Klassikkojen ruumiiden äärellä oleilu on haudanryöstöä. Onko rikos suoritettava kerta toisensa jälkeen?` Mikä haisee ja mätänee, mikä kestää aikaa? Miten muutettaisiin seksityöntekijöiden stereotyyppisiä aikansa eläneitä representaatioita? Olisiko aika rakastella muutenkin kuin aikansa eläneiden käsikirjoitusten kanssa? Jospa harjoitetaan iloista taidetta, tehdään anarkistisesti vain sitä, mikä on ”hauskaa ja välttämätöntä”.
Haa, miten ennakoimatonta oli Viiruksen pienessä studiotilassa Kamelianainen show´ssa. Materiaalipohjana on Alexandre Dumas nuoremman romaani Kamelianainen (1848), oikea arkkiteos, kurtisaani Marguerite Gautierin ja Armand Duvalin rakkaussuhteesta. Kamelianaisen uhrikertomuksessa Marguerite luopuu rakastetustaan, alistuu Armandin isän manipulaatioon, ei anna rakkaudelle sijaa, kuolee ja jättää Armandin ikuisen kaipuun valtaan.
”Langenneen naisen”, horon, seksityöläisen uhrautuvan rakkauden ja varhaisen kuoleman tarinalla on pitkä adaptaatioiden laahus: Verdin oopperana La Traviata, teatteriesityksissä, joissa aikansa näyttämötähdet Sarah Bernhard, Ida Aalberg muut ovat Margueriten kohtaloa ruumiillistaneet ja Greta Garbon, Isabelle Huppertin tähdittäminä elokuvaversioina.
Rituaaliesitys
Kamelianainen show alkaa pahvisesta arkusta näyttämöllä. Alkaa kuulua ähkinää ja älämölöä kurittoman naurun säestyksellä. Yleisöä pyydetään avaamaan arkun kansi. Kirjailija Juho Keräsen ruumiin lisäksi ylösnousemuksen kokevat myös Slutartists-kollektiivin Alvi Haapamäen ja Camilla Rantasen ruumiit. Kolme esiintyjää ovat olleet kuolleita kaksi vuotta, koronan kuolettamia ja nyt on sentään oikea tila Viiruksen studiossa ja Taikelta herunut apuraha. Haapamäki ja Rantanen neuvottelevat apurahan itselleen kuuluvasta osuudesta Keräsen kanssa.
Slutartists-kollektiivin epäoikeudenmukainen ja vähättelevä kohtelu sysäsi Keräsen yhteistyöhön.
Kamelianainen Show on fragmentaaristen kohtausten sarjana rituaaliesitys, joka ylösnousseiden ruumiiden äärellä pohtii näytelmän ja esittämisen pilaantumisprosessia tai sitä, mikä kestää aikaa. Show´n materiaalipohjana romaani Kamelianainen on vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden kuvaus. Epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi on joutunut myös anarkistinen Slutartists Collective. Kollektiivi on trash-esteettisillä esityksillään pyrkinyt normalisoimaan lutkuutta, seksityöntekijän työtä vailla romantisointia, sankarillistamista tai uhriuttamista. Kamelinainen Show laajenee myös kysymykseksi teatteriyhteisön näennäisen kirkasotsaisesta tavasta kevyesti langettaa moralisoivia (kuoleman)tuomioitaan.
Kaikenlaiset materiaaliset jäänteet ovat olennainen osa teosta: on kasetti, on kirjailijan muistiinpanoboksi, on kirje, kokonainen memorabilia-box, jota kirjailija hartaasti esittelee, esineet projisoidaan kämäsesti näyttämön taustalle. Teos on ihanaa DIY- tai trash estetiikkaa, tietoisesti hyvää makua välttäen. Teos on yhdenlainen siirtymäriitti, muisto, kunnianosoitus tai kunnianpalautus. Ja vielä studion ulkopuolellekin riittää materiaa Ida Aalbergin kiertueen kritiikkejä.
Kirjailija esittelee show boxin memorabiliaa ja suunnitelmiaan siirtymäriitistä ja nimikehittelyä Kamelianainen xxx – halvalla lähti. Ollaan Pariisissa, ruumiinhajussa – ruumiit pitävät seiniä pystyssä, muistetaan Marie Duplessis´ta Dumas´n romaanin Marguerite todellista esikuvaa ja hänen elämään lävitse, hautajaisia, jotka olivat suuri kansanjuhla.
