Annika Tudeer on minulle salainen ikoni. Tudeer on uskaltanut liikkua koko uransa ajan omilla teillään. Esitystaideryhmä Oblivia on luonut omintakeista estetiikkaa ja ilmaisukieltä, jossa muodon ja ilmaisun suojissa Tudeer on taiteilijana voimallisesti elänyt. Vasta Turn Turtle Turn -luentoperformanssin nähtyäni tajusin, etten oikeastaan tiennyt mitään itse Annika Tudeerista, siitä teosten takana olevasta ihmisestä. Henkilökohtaisuus ja intimiteetti eivät ole kuuluneet Tudeerin teoksiin eikä ole ollut tarviskaan. Annika Does Swanlake (2015) oli henkilökohtainen, mutta se käsitteli suhdetta taiteeseen.

Luen uudestaan Oblivian suurtyön musiikkiteatteriteoksen Turn Turtle Turn librettoa ja tajuan, miten henkilökohtaiset idut olivat jo siellä.

Mikä on kilpikonna ja mitä tarkoittaa tuo Turn Turtle Turn? Ajattelen jo nimen kutsuvan meidät maailmankaikkeuden mittakaavaan.  Hindumytologiassa jättiläiskilpikonna maailmankilpikonnana (Akūpāra (Sanskrit: अकूपार) tai Chukwa) kannattelee selässään maankamaraa. Sama myytti elää Lenapeiden ja irokeesien luomistarinoissa:  maa syntyy, kun maata kasataan suuren merikilpikonnan selkään, joka jatkaa kasvuaan, kunnes kantaa mukanaan koko maailmaa.

Terry Pratchettin fantasiaromaanien saagassa Discworld (Kiekkomaailma) maailma on litteäantiiki neljän elefantin kannattelema planeetta. Matkaa avaruuden halki tehdään maailmainkilpikonnan selässä. Voisin kuvitella, että Tudeerin on vedonnut tai vetoaisi Terry Pratchettin Discworldin parodinen ja satiirinen humanismi ja se, miten Pratchett pukee toden fantasian, huumorin ja queerin kaapuun.

Tudeer tekee jotain samankaltaista kuin Pratchett. Ja entä Turn Turtle – asiat ylösalaisin ja se ylösalaisin käännetty kilpikonna, avuttomana, ylösalaisin kääntäjänsä armoilla?

Oblivian teoksia on leimannut riemastuttava koomis-älyllinen, teoriansa taitavasti peittävä etäännytetty minimalistinen ilmaisu, joka on antanut tilaa katsojan assosiaatioille. Jo Turn Turtle Turn oli jotain muuta ja edelleen Turtle Turtle Turn -luentoperformanssi jotain aivan muuta. Se kyllä kantaa jälkiä aiemmasta teoksesta. Mutta nyt Turtle Turtle Turn ja sen myötä Tudeer ja henkilökohtainen omaelämäkerrallisuus kohoavat aiempien teosten ja elämän ravitsevasta ja suojaisesta mullasta.

Sooloteos on Tudeerin oma tarina mutta vailla tungettelevaa tirkistelevyyttä. Oman tarinan ja kokemuksen mittakaavaa kasvatetaan antiikin tragedioiden perheisiin ja dinosauruksiin. Tudeer kertoo/luennoi analysoiden ja pohdiskelle ja katsoo tutkimaansa ilmiötä sen vierestä.

Tudeerin hahmo on aina ollut täynnä arvovaltaa. Niin nytkin. Tudeer  suorittaa majesteetillisen entreen. Kestohymy kasvoillaan hän tekee hovikumarruksia, askeltaa ylhäisesti nyökkäillen meille korkeaan saliin tarinaa kuulemaan kokoontuneelle yleisölle. Hahmossa on kiehtovaa ristiriitaa: hieno kahiseva hame ja aluspaita. Hän laususkelee aiemman musiikkiteatteriproduktion libreton sanoja  turn, turn, joihin sekoittuu käskeviä sanoja burn, burn. Polttaa, polttaa. Kestohymyn keskellä hän puhkeaa ylä-ääniseen nauruun tai hän huhuilee kuin pöllö.

