Villiä ja vaaraa, ei sietämätöntä tylsyyttä
Itäkeskuksessa on nyt teatteritalo Universumin neljän teatterin toteuttama alueen oma kesäteatteri. Juha Mustanojan Äiti ja gorilla tarjoaa tervettä karaisua ja epäkorrektia vinksahtaneisuutta faabelin kehyksessä tässä Itäkeskuksen kesäteatterissa. Aikuiset ja lapset ovat täynnä ristiriitaisia tuntemuksia. Ristiriitoja ja tunteita ei peitellä ja silotella.
Juha Mustanojan lastennäytelmä Äiti ja gorilla virui kuutisen vuotta pöytälaatikossa. Teattereista tuli hylsyjä. Mitä voi, saa, pitää tehdä teatterissa? Lapsille ja nuorille suunnatun teatterin ympärillä heristelee turhan usein lauma oikeassa olijoita, hyvää tahtovia, pelokkaita moraalipanikoijia. ”Lastenteatteri tarvitsee karaisua”, muistan Mustanojan tokaisseen. Hän kävi käsikirjoittamaansa teokseen ohjaajana käsiksi, mikä ei ollut alun perin tarkoituksena.
Äiti ja Gorilla on faabeliksi kirjoitettu perhenäytelmä. Simasen perhe, villisikaäiti, murrosikäiset siilipoika ja lepakkotyttö sekä karhuisä löytävät itsensä monenlaisen kriisin ja itseä riivaavien tunnekurimusten keskeltä. Tässä faabelissa äiti on näkökulmahenkilö, jonka kautta perheen tilannetta avataan.
Simasen eläinperheessä ei ole virtahepoa olohuoneessa, mutta kriisi puhkeaa, kun perheen karhuisä, täyttää olohuoneen mehiläispöntöillään ja loppumattomalla monologillaan maailman tilasta, mehiläisyhteiskunnan rakenteesta ja siitä, miten hunajaa syntyy. Ja perheen äiti päättää ottaa hatkat. Karhuisä on ottanut tosissaan pölyttäjähyönteisten massasukupuuton ja hädän. Hän on ryhtynyt toimiin pölyttäjien suojelemiseksi mutta jättänyt lähiyhteisönsä hunningolle. Tilaa ei ole lepakkotytön tanssille. Kimalaisen lentoa harjoittelevan tytön siivet lyövät seinään. Tuttisuinen siilipoika sentään on löytänyt luovan tavan käsitellä mielentilojaan herkuttelemalla kuvitteellisella väkivallalla. Eikä rahaakaan ole. Jääkaappi hohtaa tyhjyyttään.
Perheensä kannattelusta tarpeekseen saanut villisikaäiti päättää paeta Afrikkaan ja jatkaa keskenjäänyttä villieläinten tutkijanuraansa. Uusi elämä tössää lyhyeen, rahan puutteeseen. Mutta perheeseen saapuu nyt uusi perheenjäsen villieläin Gorilla tärisyttämään jumiutunutta normiarkea ja sen piilohierarkioita. Sitten eletäänkin villiä anarkiaa. Röyhkeän vapaa parcour-gorilla oikean fyysisesti kiipeää pitkin seiniä, hyppii huonekalujen päällä, tekee temppuja katolla, varastaa banaanit, valtaa parisängyn, kaataa mehiläislaatikot, saa mehiläiset peräänsä ja katoaa. Villisikaäiti havaitsee perheessään ja erityisesti karhumiehessään pieniä liikahduksia. Ei tuo karhu virheitään välttämättä myönnä mutta antaa sitten periksi. Gorillakin sentään palaa perheeseen. Hunajan tuottaminen uhkaa kuitenkin tyrehtyä, kun hunajalinkoa ei jaksa kukaan pyörittää. Tähänkin löytyy ratkaisu: Gorillasta tulee mahtava hunajalingon linkoaja. Ja olohuoneeseen raivataan tilaa lepakkotytön esittää harjoittelemansa Kimalaisen lennon koreografia, jota koko perhe nyt liikutuksen vallassa katsoo.
