Vaara-kollektiivin Näyttelijän kuolema (Elina Hietala, Heikki Törmi, Eino Saari, Kirsi Törmi, Jaana Kurttila, Jukka Laukkanen, Janne Teivainen) on Teatteri Takomossa vielä tänään lauantaina ja huomenna. Sen jälkeen teoksen voi nähdä enää Oulussa. Tämän merkityksellisen esityskokemuksen äärellä olo on ylellinen etuoikeus, keskinäinen lahja.
Näyttelijän kuolema on tapahtumallista hahmotusta siitä, mitä näyttelijässä tapahtuu ja mitä näyttelijälle on tapahtunut, millaisia kokemuksia ja tuntemuksia näyttelijäntyöhön liittyy ja miltä näyttelijästä tuntuu.
Näyttelijän kuolema esityksellistää sitä, mistä puhutaan luottamuksella kahden kesken tai terapiassa. Törmi ja Hietala menevät oman minän syövereihin, kääntävät nutun nurin vuorikerrostumiin. Katse kohdistetaan peitossa olevaan. Ruumiinavaus tehdään kuolleille. Näyttelijän kuolema ei ole ruumiinavaus. Törmi ja Hietala ovat elossa mutta paljaina. Paljaina elossa ei tarkoita alastomuutta vaan sisäisen minän verhottomuutta. Elossa oleminen tarkoittaa sitä, ettei ole panssaroinut itseään ja varustanut itseä paksuilla palomuureilla ja rooleilla, joista mikään ei tunkeudu sisään tai ulos. Teatterin mustassa laatikossa voi olla näinkin: autonomisena, elinvoimaisena, vastustuskykyisenä.
Näemmä pukkaa minusta patetiaa, joka ei tee oikeutta Näyttelijän kuoleman leikkisän lempeälle esittämisen laadulle ja esityksen tapahtumallisuudelle. Törmi ja Hietala liikkuvat tässä esityksellisessä roolileikissä keveän ennakoimattomasti roolista ja tuntemuksesta toiseen. Hyvää tekevää tätä on katsoa tällaista luottamuksellista pakottamatonta kanssaoloa ja kanssatekemistä.
Näyttelijän kuolema on teatteria, ei terapiaa – tai ehkä sitäkin, mutta ennen kaikkea teos, joka hämmentävän hienosti kykenee yhtä aikaa etäännyttämään, kasvattamaan esityksellistä mittakaavaa ja tarkastelemaan ”minää”, ”tuntevaa oliota” esittävän minän monien roolien ja suojakerrostumien takaa. Mutta ihmeellisintä on ehkä se, miten Näyttelijän kuolema on tyystin vailla sentimentaalista tahmaa tai kipukohtia kyynistävää farssin överiä.
Näyttelijän kuolema tanssii tuntemusten veitsenterällä ilman että putoaa. Niin, pakko kirjoittaa tähän ennakoimattomasta tapahtumallisuudesta sekin, että Hietala liukastuu barokkipukuunsa, lentää selälleen. Tämä tapahtumallinen sattuma ei kuulu teokseen. Kauhistunut ääni katsomosta. Hietala on juuri vähän aiemmin lukenut omaa tekstiään henkisen väkivallan täyteisestä ahdistavasta harjoitusprosessista ja esityksestä, jossa hän kaatui ja loukkasi jalkansa ja näytteli särkylääkkeiden voimalla sankarillisesti osansa loppuun saakka. Huomasin tarkkailevani Hietalaa huolestuneena – miten mahtoi käydä.
Miten me virittäydymme
Palaan teoksen alkuun. Tämä viritys on tärkeää. Katsomon ovet avautuvat tavallista aikaisemmin. Saatamme etsiytyä katsomoon hyvissä ajoin ennen kello seitsemää. Näyttämöllä on parisen kymmentä Yrjö Kukkapuron tuolia, tuolilla istuskelee kaikessa rauhassa ulkotakissa Heikki Törmi ja Elina Hietala – niinä näin, muina ihmisinä, jutustelevat, Hietala siirtelee tuolin paikkoja, asettaa vesipullon jonnekin, ollaan näyttelijälämpiötunnelmassa, virittäytymässä. Tämä esinäytös jo virittää minutkin katsojana. Kaikessa rauhassa. Se kertoo jotain tavasta, jolla Näyttelijän kuolema rakentuu: oleminen, esittäminen, rajat ja reviirit liukuvat, näyttelijät ovat huokoisessa tilassa, mutta meidän katseemme kohteena.
Törmi ja Hietala tulevat etunäyttämölle, meitä liki, kumpikin etsiytyy katseellaan katsomaan meitä – ei yleiskatseena vaan minuun, meihin kohdistuvana myötätuntoisena vastavuoroisena katseena. Katsomossa on hiiskumaton hiljaisuus. Hetki liikuttaa. Se liikuttaa pidäkkeettömyydessään. Tässä me olemme toinen toistemme katseen alla, kohdattavina, toistamme aistimassa. Peilisoluolentoina virittäydymme toistemme tuntemuksiin. Olisi kiintoisaa nähdä toinenkin Näyttelijän kuolema, sen alkuviritykset luultavasti vaihtelevat. Riippuu meistä kaikista yhdessä, miltä näyttelijästä tai minusta tuntuu.
