Kiitos Jumalien jylhästä teosta, vahvoista eleistä. Jumalat uhkuu kielen, ruumiin ja tilan poetiikkaa. Sen kudelma, sen ylevä ja alepa avaavat ison maiseman. Kiitos moninaisuudesta, jota Jumalat tarjoaa ottaessaan haltuun suuren näyttämön sellaisella röyhkeydellä.  Suuri näyttämö on se poliittisen julkinen tila, se, joka näkyy ja jossa ollaan esillä. Se on paikka, jossa törmäytetään ajattelua ja saatetaan myytit horjumaan sellaisessa mielessä kuin Roland Barthes niistä puhui.Kiitos tästä affektiivisesta ruumiintuntoisesta matkasta myyttien purkuun.

Jumalissa  teette tätä purkutyötä esiintyvien ruumiiden liikkeillä, kieliruumiina, ääniruumiina, audiovisuaalisena, rähjäisinä erektiivisinä pylväsrivistöinä, jotka sekä kaatuvat että ovat olemassa ja valo- ja projisointipommituksesta, jolla esityksen maailmaa piiskataan. Teette  kaiken tämän suurten eleiden ja assosiaatioiden materiaaleilla, joissa ei nöyristellä,  puvuilla, jotka huutavat, pukevat ihmisensä  panssariin, naamioiden ja haarniskojen alle tai antavat yhden elää teoksen lävitse aggressiivisen punaisen eri materiaalien kirjossa. Suuri näyttämö on nyt spektaakkelia, mutta ei Debordin tavarafetissin mielessä vaan spektaakkelin tutkimuksen paikkana.

Kiitos ruumiista ja liikkeestä vielä erikseen. Tragediahan on ruumiissa… Olen syvästi kiitollinen tästä liikkeellisyydestä, koreografiasta. Khoros oli tanssilattia ja kollektiivista tanssia,  khoros oli tanssiva kuoro, khoreia tanssiva, laulava, soittava kuoro. Kuoro on Jumalissa ruumista, tragedia on ruumiissa. Sen välähdyksenomaisesti ymmärsin. Samaan aikaan mietin Artaud´ta, mietin avantgardea, jossa ruumis on kokeilujen, kritiikin, taiteellisten ja sosiaalisten normien koettelun ja uudelleenmuovautumisen paikkana. Niin toimii tragediakin, tämä Nietzschen jälkeinen tragedia.

Kiitos siitä, että tragedia voi elää muotona myös nykyajassa.

Kiitos aikalaisuudestanne, sellaisesta todellisesta nykyhetkisyydestä, josta Giorgio Agamben kirjoittaa. Jumalat sitoutuu vahvasti nykyhetkeen, omaan aikaan ja samalla se saattaa nykyhetken horjahtelemaan. Jumalat on kiihottavan dys-kroninen. Te pystytte näyttämään tämän ajan hämäryydet. Teette irtiottoa kahteen suuntaan pois nykyhetkestä kohti antiikin tragediaa ja pois antiikin tragediasta kohti nykyisyyttä.

Jumalat juhlistaa nykyisyyden moneutta ja ihmisen hämmennystä ja yrityksiä kiinnittyä surkuhupaisallakin tavalla. Rakastin ylevän ja alepan yhteen kietoutumista, isä- ja äitisuhteiden narraatioita ja identiteettipohdiskelua:  liikuntoa antiikin perhetragedioissa ja nykyhetkessä ”Tää on meidän perhe… nyt tätä…” Freudin eloa ja ilottelua. Hajaantuneitahan identiteettimme ovat, yksilöllä voi olla useita identiteettejä. Tätä jo Stuart Hallin näkemystä identiteeteistä te lempeästi nostatte esiin ja sillä kriittisesti leikittelettekin.  ”Miksi pelkää ihminen jota sattuma hallitsee, joka ei etukäteen tiedä mitään.”  Kiitos ymmärryksestä ja tuuppauksesta rohkeuteen.

Minuun iski vahvasti seuraava:

”Tämä on totuus

Tämä on runo

Totuus on linna

Rakennettu tuhannesta tiilestä

joista jokainen on valhe” (katkelma teoksesta, alkup. Hesiodos Theogonia. Suom. Jussi Moila)

Kiitos, että annatte tragedialle mahdollisuuden ja synnytätte sen uudelleen – eihän Nietzschekään tragediaa tappanut.  Näytätte ihmisen hämmennyksen, ei mitään apollonista harmoniaa ole, kaaoksessa me elämme ja teutaroimme parhaan kykymme mukaan – kun jumalat ovat kuolleet, mitä jää…  

Kiitos taiteen puolustuksesta taiteen keinoin.  Juuri taide on voimallinen myyttien polttaja, raivoava metsäpalo: Ulos siementen vankiloista nousevat runopuut vahvoille jaloilleen”

Näytelmätekstiä en vielä ole lukenut. Tämä on yksipuolinen kiitosrykäisy. Mutta olkoon.

Hanna, täynnä Jumalien jättämää ymmärrysenergiaa, ehkä katharsiksen aikaansaamaa, mene ja tiedä