Kahdeksan lapsen ja kahdeksan aikuisen järisyttävä ruumissinfonia tunkeutuu solutasolle
Teoksen ylimaallisen ihmeellinen ja röyhkeä poeettisuus avaa kokonaisvaltaisen tilan katsojan omille aistihavainnoille ja tuntemuksille. Aistin esiintyvien ruumiiden nautintoa ja leikkiä. Näitä ruumiita ei pitele mikään. Oudolla tavalla huomioni kiinnittyy myös kasvoihin, esiintyviin kasvoihin, erotan erilaisia katseita, kauhua silmissä, raivoisaa irvistystä, hamuavaa suuta. Mistä tämä lajikirjo ja muodonmuutokset sikiävät?
Aistin rajapintaista olemista. Mitä nämä ovat? Ihmisiä ja samaan aikaan jotain tuntematonta. Ei ole tarvis selittää. Katsojaruumiini heittäytyy aistimaan ruumiita ja musiikkia, ja elämään katoavat hetket kiihkeästi elävien olentojen muuntuvan viettienergian, libidinaalisten nautintojen seurassa.
Doves and Bloods uhkuu häkellyttävää, mitään kaihtamatonta voimaa. Tässä teoksessa kaikki värähtelee, tärähtelee, jysähtelee ja nytkähtelee täynnä tajunnantilaan vaikuttavaa sykettä.
Mitä tekevät esiintyvät tanssivat ruumiit näyttelijöitä ja tanssijoita (Maria Ahlroth, Simone Lorenzo Benini, Karolina Ginman, Iida Kuningas, Leena Nordberg, Oskar Pöysti, Jessica Raita, Tom Rejström) ja heidän ruumiidensa yhteenkietoutumat, mykkyräiset kääriytymiset, pyhät tanssit, rituaalit, loitsimiset, ja nytkähdykset, marssimiset, transsi ja mitä tekee kauhu silmissä, näyt, joita aikuinen näkee. Mitä tekevät hiukset? Ne solmiutuvat toisiin hiuksiin, luovat nekin yhteyksiä. Ja varpaat sipsuttava sirosti. Mitä tekee kieli? Katson kieli- tai hiusolioita. Katson olentoja, joiden liikkeeseen tulee häiriöitä tai säröjä. Katson kompastelua. Katson, miten verhoista tunkeudutaan sisään näyttämölle tai sieltä ulos verhoihin. Katson mukkelismakkelista muodostelmia, raivoisan koomista taistelua, hengästyttäviä taistelujoukkoja. Katson soturimarssia ja intomielistä miekkailijaa, jonka sauva vinksahtaa vinoksi. Katson, miten villilauma rauhoittuu, tuodaan suuri vesimalja, jonka äärelle olennot kokoontuvat muuntuakseen haisteleviksi, nuoleviksi, huohottavaksi olennoiksi ja lopulta läähättäväksi kasaksi. Ruumiinosilla on usein oma elämä ja tahtonsa. Niin kuin niillä korahteluilla, röhinöillä, puhinoilla ja huohotuksilla jotka tilaan tunkeutuvat joko ruumiista tai jostain muualta.
Mitä tekevät huilu, saksofoni, käyrätorvi, trumpetti, pasuuna (Käpylän musiikkiopiston puu- ja vaskipuhallinsoittajat) ja niiden äänet, raivoisaa puhallusta, äänien sinfonista taistelua, kuuntelen rytmisten aiheiden rikasta variaatiota. Teos pumppaa rytmiä niin kuin sydän verta, sen syke liikkuu eri taajuuksilla, tempoissa ja rytmeissä. Kuuntelen rummun kumahduksia, ja äänimaisemasta avautuvia muita ääniä ujellusta, siritystä, Rummutus ja puhaltimet käyvät kuin keskustelua. Jossain vaiheessa äänet synnyttävät ilmestyskirjamaisia kauhukuvia tajunnassani. Aistin Villen Kabrellin läpisävelletystä teoksesta ja äänimaisemasta sen rikkaita muita ääniä ja ennen kaikkea rytmikudosta, joka vaivuttaa miltei transsiin, oma ruumis alkaa huojua sen tahdissa. Tämä on kuin rituaalinomaista musiikkiloitsemista, pyhää tanssia.
Sanat, lauseet, runot pulppuavat välissä. Italian kieli kieltä taitamattomalle kuuluu riimisenä äänimusiikkina, lohduttavana keitaana. Vieras kieli tekee runoista ääniaistimuksia sanojen merkitysten takaa.
Tila, joka imee valon. Pieni pistemäinen valo pimeässä. Vähitellen valon vienon sykkeen erottaa ja valon säteet laajenevat. Sumua, teatterisavua, sinistä usvaa, punaista savua, valonsäteitä, sädehtivää valoa. Tämä valo antaa tietoisesti näkyvyyttä rajallisesti. Se paljastaa tilan, sen raskaat punaisina tai ruskeina hohkaavan lattian ja näyttämöverhot ja sivun puoliverhot vain aika ajoin. Mietin kanssaolemista tulevaisuudessa, joka on sumea. (valosuunnittelu ja tila Mateus Manninen)
Tässä maailmassa puvut ovat scififantasiamainen kokoelma tikkihuppariliiviä, valkoisia kollareita, kullankiiltoa, valkoista unelmaa ja yksi punainen ja mustia housuja, joita tungetaan jalkoihin tai riisutaan jaloista. Mietin mielessäni lapsen omatoimisia pukeutumisrituaaleja – tai voin yhtä hyvin miettiä rooleihin pukeutumista, rituaalinomaista valmistautumista. (Heidi Väätänen pukusuunnittelu ja dramaturgia)
”Lapset luulevat olevansa kuolemattomia. Aikuiset tietävät kuolevansa. Yhteinen verenkierto mahdollistaa heille elämän.”
