Oli ihan pakko kirjoittaa ja kiittää!

Kati Raatikaisen ja Milla Martikaisen Sotku ja rakkaus Zodiakissa virittää meidät katsojat. Jätämme kengät esitystilan ulkopuolelle. Halutessamme saamme mustikoita mukaamme esitystilaan. Viritetään tila: ohuissa langoissa mustikoita, kuin mustikkahelminauhoja, eri korkeuksilla, siellä täällä kohtuullisesti, miltei huomaamattomasti. Mustikat tulevat näkyviin esiintyjien halun kohteina.

Viritetään minut katsomaan – ei, ei katsomaan vaan aistimaan esiintyjäruumiita. Miten ruumiit ovat suhteessa toisiinsa ja avaruudellisen tilan ja ajan ulottuvuuksiin? Miten ne liikkuvat? Kenelle mustikat ovat mahdollisia ja miten?

Sotku ja rakkaus on ihmeellistä hamuilua. Käytän sanaa hamuilu kuvaamaan esitysruumiiden tapaa olla teoksessa suhteessa toisiinsa, lattiaan, ympäröivään ilmaan, itseensä ja kaikkeen ympärillä olevaan materiaalisuuteen. Hamuilu on hapuilua, tapailua, haparointia, tunnustelua. Hamuilua! Hamuilu on sitä, kun imeväinen hamuilee suullaan; aikuinenkin hamuilee suullaan. Hamuiluun sisältyy eroottisuutta ja seksuaalisuutta. Myös liikkeellä voi hamuilla. Ja maailmassa voi olla hamuillen ja haparoiden.

Katson Elina Hauta-ahon, Kadar Khristianin ja Noora Västisen esiintyjäruumiiden liikettä hiljaisesti haltioituneena, intensiiviseen aistimustilaan saatettuna. Katson aistien käpertymistä, laahautumista, raahautumista, yrityksiä tavoittaa mustikoita, myös toista. Katson käden hentoja sipaisuja. Aika ikään kuin pysähtyy. Mietin esityksen ruumiinsävyjä, äänen- ja valonsävyjä ja koko esityksen nerokasta kuljetusta.

Ruumiiden aika kiihtyy – esityksestä tulee akselerationalismia, egoruumiiden hallitsemattomaksi kasvavaa halua, himoa, pakkomielteisyyttä: enemmän, nopeammin, minulle kaikki heti. Muutama mustikka ei enää riitä. Tarvitaan pesuvadillisia mustikoita ja kaljamallasmäskiä. Syntyy rajua fyysistä kamppailua, mutapainia – nyt mustikka-mäskipainia.

Äkkiä kaikki pysähtyy kuin leikaten. Valo ja ääni muuttuvat. Minulle se näyttäytyi havahtumisen hetkenä. Tätä toista osaa ei enää luonnehdi kiire. Alkaa uudenlainen hapuilu ja hamuilu. Katson liikettä, joka jää ikään kuin kesken, jää kysymään itseään, tapailemaan itseään. Teoksen liikekieli synnyttää minussa käsittämättömän resonanssin: oma ruumis ikään kuin virittyy esiintyjäruumiisiin ja tähän pysähtyneeseen aikaan.

Mustikat ja kaljamallasmäski ovat esityksen materiaalisia toimijoita. Mitä ihmisten ja niiden yhdistelmästä syntyy? Siitä syntyy perkeleenmoinen sotku. Tila haisee mäskiltä. Esiintyjäruumiit ovat ruskean tahmean aineen peitossa hiuksia, silmiä ja suuta myöten. Lattia on täynnä tahmaa.

Ja mitä sitten? Esitys loppuu.

Ei, ei esitys lopukaan.

Meidät katsojat kutsutaan lempeästi siivoamaan sotku. Meille annetaan mahdollisuus siivota jäljet. Tämä jälkien, sotkun siivoaminen on elimellinen osa esitystä. Otamme puhtaita riepuja, kehitämme erilaisia tekniikoita, joilla saada lattia puhtaaksi. Tunnen puhdasta, touhukasta iloa tässä kanssasiivoamisen aktissa. Lattia tulee puhtaaksi, kun meitä on monta siivoajaa.

Sotkulla ja rakkaudella on uskomaton jälkiviritysvoima, joka kasvattaa esityksen mittakaavaa entisestään. Jälkikäteen esitys saa minut tunnekuohun valtaan ja samalla miettimään esityksen keinoja, käsitteitä ja työkaluja: miten tehdä aistimelliseksi ja ruumiilla ymmärrettäväksi monimutkaisia, abstrakteja ja keskinäisriippuvaisia asiantiloja ja ilmiöitä, joiden mittakaavaa on vaikea käsittää?

Sellainen on ekokatastrofi. Se haastaa representaatiota. Miten esityksellistää pitkiä aikajatkumoita? Miten rakentaa ihmisen ymmärrystä omasta lajiolentoisuudestaan ja suhteestaan ei-inhimilliseen? Sotku ja rakkaus näyttää yhden hienon tavan.

Sotku ja rakkaus on suuhun olennoituvaa. Ihminen on oraalinen haluolento. Halumme ja sitä myöten myös maapallon ekosysteemit ovat tulleet psykokapitalismin kaappaamiksi. Esitys tekee tämän halun ruumiilliseksi: mustikka ei enää riitä. Lisää, enemmän, nopeammin – kunnes olemme sotkussa.

Mutta sotkun jälkeen tulee toinen aika.

Sotku ja rakkaus elää Crip Timea, vammaisaikaa ekokatastrofin vastavoimana. Ei kiirettä, ei hätätilaa. Miten oppia hidasta, erilaisten kehojen ehtojen rajaamaa ja mahdollistamaa aikaa? Miten olla maailmassa niin, ettei kaikkea tarvitse hallita, saavuttaa ja saada heti?

Ehkä hamuillen. Yhdessä sotkua siivoten.

Kiitos siitä.

ESITYSTIEDOT

Koreografia: Kati Raatinen; Valo- ja tilasuunnittelu: Milla Martikainen; Esiintyjät: Elina Hauta-aho, Kadar Khristan, Noora Västinen; Äänisuunnittelu: Markku Essel; Pukusuunnittelu: Piia Rinne