Q-teatterissa  tuodaan sukupolvikokemukseen uusi ääni. Teatterikorkeakoulusta tänä vuonna valmistuneen Anna  Jaanisoon (käsikirjoitus ja ohjaus) näytelmässä Tuvi toas eli pulu huoneessa tehdään aihelähtöistä teatteria: Näyttämöllistetään vilpittömällä sydämellä vailla tukehduttavaa patetiaa katveeseen jäänyttä.

Olohuoneessa voi olla elefantteja tai  virtahepoja.  Jaanisoon teoksessa taivaalta tippuva pulun kakka likaa vaatteet, mutta huoneeseen asettautunut jättipulu ei ole pahanilmanlintu vaan hyvän onnen, viisauden ääni – ja sisäisen sovinnonkin.

Näyttämö on kuin harmaata asfalttia ja betoniseinää, josta liikkuvien seinien takaa uusia tiloja, ja ovia,  joiden sisään on vaikea päästä. Harmaa tila muuttuu milloin Migriksi, milloin kouluksi, koulukaverin kodiksi tai omaksi kodiksi. Tila on myös ääniä: kaikuvaa kolkkoa byrokratiaa tai uppoavan laivan jyminää yhtä hyvin kuin viisauden ääntä.  Tila on muuttuvia valon ja tuntemusten sävyjä.  

Teoksen kehys on laivassa ja meressä. Teos alkaa äänillä puhelinkopista ja puhelinsoitolla – ”kyllä lapselle täytyy kertoa”. Me aavistamme, mihin tragediaan puhelinsoitto viittaa. Teoksen kuluessa selviää, miten tytön äidin sisar kuoli Estonialla. Esitys päättyy katkeileviin hätäkutsuihin, katkeileviin yhteyksiin, uppoavasta laivasta lähtevään infernaaliseen jylyyn.

Teoksessa Tallinnan laiva ja satama muodostavat välitilan:  laivalla on matkustettu Tallinnasta Helsinkiin ja Tukholmaan ja takaisin. Laivalla on muutettu, siirrytty uuteen maahan, oltu vastassa kotimaahan jääneitä sukulaisia  tai jätetty hyvästejä. Laiva edustaa ylirajaista välitilaisuutta, epävarmuutta ja keskeneräisyyttäkin, jota teoksen näkökulmahenkilö kokee uutta identiteettiä rakentaessaan. Laivan ”kahden ja puolen tunnin hitaudessa” on mahdollisuus tutkailla omaa identiteettiään.

 Kirjoitan tätä 30 vuotta Estonian uppoamisesta. 28.9.1994  Estonialla hukkuneista 852 ihmisestä virolaisia oli yli kolmasosa. Estonian uppoaminen on kansallinen trauma, haava virolaisten sielussa. Estonia oli itsenäistyneen valtion vapauden ja avautumisen symboli.

Vierastin aluksi teoksen kehystystä ja yksilötason välitilan identiteetin pohdintojen liittämistä Estoniaan. Mutta en enää kuultuani ja luettuani uudelleen Estoniasta ja sen merkityksestä virolaisille. Ymmärsin enemmän, kiitos esityksen!

Miten ylirajaista identiteettiä eletään ruumiissa

Tuvi toas eli pulu olohuoneessa avautuu takautuvina kokemuksina, kun lapsena äitinsä kanssa Suomeen muuttanut ja Suomessa oman elämänsä rakentanut nuori nainen saa tietää olevansa raskaana. Neuvolassa tulevat kysymykset turvaverkoista, asunnosta ja tunnekielestä. Aktiivisesti unohdetun tunnekielen myötä  sukupolvien ketjusta, äidistä ja erityisesti mummosta alkaa piirtyä muistoja.

Teos esityksellistää ylirajaista transnationaalia lapsuutta.  Muistinpalasista rakentuu näyttämölle kokemus siitä, miten ”kotoutumista” tai ”sopeutumista” eletään omassa ruumiissa.  Tunnekielestä tulee näkymätön, sen haluaa unohtaa.  Lapsi ei halua pistää silmään, ei halua erottua koulussa haluaa Teos tavoittaa lapsen kiihkeän halun kuulua. Se tavoittaa lapsen häpeän muistutuksessa vanhempainiltaan tulevalle äidille: ”älä sit puhu” tai häpeän mummon valmistamista syntymäpäivätarjoiluista, ”kaikilla on chipsejä”.  Muistoihin kuuluvat koulukaverin soitonopettajan hartaat opit  tai ennakkoluulojen täyttämä Afrikan-viikon koululaisten lauluesitys rytmimunien säestyksellä (On tuolla poika Sambalele/papaijapuussa istuskelee/Ei muiden kanssa ahertele/ehtiihän työhön myöhemmin/ Hei, laula niin kuin tuo Sambalele, soita niin kuin tuo Sambalele, tanssi niin kuin tuo Sambalele,/ työt tehdään myöhemmin), Olè!).

Kokemukset sisältävät myös nöyryyttävää jonotusta ja byrokratiaa, järisyttävää välinpitämättömyyttä Migrissä,  paperipitoisia persoonattomia neuvolaistuntoja,  Suomen makujen kaipausta Virossa. Muistoihin nousevat niin mummon levottomat jalat kuin hätä mummon silmissä: lapsenlapsesta tulee kerta kerralta hieman vieraampi.

Tämä on matrilineaarista jatkumoa.  Nuori nainen matkaa  mummon hautajaisiin, yksi linkki  sukupolvien ketjussa katkeaa ja nuori nainen katuu, ettei ehtinytkään saada mummolta marjapiirakan reseptiä.  Tässä maailmassa isät ovat poissa.

Q-teatteri jatkaa oman ikäpolvensa sukupolvikokemusten näyttämöllistämistä.  