Urkujen säestyksellä kirjailijahahmo laulaa, miten unohdus ei ole tahdon velttoutta ja miten pelkäät unohdusta. Teoksessaan vietetään rituaalihautajaisia, joissa näytelmäkirjailija nöyränä kirjailijana , maan matonen kunnioittaa suurta näyttelijää Sarah Bernhardia, käy lävitse näyttelijän elämää, suhdetta aivan samoin kuin käy lävitse fiktiivistä 23-vuotiaana kuolleen Duplessin kansanjuhlanomaista hautajaisia ja yhtä lailla Ida Aalbergin elämää ja kiertuetta. Haavoittunut kirjailija on suhteessa näyttämön diivoihin ja toisaalta kollektiivin jäseniin, jotka vaativat saada oman tilansa ja äänensä kuuluviin.
Kamelianainen Show´ssa näytelmäkirjailija Keräsen merkintöjä täynnä olevasta romaanista katkelmia. Siellä ollaan Keräsen arkussa, talk show´ssa, neuvotellaan ajasta, munakellon ajoittamana vierailijat saavat yhtä suuren ajan, tilaa vapaalle seksuaaliselle ilmaisulle, SLUT edustaa voimakasta unohtamisen elettä, ei mitään aikaa kestäviä esityksiä, valaistaan kollektiivin menneisyyttä Näyttelijäliiton 75-vuotisjuhlagaalan jatkojen juhlapenetraatioaktia Dick in the air ja antikvaarisia esityksiä. Lyödään kirves perinteen arkulle.
Kollektiivin jäsenet puhuvat sugar babyistä, he puhuvat naisnäyttelijöiden ja prostituution yhteydestä, ennakkoluuloista. Camilla Rantanen on kirjoittanut näistä aikansa elähtäneistä troopeista: ammattiaan rakkaudesta lajiin harjoittavan voimaantuja-huoran, omaa parastaan ymmärtämättömän typerän Playboy bimbohuoran ja olosuhteiden uhrina kärsivän huoran stereotypioista.
Rakkaus, pitäytymissä jossain menetetyssä ja menneessä, teoksessa rakastellaan tekstiliuskojen kanssa, niinkö kirjailija kiinnittyy omaan tekstiinsä, pitää väkisin kiinni tai instituutiot pitäytyvät kuolleisiin, niihin, jotka pitävät seiniä pysytyssä.
Kyltymätöntä mahdottomuutta
Humalluin teoksen kyltymättömästä mahdottomuudesta, jossa käsiteltävänä olevaa aihetta, estetiikkaa ja maailmoja ei ole tarkoitustakaan rajata vaan antaa niiden levitä kuin ruumiin haju.
Minua fasinoi teoksen muoto ja esiintyjien tapa esittää – tämä on yhdistelmä leikittelyä ja pakottavaa välttämättömyyttä oleilla Kamelianaisen äärellä, sen herättämien itselle merkityksellisten kysymysten sotkuisen kimpun äärellä. Ruumis ei ole vain Marguerite Gautierin vaan aikansa eläneet ajattelumallit, ideologiat, ennakkoluulot, stereotypiat – ruumiit pitävät seiniä pystyssä – ajatus Pariisista sen ruumiiden hajusta ja kiteytys kaupungista, jossa ruumiit pitävät seiniä pystyssä pysähdyttää. Niinkö instituutiotkin pysyvät pystyssä?
Aah, kohtuuttomuutta vailla häpyä! Kamelianainen Show´ta ajoi jokin kyltymätön itsehaluinen voima, elämä itse. Se liikehtii, se on kerinyt ympärilleen suunnattoman määrän materiaalia. Sillä ei ole mitään tarvetta laskostaa ajatteluaan siististi. Se on kuin elävä ruumis, ei vaan mätänevä ruumis, joka kutsuu itseensä suuren määrän lahottajia ja josta sitten valuu maaperää ravitsevia nesteitä. Kamelianainen Show´ta ajaa maaninen halu kahmia itseensä kaikki se, mikä häiritsee ja painaa. Se käy keskustelua Dumas´n romaanin kanssa, mutta samalla oman kirjoittamisensa kanssa, kirjailijan ja esiintyjä -suhteen kanssa. Se käy keskustelua teatteritradition ja näyttelijän ammatin ennakkoluulojen ja nykyhetken seksityöläisten stigman kanssa, ja viime kädessä se käy keskustelua Nietzschen kanssa. Todellisuuden ja fiktion eri tasoilla se läväyttää asioita kasvoille, se ilkkuu ja leikittelee. Se pohtii omaa olemistaan. Ohjaaja ja dramaturgi Pipsa Enqvist on nerokkaasti ymmärtänyt tämän materiaalin poikkeuksellista erityisluonnetta ja sen vaateita.