Turn turtle turn

Learn turtle learn

Earn turtle earn

 Burn turtle burn

Teoksen avoimuus ja  puhkiselittämättömyys virittävät ja affektoivat minut katsojana etukenoiseen assosiatiiviseen mielentilaan. Mietin haamuja, mietin asioita, jotka polttelevat ja kuumottavat. Burn, burn! Polttaa polttaa! Niin me leikimme lapsena, kun etsimme jotain, jonka joku oli piilottanut. Mitä lähemmäs piilotettua onnistui tulemaan, sitä kovemmin piilottaja huusi: polttaa, polttaa!

Tudeer luennoitsijana on tuo etsijä. Hän kiertää kuumottavaa yksityistä aluetta, hämmentää ydinkokemuksen keitosta, pohtien samaan aikaan, mitä ja miten kertoisi. Hän ottaa vauhtia sanojen takaa tai niiden ulottumattomissa. Hän hymisee, hän huojuu, huojunta muuttuu säveleksi ja lauluksi tai hän mumisee. Hän tärisee, saa vilunväristyksiä, ääni tärähtelee hallitsemattomasti, syntyy lyöntejä, viuhviuh kuin sarjakuvassa. Jokin painetaan alas. Tämä on raamatullista ja paratiisillista, se ei ole kauppaa. Tässä käsitellään perhettä, ruumista. Body, body tuottaa Tudeerilta torjuvan eleen, ruumis voi haluta ja sen voi torjua.

Miten ihmisen sisässä oleva kokemus ja ”minä” haluavat tulla kuulluksi? Tämä on esitys ”minän tarinasta” henkilökohtainen kertomus, se on esityksellistetty minä. Turtle, Turtle Turn ei ole henkilökohtainen kertomus sellaisessa mielessä, että se kuvaisi ainoastaan Tudeerin kokemuksiin perustuvan kertomuksen omasta elämästään. Se on monisyisempi, koska se on samalla tutkimus siitä, miten ruumis elää ja lähestyy omaa kertomustaan.

Tudeer metsästää kokemusta kielen ulottumattomissa. Tällaiset kokemukset tuottavat häiriöitä kieleen ja pakenevat sisäistä järjestystä. kehystäen ja etäännyttäen. Kehystyksessä ei olekaan ”minä” vaan aika ja antiikin tragediat – it is all about the family…

Teos on sarja siirtymiä. Me liikumme eri ajoissa. Aika nytkähtelee. Aikaa voi jaksotella. Tudeer ruumiillistaa ajanjaksot, pitkän kaaren, jossa ajan alut ovat aina loppuja. Tudeerin aikateksti Turn Turn

In the beginning there was time
Deep time
Then came other times
Hard times, good times, bad times 
Cold times, hot times, not so hot times 
Me time, you time, our time 
Take your time
Quick time, slow time 
Take time, give time 
No time, too much time 
And all the other times

Turn Turtle Turn , ‘Time’ , sanat Annika Tudeer

A4-liuskoja on kahdella pöydällä. Tudeer liikkuu pöytien välillä, tarttuu papereihin, lukee tekstiä, luennoi meille. Hän kehystää tarinan. Meille kerrotaan uudesta kirjasta, kirjasta, jolla on hyvin onnellinen loppu. Meidät viedään aikasiirtyminä ensin antiikin tragedioihin, joissa kaikki on perheessä ja perheestä. Tudeer värähtelee, käsi johdattelee jonnekin, hän nytkähtelee, värähtelee ja ääni muuttuu joikumaiseksi, hän pyörähtelee. Tämä on mielihyvää, pleasures, jota ympäröi lämmin valo ja keveä pizzicato.

