Jenni Elina von Baghin ja työryhmän Extramaterial Viiruksessa

LUKUAIKA: 4 min

”Teos ylijäämästä ja esiintymisen ihmeestä” Extramaterialissa koreografi Jenni-Elina von Bagh ja näyttelijä Hanna Raiskinmäki sekä muu työryhmä  jatkavat siitä, missä  As time goes by Zodiakissa liikkui.

Viiruksen studiotilassa kohtaan oven ympärillä kaksi hahmoa:  toisen ylikireän- ja tylsistyneen oloisen ympärilleen pälyilevän kontrollifriikin ja toisen letkeän toimeliaasti omiaan puuhastelevan milteipä klovnihahmon.  Toinen ei tiedä, miten olisi, tekee itsestään tietoisena diivan pooseja. Traaginen, kärsijä, joka tuntuu koko ruumiillaan ja eleillään huutavan, että mene nyt jo vittu johonkin siitä. Ja ollaan niskassa. Ja toinen vähät välittää. Panee menemään. Vanhat ihmiset ne on tämmöisiä, toikkaroi.

Huomaatteko. Tässä merkityksellistän. Teen syntiä. Kirjoitan tarinaa ja tilannetta. Tosin tilanne, jossa nämä ruumiit ovat myös lausutaan – meneillään on ”performative master class”, jota vetää tämä kireä ja  oppilaana on tämä toimelias toinen, jonka koulutus kerrotaan vastauksen mestarikurssin opettajan kysymykseen.

Tässä sitä ollaan luomisen äärellä niin parodisesti ja itseironisesti.  ”Vittu, inspiring, it is all about creation.”  Ei mitenkään helppoa. Tässä kamppaillaan. Mitä kaikkea narulla tehdään, miten naru kietoutuu eri ruumiinosiin –narusta tulee taisteluväline. What is the way out?

Millä tavoin kontrolloimaton ja pidäkkeetön liike ja luominen olisivat mahdollisia. Extramateriaalissa tutkitaan ruumiin tapahtumallisuutta, mitättömyyksistä avautuvaa sattumanvaraisuutta ja samalla myös tällaisen tilan saavuttamisen vaikeutta:” Is this deep listening?”  ”I only have this same emotion.” Tietoinen kielellistävä minä tulee väliin, mutta ei kontrolloivana vaan myös tuhon kirjoituksena.

Oppilas antaa mennä. Kyytiä saa Deleuze. ”Ollaan ihan uudella omahyväisyyden tasolla”, jos palattaisiin tasankoihin niin päästäisiin osalliseksi Deleuzeen. Raiskinmäen tajunnanvirta suoltaa tasankoa ja paon viivaa ja kuittaa homman jotenkin tähän tapaan ”Pizza ja pötsi ja pöläys – kieleni lipsahti sfääreihin”

Loosen up, discharge… I ruined the ending. Miten vaikeata on luopua, rentoutua, purkautua. Kuoleminen on helppoa, entä elämä.

Kirjoittamiseni ei lainkaan tavoita sitä, miten hillittömän hauska esitys Extramaterial on.  Se suhteellistaa. Lempeän ironisesti se liikkeellistää myös esitystaide- tai nykytanssiskeneä.

Nyt seuraa tylsää kirjoitusta.

Extramaterial laittoi perimmäisiä kysymyksiä, jotka teoksen takana. Vähintäänkin siitä syystä, että von Baghin filosofisena keskustelukumppanina oli jo As Time goes By -teoksessa johtavan feministisen teoreetikon Elisabeth Groszin The Incorporeal: Ontology, Ethics and the Limits of Materialism . von Baghia kiinnostaa Groszin tavoin materiaalisten voimien ja materiaalin ulkopuolisten ruumiittomien voimien kuten ajattelun, ideoiden, kielen yhteismuotoutuminen. Groszin huomio kohdistuu olemisen sijaan tulemiseen, tulevaisuudellisuuteen,  suuntautumiseen kohti tulevaisuutta. Extramaterial esityksellistää, miten identiteetit vaihtuvat, miten erilaiset voimat transformoituvat, miten staattisuuskin kätkee sisälleen pieniä transformaatioita. Materiaalisessa ja ruumiillisen maailmassa on myös ruumiittoman ehdot.  

Extramaterialissa Groszin teoksen rinnalle filosofisena lähtönä on nyt myös Maurice Blanchot´n Tuhon kirjoitus. Blanchot´n  fragmenttien äärellä minäkin olen viime aikoina liikkunut. Extramaterial siis resonoi minussa juuri suhteessa Tuhon kirjoitukseen.

Exstramaterialissa von Bagh ja Raiskinmäki liikehtivät liikkeen ja ruumiin tuhon kirjoituksessa tai tuhon liikkeessä. Teos pohtii ruumiin ja liikkeen tai esittämisen perimmäistä olemassaolon kysymystä.

Extramaterialissa Jenni-Elina von Bagh ja Hanna Raiskinmäki kamppailevat sen kanssa, miten liike ja subjektina olo voisi säilyttää kimmoisuutensa ja läpäisevyytensä, menettämättä raakamateriaaliluonnettaan. Todellisuus on kaaosta ja materiaa, ja tällaisten materian voimien kentässä ruumis toimii. Mutta se on koko ajan vaarassa lukkiutua käsitteiksi ja ideoiden kuvittamiseksi tai performatiiviseksi poseeraukseksi. Sen sijaan, että ruumista liikuttavat materiaalit ja affektit vain kävisivät päälle, tartuttaisivat ruumiin ja sinkoilisivat sen sitten milloin minnekin mielteiden voimalla.

