana syntyneet esitykset, eletyt elämät, taiteellinen työ ja sen vaatima ankara ajattelu olivat nyt hetkellisesti jaettuina meidän kanssamme. Samalla tämä yhdeksäntuntinen tapahtuma itse muuttui menneisyydeksi, jälleen yhdeksi katoavaksi esitykseksi.

Esitystapahtuma ja sen kaksi omintakeista taiteilijaa antoivat meille monien maailmojen lahjan. Esitykseksi muutettu, yhteisesti jaettu aika jää elämään katsojan mielessä. Juuri tässä oli tämän yhdeksännen osan yhdeksän tunnin muistamisen järisyttävin teko: se tuotti katsojalle kokemuksen menetyksestä.

Matkalla kotiin tunsin surua ja haikeutta.

Työryhmä: Aleksi Holkko, Hanna-Kaisa Tiainen, Nita Tiivola, valmentaja

Teatteri Takomo