Työryhmä tekee Nietzschet
Ja kaiken rituaalinomaisen keskellä selviää myös arvoitus. Röcken, miksi ihmeessä Slut-kollektiivin ruumiit löytyvät pienestä kyläpahasesta Röckenistä. Hienolla kiepautuksella esitys kiertyy se tulee kollektiivin ylösnousemuksesta Nietzschen äärelle, Röckenissä on tämän filosofin hauta. Työryhmä tekee Nietzschet. Nietzsche kirjoitti meditaatioissaan historian käyttötarkoituksista.
Nietzsche hyökkäsi historiatautia ja liiallista takertumista vartaan: ei mitään kansallismielistä monumentaalisuutta, tai miten asiat ovat olleet -historismia ei liioin Hegelin ajatusta historian huipuista tai sosiaalidarwinismia. Kamelianainen Show´ssa työryhmä tekee Nietzschet. Se harjoittaa iloista taidetta. Teoksen olemisentapaa leimaa. Tässä ei antikvaarisesti ratsasteta klassikkojen kyydissä, ei muumioida tai toisteta Kamelianaista ja vaan luodaan uutta ja tuotetaan häiriötä.
Kamelianainen Show´ta elähdyttää nietzscheläinen sitoutuminen siihen maailmaan, jossa näytelmäkirjailija Keränen ja Slutartists-kollektiivin jäsenet Camilla Rantanen ja Alvi Haapamäki juuri nyt elävät.
Kamelianainen Show unohtaa arvottoman, sitä se rajusti karsii, se on kuin rakastunut ja hänen suljettu horisonttinsa, jossa rakastettu kuolleena ruumiinakin nähdään tulevaisuudessa. Missä Kamelinainen Show´ssa on tulevaisuus? Sen materiaalina ovat kuolleet ruumiit, joilla tarkoitan Kamelianaisen ja seksityöntekijöiden stereotypioita. Tämä ”historian moraalittomuuden kokoelma” tarjoaa nyt ainekset tekijöille harjoittaa itsensä kuuntelua ja suostumuspolitiikkaa sekä laajentaa (heteronormatiivisia, stereotyyppisiä) käsityksiä ja tottumuksia siitä, minkälaisina (naisoletettujen) ruumiit ja sukupuolet voidaan näyttämöllä esittää.
Ja teoksessa esiintyvät taiteilijat voivat puhua estotta myös rahasta, siitä, mistä rahaa teokseen tuli, vitsit siitä, että esityksen nimi voisi olla Kamelianainen – Halvalla lähti, Rite of Passage neuvotella Slut-kollektiivin palkoista. Mikä kaikki nykyisessä taiteenteossa on kaupan ja millä hinnalla? Teos antaa tälle näytelmän ja esiintyjien lihatiskillä mahdollisuuden myös kaupantekoon ja omien perversioiden tyydyttämiseen. Huutokaupassa meklari Keränen kaupittelee 45 sivua näytelmän tekstiä ruumiillistuneena – työnnettynä esiintyjien pimperoon tai kirjailijan anukseen – mutta halvalla ei mene.
Teoksen voisi nähdä myös traumaturgian (osuva Camilla Rantasen kirjallisessa opinnäytteessään luoma käsite) harjoittamisena: haisevien asenteiden ja vähättelyn nonchalanttina purkamisena. Josko päästäisiin irti toistosta, Rantasen esiinnostamista huoran stereotypioista, ja oltaisiin seksityöntekijöiden arjessa tai ylipäätään laajentamassa näkökulmaa niin kuin Helsingin Kaupunginmuseon näyttelyssä Horot – seksityöntekijöiden puheenvuoro vuosi sitten. Näyttelyn oheisohjelmana oli Camilla Rantasen ja Pipsa Enqvistin näyttämöessee Seireenilaulu ja muita loitsuja sekä Aleksi Holkon ja Hanna-Kaisa Tiaisen eroottista runoutta ja seksityönkuvauksia sisältävä Horot kautta aikain. Harmittaa nyt, etten pystynyt näkemään ja kokemaan Seireenilaulua ja muita loitsuja epäajankohtaisen taiteen festivaaleilla. Audiopornoa (Camilla Rantasen käsikirjoitus; Suvi-Tuuli Kataja, ohjaus; Elli Salo, dramaturgi; Jussi Liukkonen, äänisuunnittelu) on tarjolla korville.
