Korona pitää otteestaan. Julmaa toistoa. Eläviä esityksiä ei sallita pääkaupunkiseudulla. Baltic Circle keskeytettiin. Olin menossa katsomaan  Tuire Tuomiston Post Corpse or Kraa Kraa -teosta. Surumielellä.

Surumielellä ja lannistuneita ovat tekijät. Ammottava aukko. Kaikissa syksynä näkemissäni esityksissä varotoimet ovat olleet huippuluokkaa. Ei auttanut sitten sekään. En mahda mitään ajatukselle, että nämä hyvin intiimit pienenpienen yleisön esitykset ovat sijaiskärsijöitä. Epäreilua.

Tämä syksy on ollut onnen aikaa veitsenterällä: tunnetta jokaisen elävän esityksen ainutkertaisuudesta ja etuoikeudesta saada olla jakamassa tätä elävyyttä.

Ehdin nähdä ja kokea Delta Venuksen Betty Show´n, Ruusu ja Seidi Haarlan Uuden lapsuuden, Liisa Pentin ref2020, Tuomas Laitisen Yleisön luennan (ensimmäisenä osana väitöstutkimusta) sekä Monologeja (Teakin opiskelijoiden valitsemat ja dramatisoimat monologit kotimaisten kirjailijoiden teoksista.

Kaikista olen kirjoittamassa. Tunnen huonoa omaatuntoa. Opettaminen on pakosti mennyt kirjoittamisen edelle. Olen ollut huono aikalainen. Tuleeko tällaisesta kirjoittelusta muistokirjoitusta? Ei kai. Kai esityksillä on vielä tulevaisuudessa elämää. Menevätkö ensi kevään suunnitelmat uusiksi?

Tänään juhlii Kaukasus-teatteri Mikkelissä 10-vuotissyntymäpäivään. Sinne olen matkalla. Toiveikkaasti olen ostanut lipun Kotkan kaupunginteatteriin joulukuussa. Menen katsomaan Teatterikorkeakoulun näyttelijöiden Lavat auki -esitystä Karpolla on asiaa – tosikertomuksia havumetsien maasta.

Kirjoitan sitten tekijöistä ja heidän ajattelustaan – elävien esitysten odotuksessa.