Faabeleissa on opetus. Mikä on Äidin ja Gorillan opetus ja lopetus? Sopusointuako luvassa? Ehei, ihan liian kesyä olisi, jos äidin suhde perheeseensä nyt olisi ristiriidaton. Tässä perheessä eläminen on yhtä helvetin painajaista, äiti toteaa ja samaan hengenvetoon järkeilee elämän olevan useimmissa perheissä juuri sellaista. Kuvittelen tällaisen toteamuksen tuottavan katsojalle huojentavan tunteen kaiken poseeraavien perhearjen postausten keskellä. Entä onnellinen loppu? Ei tämä vastafaabeli tietenkään laskostu tyyliin ja he elivät onnellisina…”Ei semmosta oo olemassakaan ku onnellinen loppu”, villisikaäiti toteaa. Nyt vasta aloitellaan.
Ja entä villeys? Kesyn ja villin, normien kuohiman kesytetyn ristiriita ei ole vain Leea Klemolan teosten ristiriitaa. Tämä äiti reflektoi elämänsä käyneen liian kesyksi. Villiä ja vaarallista pitää kaikista löytyä tai muuten elämä käy tylsäksi. Saa olla villi ja vaarallinen.
Itäkeskuksen kesäteatterin Äiti ja gorillan tyylilaji on viehko. Perhedynamiikkaa ja tunteita voidaan käsitellä ilman että ryhdytään vatvomaan ja länkyttämään. Tässä näytetään, toimitaan, eikä turhia selitellä. Miten kuvaisi esityksen äheltävää, raivokasta ja samalla lempeää tapaa, jolla nämä esiintyjät elämäntilannettaan elävät? Olisiko se mutkia suoriksi vetävää anarkistista surrealismia, jolla esitys ristiriitaisten tuntemusten vyyhtiin käy käsiksi. Mutkien suoriksi vetämisellä tarkoitan sitä, että simppelissä ympäristössä ei voi, eikä pidä ryhtyä hifistelemään ihmisten mielentilojen, sisäisen ja ulkoisen todellisuuden hypyillä tai turhalla niin sanotun hyvän esittämisen kuonalla. Tässä mennään kurittomasti ja tarkoituksellisen kotikutoisesti. Opetustakin on tarjolla, mutta sitä ei tungeta katsojien kurkusta alas tunkkaisella realismilla.
Sanna Hietala (villisikaäiti), Miko Kivinen (karhuisä), Paul Holländer (siilipoika), Sonja Silvander (lepakkotyttö) sekä Slava Dugin parcour-gorillana ovat esiintyjinä sellaisia, joilta vinksahtaneisuus onnistuu ja joille ei tuota vaikeutta olla yhtä aikaa naiivin suora ja älykäs. Överiä tehdään mutta ei mennä överiksi. Parcour-gorillaan sisältyy iso filosofinen ydin. Parkouraaja hyödyntää ympäristön esineitä ja rakenteita katkeamattoman liikkeensä flow´hun. Tämä gorilla-parcouraaja ylittää ihmisruumiin ja kaikenlaisen sovinnaisen rajat. Parcouraaja on avantgardistinen leikkijä ja rajojen ylittäjä, jonka liikkeen flow katkea.
Kotikutoisuus ei tarkoita sitä, etteikö esitystä kannattelisi älykäs ja funktionaalinen näyttämöajattelu. Anna Karttusen konttilavastus on nerokas. Tosielämässä kontit ovat jatkuvassa liikkeessä, niillä kuljetetaan tavaraa paikasta toiseen, mutta kontit toimivat myös parakkeina, asuntoina. Kontti on mainio kodin metafora. Ja nyt konttien katot toimivat parcouraajan yhtenä näyttämönä. Kun on esitys on ohitse, kamat kootaan konttiin. Tähän näyttämöajatteluun kuuluu olennaisena osana Juuso Voltin sävellys ja äänisuunnittelu. Siellä mehiläisten surina uhkaa halkaista pään, siellä mielentilat ovat äänessä, siellä soi villi vapaus. Ja ah, niin koskettavia ovat Miko Kivisen ja Sonja Silvanderin tanssikoreografiat.