Pieni katsaus menneeseen – Mitä Kamelianaisella on nykyteatterissa aikaisemmin tehty?
Pentti Halosen ja Leea Klemolan Kahelianainen (1995) aloitti maailmankirjallisuuden naisia -sarjan Aurinkoteatterissa. Se raivasi tilaa moninaisemmalle ihmis- ja ruumiskuvalle näyttämöllä. Vuonna 1994 hotelli Presidentin tiloihin oli perustettu Hype Club, cool teknoklubi. Kahelianaisen Rype-klubilla dokaavat ja sekoilevat estoitta niin läheisen vammaisten palvelulaitoksen asukkaat kuin tienoon syrjäytyneet. Rype-klubia voisi pitää turvallisena tilana, siellä ”ihmiset voi olla yhtä aikaa ilman että niiden tarvii olla yhdessä. Tää paikka on ollut ihmisille, jotka ei haluu tai pysty tai viitti kohdata toisiansa.—Kenestäkän ei tarvi pitää mutta kaikki pitää rakastaa.” Siellä esiintyy Kamelianaisena äitinsä luona asuva pitkäaikaistyötön, tunnevammainen Oili. Jotain pahaa on tapahtunut tälle sielultaan jäätyneelle, rikkimenneelle jo ennen kuolemaansa kuolleelle ihmiselle. Hän fantasioi puhtaan sielun rakkaudesta, joka pystyisi hänet pelastamaan. Oilin loppu on yhtä vähän vailla toivoa kuin Margueriten. Kahelianaisen tappaa oma äiti. Kahelianaisessa puhutaan estotta pillusta ja kulleista, raakataan pillukarvoja, ulostetaan kylpyammeeseen. Sen raadollisen groteskia ihmisyyttä katsotaan ihmistä arvostavalla ja rakastavalla katseella. Klemola kirjoitti vuonna 1996 Like-lehden kolumnissaan siitä, miten ”poikkeavat yritetään parantaa normaalisuoriutujiksi”, miten näyttämöllä ei nähdä vammaisia, lihavia, pyörätuoliin sidottuja näyttelijöitä. …esittävä taide ja elokuvat tarjoilevat yhtä fasistista ruumiinkuvaa kuin mainonta ja muoti”. ”Tekemällä näyttämöllä tilaa vammaisuudelle, vajavuuksille ja niin fyysisestä kuin henkisestä normista poikkeavuudelle, teatteri tekee tilaa yksilöllisyydelle.”
Pauliina Hulkon teoksessa Riitta – nainen talossa yhtenä materiaalina oli Dumas´n romaani. Kamelianainen Show´ssa voi nähdä kaikuja Hulkon groteskin käsityksestä. Groteski Hulkolle tarkoitti ”epäluonnollistamista” siten, että asioiden ja olioiden välille syntyy arvaamattomia uusia suhteita ja yhteyksiä. Tällainen groteski huojuttaa katsojakokemusta kaikesta ennakoimattomuudessaan ja epämääräisyydessään. Jos Riitta – nainen talossa Kamelianaisen Marguerite Gautierin kaltaista muotokuvaa ”elävästä” fiktiivisestä henkilöstä. esityksessä kuultiin kuvailevia imperfektisiä katkelmia Margueriten asunnon esineistä, itse Margueritesta loistonsa päivinä ja millaisena Margueriten ruumis haudassa oltuaan näyttäytyi kertojalle. ehkä jotenkin menetettynä ja nostalgiana.
Tekijät:
Teksti Juho Keränen
Ohjaus Pipsa Enqvist
Lavalla Alvi Haapamäki, Juho Keränen, Camilla Rantanen
Valosuunnittelu Siri Haapanen
Pukusuunnittelu ja rekvisiitta Alvi Haapamäki
Dramaturgi Pipsa Enqvist
Tila Työryhmä
Lähteitä
Halonen Pentti & Klemola Leea 1995: Kahelianainen
Hulkko, Pauliina 2013: Amoraliasta Riittaan: ehdotuksia näyttämön materiaaliseksi etiikaksi. Acta Scenica 32. Teatterikorkeakoulu, esittävien taiteiden tutkimuskeskus, Helsinki.Verkossa: https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-6670-01-0
Nietzsche, Friedrich Historian hyödystä ja haitasta elämälle (alk. 1874). Suomentanut ja selityksin varustanut: Anssi Halmesvirta. Verkossa: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/81060/Nietzsche_978-951-39-9167-8.pdf?sequence=1&isAllowed=y