Anna Sofia Tuominen tavoittaa hienovaraisella ja herkällä tavalla näkökulmahenkilön kokemukset, niin ihmetyksen aiheen, epätoivoon saattavat epäoikeudenmukaisuuden kokemukset kuin  häpeän ja surun sekä  sisäiset identiteettikamppailut tai näkyvät taistelut. Tuominen piirtää Marin kasvutarinan, identiteetin vahvistumisen alleviivaamatta ja ylidramatisoimatta. Pienin, tarkoin ja uskottavin elein Tuominen muuntautuu lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Tuomisen näyttämöhahmoon on helppo uskoa ja samastua. Tuomisen laulussa viroksi lapselleen soi laulussa kaikki se, mitä Mari on ymmärtänyt ja oppinut matkallaan juuristaan ylpeäksi Viron suomalaiseksi. Laulu on ajattelua ja tuntemista.  

Minua riemastuttaa se, miten kipeitä kokemuksia, traumoja ja ristiriitaisuuksia pystytään käsittelemään tyylilajissa, jossa herkkyys, vakavuus ja tarkkanäköinen komediallinen karrikointi yhdistyvät.  Olli Riipinen, Eeva Mäkinen ja Kate Lusenberg rakentavat joukon näyttämöhahmoja ja absurdeja ulottuvuuksia sisältäviä kohtauksia Migrissä, soittotunnilla, Ruotsin laivalla. Mummo, hoitaja neuvolassa, soitonopettaja, Tallinnan laivan suomalaisturistit ovat unohtumattomia hahmoja.

Hiljainen vähemmistö saa näyttämöllisen äänen

Tuvi toas eli pulu olohuoneessa vangitsee jo nimellään olennaisen. Se on kahdella kielellä. Teoksessa puhutaan myös viroa. Kaksikielisyyteen sisältyy ajatus sekä säilyttämisestä ja mukautumisesta. Teos näyttää prosessin, jossa omasta äidinkielestä virosta, omista juurista ja virolaisesta identiteetistä tulee osa itseä. Oma itse täydentyy sillä, mistä tyttö ja nuori nainen lapsuutensa ja varhaisen aikuisuutensa ajan Suomessa pyristeli pakoon samastuakseen suomalaisiin. Mari laulaa viroksi lapselleen laulua, jota mummo aikoinaan lauloi. Minulle tähän lauluun kiteytyi koko teoksen ydin.

Teoksen koettuani oli tarve perehtyä tarkemmin akkulturaatioprosessiin:  sulautumiseen, eritäytymiseen, yhdentymiseen ja vieraantumiseen.  Teoksen dramaturgia kuvaa prosessia, jossa Mari ensin hylkää virolaisen identiteettinsä, mutta lapsen syntymä ja mummon kuolema muuttavat omaa näkökulmaa.  Nainen valitsee yhdentymisen, halun yhtä aikaa sekä säilyttää että mukautua. Virolaisuus on sukuhistoriaa, mummon ja äidin, itselle siirtynyttä ja lapselle siirtyvää tunnesidettä ja Suomen virolaisuus kahden kulttuuri-identiteetin rinnakkaiseloa vailla häpeää.

Tuvi toas eli pulu olohuoneessa on merkittävä näyttämöllinen avaus  Suomessa elävien virolaisten kulttuurisen identiteetin näyttämölliseen tutkimiseen. Se on tärkeä teos aiheesta, joka on loistanut poissaolollaan.  Se tuo näyttämölle Suomen virolaisten  –  toisen polven maahanmuuttajasukupolven nuoren naisen identiteettikamppailun.  Se rikkoo hämmentävän hiljaisuuden siihen nähden, että viime vuoden lopussa Suomessa asui  50 202 ihmistä, jotka äidinkielenään puhuivat viroa. Virolaiset ovat venäjää äidinkielenään puhuvien jälkeen suurin kielivähemmistö.

Suomalainen yhteiskuntatieteilijä Mikko Lagerspetz  on kiteyttänyt virolaiset Suomessa ”näkymättömäksi vähemmistöksi”. Tämä vähemmistö on sulautunut suomalaiseen yhteiskuntaan kielisukulaisuuden ja hyvän työllistymisen vuoksi. Lagerspetzin mukaan  ”Suomessa asuva virolainen on tietoinen mahdollisuudestaan olla näkymätön ja arkielämässä lähtökohtaisesti hyväksytty”.

Teostiedot:

Teksti ja ohjaus: Anna Jaanisoo

Dramaturgi: Rasmus Arikka

Rooleissa: Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Olli Riipinen ja Anna-Sofia Tuominen

Ääninäyttelijät: Ilona Pukkila, Tene Ruubel ja Ava Tolbaa

Lavastus: Annukka Pykäläinen

Valosuunnittelu: Ada Halonen

Pukusuunnittelu: Hilla Ruuska

Äänisuunnittelu ja musiikki: Timo Tikka

videosuunnittelu: työryhmä

Lähteet:

Lagerspetz, M. (2020). Suomen virolaiset – vähemmistö, väestöryhmä, vai jotakin muuta? Teoksessa R. Alho & K. Kumer-Haukanõmm (toim.), Liikkuvuus, muuttoliike ja ylirajaiset suhteet Suomen ja Viron välillä 28 Turku: Siirtolaisuusinstituutti.

Meca, A., Schwartz, S. J, Eichas, K., & Davies, R. (2019). Biculturalism and Bicultural Identity Development. Teoksessa P. F. Titzmann & P. Jugert (toim.), Youth in multicultural societies: New directions for future research and interventions Routledge. https://www.researchgate.net/publication/337230415_Biculturalism_and_bicultural_identity _development