(Elina Pirinen)
Elämisessä on sokea tosi kyseessä. Elämän synty on väkivaltainen tapahtuma ja elämä jatkuakseen tarvitsee kaikilta olennoilta valtavan määrä ponnistusta, sokeaa halua ja tahtoa. Leikkiminen on totista totta, yhtä lailla kuin nautinnonhalu. Esiintyjistä tulee hellyydenkipeitä himokkaita olentoja, jotka estoitta tunkeutuvat ja lösähtävät meidän katsojien rapsutettavaksi, silitettäväksi tai pyllyleikkikumppaneiksi. Yhdessä hetkessä tilan poikki kävelee hahmo, jonka puvun punainen laahus on kuin verivana. Me vuodamme elämän ja menetyksen verta.
Kaksoisluen teosta. Katson sitä yhdeltä osalta elämän synnyn ja jatkamisen yhteisen verenkierron kautta, mutta tuo yhteinen verenkierto laajenee maailmalliseksi kysymykseksi kaiken mahdollisesta tuhoutumisesta. Kun teoksen loppua kohden kuulen instrumenttien ja äänten jyrähtelyn, mieleeni nousee T.S. Eliotin Joutomaasta Ontot miehet ja ajatus maailmasta, josta vain ilmat puhaltuvat ulos. Pirisen runossa I Cavalli della piscina (Horses of the pool) kuoleman tapahtuma järisyttää. Mieli assosioi Paul Celaniin. Doves and Bloods ei hellitä otteestaan.
Minut täyttää yhtäaikainen haltioituminen ja painava surumieli. Teos on saattanut minut suoraan elämän kiertokulun, syntymisen, elämisen ja kuolemisen väkivaltaiseen, kivuliaankauniiseen ytimeen ja yhtä aikaa auvoisiin onnenhetkiin ja koomiseen leikkiin.
Horjahtelen tuntemusteni kanssa. Heilahdanko kuolemisen puolelle vai elämän? Mihin minä uskon? Kuulen heläjävää ääntä, kilinää. Teoksen nuoret soittavat tulevat näkyviin, esille tilan avaruudesta. He ovat kultaisissa asuissaan, he soittavat, yksinkertaista sävelmää, laskevat soittimensa ja ikään kuin sulavat metallikasaksi. Ja valonsäde laajenee, se laajenee kokonaiseksi viuhkaksi. Kuulen kuiskauksia – lapsen äänellä – kuulen hennon ja kirkkaan kuiskauksen, erotan sanan amore.
Jään elämän puolelle.
Doves and Bloods osallistuu maailman pelastamiseen. Niin ajattelen. Se tarjoaa kathariksen ja utooppisia toiveita, joiden kannattelemana voi hengittää ja elää synkimpiäkin hetkiä vihamielisessä todellisuudessa.
Imppaan teoksen esityksellistä elettä, sen ajattelua, filosofiaa, ruumistietoa.
”Sinfonian on oltava kuin maailma, siihen pitää sisältyä kaikki”
(Gustav Mahler)
Pirisen, Kabrellin, Mannisen ja Väätäsen sekä esiintyjien ja soittavien ihmeellisten olentojen ruumiiden, äänten/ musiikin, valojen matkassa olen saanut vielä täydemmän maailman kuin mitä Mahler osasi kuvitella – ruumissinfonian.
Minun tekisi mieli kirjoittaa: Elina Pirinen on nero ja auteur. Sen kirjoitin, enkä pyyhi pois. Kirjoitan tämän täysin tietoisena neromyytin ja auteuriyden toksisesta painolastista ja samaan aikaan tietoisena siitäkin, että kukaan ole nero tai auteur yksin. Tällaisen kokonaistaideteoksen syntyyn tarvitaan kanssataiteilijoita, toisia auteureja, tekijöitä. Pitäisikö puhua kollektiiviauteuriydestä tai kollektiivineroudesta.
Teostiedot
Elina Pirinen, performance concept, direction, choreographic practice, and poems
Ville Kabrell, Composition, musical concept, and sound design
Heidi Väätäinen, costume design and dramaturgy
Mateus Manninen, lighting design and spatial concept
On Stage: Maria Ahlroth, Simone Lorenzo Benini, Karolina Ginman, Iida Kuningas, Leena Nordberg, Oskar Pöysti, Jessica Raita, Tom Rejström
Käpylän musiikkiopiston puu- ja vaskipuhallin soittajat: Lumi Nordström, Alma Herrala de Vocht, Markus Savolainen, Kaapo Hyyppä, Otso Tuomi, Elisa Palmu, Ursula Eerola, Väinö Tikkanen, Veikka Sompinmäki, Varpu Sakara, Jussi Hyyppä, Inkeri Eerola
Teatteri Viiruksen ja Libidinal Wonders -ryhmän yhteistuotanto