Kuvittelen katsovani kamppailua siitä, miten ruumis kykenisi irtautumaan ”minästään” ja transformoitumaan. Tuhon ruumiin liike on turvattomuutta ja oleilua tietämättömyydessä. Tuho on kieltä edeltävää. Se on altistumista  ja tilan antamista ylijäämäiselle, järjestäytymättömälle kaaokselle. Ylijäämä ei ota haltuun, se ei kontrolloi, se ei saata tulemassa olevaa sulkeutuneeseen, loppuunsaatettuun muotoon. Tuho on ruumiissa sitä, joka estää turvan.

Tuhon kirjoituksesta nousee esiin toisen kohtaaminen ja sitä kautta vastuu siitä, mitä tuho saa aikaan. Tällainen eettinen velvoite on jännitteenä myös Extramaterialissa.

Harmittaa, että en pysty näkemään useampia Extramaterial-esityksiä. Olisin voinut havainnoida, miten tyhjästä tai materiaaleista syntyy jälleen jotain kokonaan uutta, sattumanvaraista ja määrittelemätöntä.

Kun kirjoitan, minut havahduttaa ajatus siitä, miten halullisesti – ihan vain vahingossa-  minä ruumiiden lukijana alan punoa merkityksiä. Ruumiiden lukijana niin helposti kaikesta huolimatta sorrun representaatioihin, etsimään esittävyyttä sen sijaan, että yrittäisin vain löytää sanoja sille, mitä ruumiit tekevät. Kun nimeän ja tunnistan, olen jo merkityksenannon piirissä. Teen rikoksen, kun ruumiin lukijana niin helposti ryhdyn luomaan merkityksiä.  Vai ovatko juuri sanat se ansa johon lankean. Tai miten voin välttää kietoutumasta merkitysten pelastusköysiin. Olisiko ratkaisu yrityksessä oleilla vielä enemmän kaaoksessa ja antautua kaaokselle?

Tekisi mieli lisätä tähän resonointipintaani myös Beckettin Sanoinkuvaamaton  (jälleen kerran toiston uhallakin), jonka on suomentanut  Caj Westerberg. Beckett on kuin Blanchot´n sukulaissielu. Beckettin Sanoinkuvaamattoman kertojanäänen voisi kuvitella myös Extramaterialin  von Baghin ja Raiskinmäen esiintyjähahmojen materiaaliksi.

Beckett Sanoinkuvaamaton:

”Minä en osaa kysyä mitään, ja silti kysymykset tulvivat suustani kaiken aikaa. Luulen tietäväni mistä se johtuu. Syynä on se, että puheen täytyy jatkua, tämän tarpeettoman puheen, josta ei ole minulle iloa, joka ei vie minua tavuakaan lähemmäs hiljaisuutta. Mutta olen varuillani, en vastaa enää, en halua kuulostaa kiinnostuneelta. Jotta en tyystin tyrehtyisi, minun on pakko keksiä vielä yksi satu, jossa on päitä, vartaloita, jalkoja ja kaikkea siihen liittyvää heittyneinä vajavaisen varjon ja arveluttavan valon muuttumattoman vaihtelun halki.”

”…Mutta tuossa ajattelu nyt sitten taas nosti päätään. Ja kas, itse asiassa olen taas liukumassa vaikkakaan en vielä saavuttanut viimeistä rajaa, kohti faabelin turvaa. Mitä jos sanoisin van plääplääplää—Jo riittävät kysymykset, jo riittää järkeily.”

”En voi kuitenkaan jatkaa. Mutta minun täytyy jatkaa. Minä jatkan. Ilmaa, ilmaa, minä tavoittelen ilmaa, ilmaa ajassa, ajan ilmaa, tilassa, päässäni, sillä tavoin minun on mahdollista jatkaa.”

”—, voihan hitsi, nyt minä puhuin itseni pussiin, ei se mitään. Niin kauan kuin ei tiedä mistä puhuu, ja niin kauan kuin ei osaa pysähtyä ajattelemaan sitä, pää levänneenä, onnellisesti, onnellisesti, mielellään pysähtyisi ilman ehtoja, niin kauan kuin, niin kuin kuin se, äh, antaa olla, niin kauan kuin sitä ja niin kauan kuin tätä, hyvä on, ei sitten puhuta enää siitä, olin vähällä jumiutua.”

”—,täytyy jatkaa, en voi jatkaa, minä jatkan.”

Extramaterial sai minut miettimään esittävän taiteen kenttää erilaisista traditioista ammentavina paradigmoina. Se sai haluamaan avointa, jännitteistä ja ristiriitojenkin täyttämää keskustelua siitä, mitä on teosten takana, mitä ne ovat syöneet. Haluaisin kurkistuksia tekijöiden ja teosten vatsalaukkuihin.

Teostiedot:

Koreografia ja konsepti Jenni-Elina von Bagh yhteistyössä Hanna Raiskinmäen kanssa

Esitys Hanna Raiskinmäki ja Jenni-Elina von Bagh

Lava- ja pukusuunnittelu Ingvill Fossheim
Äänisuunnittelu Tatu Nenonen
Valosuunnittelu Ina Niemelä