Me siis seuraamme sukupolvitarinaa. Mutta millaista? Tarinaa, jolla on onnellinen loppu. Mutta samaan aikaan… ehkä me kaikki olemme menetyksen asiantuntijoita, vierasolentoja ja sopimattomia. Mitä ovat ne esi-isien sävelet, jotka meidän suonissamme soivat? Näiden abstraktien yleisten tuntemusten ääreltä kuuluu Tudeerin toteamus siitä, miten,  hän on rakentanut elämänsä puutteessa. Hän  puhuu sisällään olevasta ammottavasta aukosta. Kuulostelen lacanilaisia kaikuja jakautuneesta subjektista, jota määrittelevä puute estää kokonaisen ja täydellisen olemisen. Tiedostamatonta toimintaa ohjaa puutteen synnyttämä halu. Halua siirretään ja kiinnitetään erilaisiin kohteisin alkuperäisen puutteen täyttämisessä onnistumatta.

I was wrong there are beginnings and ends beginnings without endings and endings without beginnings eternity is a well measured entity a finity at some point or then not

A thirst bigger than the ocean

Annika Tudeer

Mitä hyväksytään? Mitä saadaan? Adoptare? Obtare? Adoptare. Adoptoida tarkoittaa sitä, että otetaan omakseen, omaksutaan. Tudeer puhuu lapsuusmuistoista, erittelee biologisten ja adoptiovanhempiensa perhettä, puhuu seksistä, puhuu petoksesta. Saamme verhoillusti tietää perheistä. Meille kerrotaan biologisten vanhempien ja ottovanhempien tarina vailla tarpeettomia paljastavia yksityiskohtia.

Tudeerin ääni alenee syvänsyväksi alttoääneksi, ääni on kuin lankaa, se kehrää. Tudeerista tulee kahisevassa mustassa hameessaan rituaalin papitar. Tämä on spirituaalia. Tämän me jaamme yhdessä. Meistä jokainen janoaa kuulua johonkin. Musta hame kahisee, valot himmenevät, tummuvat, kahina jää jäljelle. Niin myös syvät bassoäänet ja kolina pimeydessä.

Palaan haluun paljastaa ja kertoa. Palaan ylösalaiseen. Kun ihminen asettaa näytteille salattua ja vaiettua, hän saattaa itsensä suojattomaksi: minästä tulee haavoittuva ja tarvitseva. Itseään paljastava ihminen on kuin kilpikonna selällään, vailla suojelevaa kilpeä. Tudeerin teos on omaelämäkerrallisuuden ytimessä myös siinä, miten se kurkottaa kohti toisia, meitä, jotka kokemuksen jaamme.

Tudeerin luentoperformanssin voin nähdä myös ”en (enää) tiedä -identiteetin” avauksena (Tuija Kokkonen 1996).  Viittaan nyt Tuija Kokkosen kirjoitukseen ruumiista poliittisena alueena. Kokkonen kirjoittaa siitä, miten minä pysyy minänä toistoilla samoin kuin teatteri pysyy muuttumattomana toistoilla. Mutta Kokkonen kysyykin, tekeekö ihminen itselleen sitä, mitä haluaa. Hän kysyy, myös tekevätkö ihmiset sellaisia esityksiä kuin haluavat, voivatko ruumiit olla sellaisia kuin ne haluavat. Kysymys halusta vailla pakkoa on entistä ajankohtaisempi  juuri nyt.   

Teostiedot

Teksti, näyttämöllä: Annika Tudeer
Dramaturgia, ohjaus: Timo Fredriksson, Tua Helve, Annika Tudeer
Pukusuunnittelu: Tua Helve
Valosuunnittelu: Meri Ekola & Stine Hertel
Äänisuunnittelu: Yiran Zhao

Tuija Kokkonen (1996). En (enää) tiedä -identiteetti – ruumis poliittisena alueena: 12 kohtaa vallasta, vaikuttumisesta, liikkeestä ja nautinnosta. Teoksessa Moniääninen 60-luku. Teatterimuseo.