Väliajan jälkeen kohtaamme toisenlaisen katseen. Törmi ja Hietala pukeutuvat barokkiasuihin, jäykkiin ja hankaliin. He tulevat etunäyttämölle, katsovat kohti meitä, heillä on tyhjä lasittunut katse. He ovat pukujensa ja koko esittämänsä maailman pakkopaidassa. Niin ja tekstiä ei sitten tulekaan, turhaan odottivat. Törmi ja Hietala tanssivat, ei mitään vapautunutta omaehtoista ruumiin liikettä vaan 1600-luvun barokkitanssia, jossa tanssijan tehtävänä on toteuttaa askelkuviot ja liikesarjat juuri niin kuin koreografi on käskenyt.
Teokseen on rakentunut variaatioita tästä käskyvallasta, näyttelijän ja ohjaajan keskinäisestä prosessista, jossa ollaan omien roolien pakkopaidoissa, mikroaggressiossa, vähättelyssä, kohtaamattomuudessa, reviiripuolustuksessa. Tässä näyttelijä näkee katsomon pimeydessä olevan ohjaajan kyykyttämisen taakse piiloutuvan avuttomuuden.
Teoksen kuluessa liikutaan terapiassa, teatterissa, länsimaisen historian ja henkilökohtaisen historian taakkasiirtymissä, sukupolvitraumoissa. Siellä on Törmän kuollut isä ja hänen sotalapsikokemuksensa mykkyys, siellä ovat psykoanalyytikot Donald Winnicott ja Sigmund Freud. Siellä kipuilee kärsivä Jeesus, joka on työssä 24/7, eikä voinut tehdä isänsurmaa joka vain toteuttaa isän käsikirjoitusta.
Näyttelijän kuolema liikkuu vastavuoroisissa kiintymyssuhteissa, vanhemmuudessa, ylisukupolvisissa taakkasiirtymissä. Melkoista maskuliinisuutta tämä historia, siellä on tietysti se surullinen autoritaarisen kaikkivoipaisen kaikkitietävän ohjaajan traditio. Miehen kuolema ei jätä kääntämättä nurin teoksen harjoitusprosessin aikaista kriisiytymistä, jota sitten ratkottiin työnohjauksessa ja jonka Törmi ja Hietala nyt esityksellistävät esittäen kaikki työryhmän roolit sekä työnohjaajaa.
Ylisukupolviset perinnöt ja ihmishätätila
Palaan ylisukupolvisuuteen, siihen kaikkeen, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Mietin Näytelmän kuoleman jälkeen suomalaisen teatterin sukupolvelta toiselle siirtyvää perintöä. Näytelmän kuolema hahmottaa terapian kehyksissä teatterin perheyhteyden ja kiintymyssuhteiden kätkemää raadollisuutta. Mutta se hahmottaa samalla myös näyttelijän sitoutuneisuutta, kiintymyssuhdetta ammattiin, jonka ytimessä on halu altistua moninaisissa vuorovaikutuksissa erilaisten maailmojen luomiseen. Törmi ja Hietala puhuvat myös tästä puolesta. Teatterihan on aikuisten tuntoisten altistuvien ruumiiden keskinäinen leikki, jossa uskaltaudutaan leikkimään, menemään alueille, joilta tiedetään, että voidaan palata turvallisesti takaisin. Mutta entä sitten, jos näin ei olekaan.
Näyttelijän kuoleman voi ajatella irtiottona kaikenlaisista pakotetuista tai itse otetuista itsen esittämisen rooleista – kaikesta siitä, mitä psykiatrit ja sosiologit ovat pitkin 1900-lukua hahmottaneet. Mutta Näyttelijän kuoleman voi lukea myös toisin. Mitä jos esiintyvä ruumis tai ohjaaja tai kuka tahansa omaa (kutsumus)ammattiaan harjoittava voi huonosti, uupuu, turtuu, kyynistyy? Mitä jos virtaava, elämänvoimainen minä lakkaa olemasta? Mitä jos kuolee minässä se, joka pystyi luomaan kokonaisia maailmoja?
Mitä kaikkea ankarassa ajassa jää huomaamatta teattereiden rakenteissa? Joudutaan puskemaan, puskemaan – ase ohimolla. Ei voi jaksaa ikuisesti. Esiintyvissä taiteissa tapahtuu ruumisvuotoa, kinesteettisen asiantuntijuuden ja myötätuntoisuuden vuotoa. Ihmiset kouluttautuvat uusiin ammatteihin, jättävät tämän esiintyvien ruumiiden elävään kohtaamiseen perustuvan taiteenlajin. Eikö hälytyskellojen pitäisi soida. Ei ole vain ilmastohätätila, on myös ihmishätätila.
