Konkretiaa, kiimaa ja kuolemaa – vinksahtanut Helleraja Ylioppilasteatterin OFF-ohjelmistossa

LUKUAIKA: 3 min

Hellerajassa multa ja kuumuus ovat olosuhde. Tonnin verran multaa keskellä Ylioppilasteatterin lattiaa, sen äärellä hautausmaan kesätyöntekijät ensin tauolla ja sitten helteessä painamassa hiki iholla työtä. Lapiohommassa multa siirtyy paikasta toiseen. Multaan tehdään vakoja, sitä tasoitetaan, siihen istutetaan kasveja. Kuiva multa pöllyää. Multa tuoksuu, kun se sateesta kastuu.

Ville Vuorikosken kirjoittama ja ohjaama Helleraja on materiaalin poetiikkaa. Teksti antaa olosuhteen: ”Hautausmaa. Kuuma kesä. Lämpö väreilee ilmassa ja joka paikassa.”  Se lainaa Gregoriaanisen Join me -kappaleen sanat motoksi…Baby join me in death. Kuolema on parenteeseissa muutoinkin: teksti kuvaa hautajaissaattueen seremonian ja äkkiväärästi  leikkaa kaatuvaan ruohonleikkuriin. Se kuvaa elämän lopun viimeisen prosessin:” Ruumis ruhjotaan/ Pakataan tiiviisti multaan / Ja sitten se vaipuu unholaan”

Hellerajan henkilöinä hautausmaan kesätyöntekijät  saavat epiteettejä kuin pelihahmot, joille  on annettu ominaisuuksia. Helerajan henkilöt teksti esittelee seuraavasti: Adonis, yliseksuaalinen öyhöttäjä;  Iris, katkera kyyninen ihmisvihaaja; Princess, pinnallinen ulkonäkökeskeinen; Pälli  epävarma, kömpelö, hyväntahtoinen.

Helleraja on yhdistelmä konkretiaa, kiimaa ja kuolemaa, mikä näkyy kohtausten nimissä;   ”sä oot pöllinyt mun housut”, ”työ”, jonka keston ja raskauden  tekstuaalisena merkkinä tyhjä sivu,  ”mä vihaan tätä multaa”  ”se o kuollu”  ”Tie se on tuskien”, ”sade”.  

Helleraja on tekstinä ja esityksenä sensitiivinen ruumiintuntoiselle aistimelliselle kokemuksellisuudelle. Näyttelijät, multa ja kuumuus ovat yhtä. Hellerajassa kuumuus tuntuu näyttelijöiden iholla. Näyttelijöiden ruumiiseen, multaan ja koko tilaan painautuvat ja levittäytyvät painostavat tihentyvät valot (tilasuunnittelu Mikko Kaukonen). Aänimaailman (Mikael Rantanen) soundeissa kilahtelee, siellä humisevat ylä-äänet, helvellinen kaaosääni, lapioinnin äänet, ruohonleikkuri metelöi.

Sen tyyli liikehtii konkretiassa, roskapornossa ja ylevässä.  Sen puheavaruudessa kohtaavat niin Terminaattori-leffa, halut ja himot, siellä vietetään hautajaisia, siellä harrasta hautajaistunnelmaa luodaan tosissaan kärsimyksentäyteisellä virrellä   Käy yrttitarhasta polku, se Golgatalle vie.

Hellerajan huumori on makaaberia ja absurdia.  Se huipentuu koomisenirvokkaassa makaaberissa (vale?)kuolemassa. Porukka luulee ruohonleikkurin tehneen Pällistä selvää ja viettää antautuneesti Pällin hautajaisia tämän leikkurin silppuamat maalliset jäännökset ämpärissä Pällin seuratessa sivusta. Vai onko kone sittenkin tappanut Pällin, joka nyt henkiolentona on läsnä? Kaikki on mahdollista! Mene ja tiedä!

Nautin näyttelijöiden (Elina Kanerva, Meri Luukkanen, Elli Melasniemi, Sulo Siikaranta) pidäkkeettömästä työstä, joka on  vailla esittämisen tai viisastelun elkeitä. Tässä huhkitaan lapion ääressä tosissaan, istutetaan, kuokitaan. Teoksen ja esityksen suhde henkilöihinsä on toteavan konkreettinen, vailla ironiaa tai moralisoivaa asennetta. Tällaisia ollaan. Kaikenlaista tehdään ja halutaan, mutta ei pahassa. Ja kaikenlaista sattuu. Näiden ihmisten mieli ei ole rikkoutunut. Maailman mittakaavassa ihminen on pikkutekijä mutta ei nihilistisesti vailla merkitystä. Totisina nämä hahmot pitävät hautajaisiaan, vähän kuin lapset leikeissään.

Rajanylitykset ja ylevän kauneus

Helleraja suuntaa huomion laajempaan mittakaavaan – maapallon kehityskulkuun. Se sitoutuu  multaan ja ei-inhimillisiin prosesseihin. Se kääntää huomion pois ihmisestä kohti muihin tapoihin, joilla maailma on järjestäytynyt.  Tehdessään  mullan näkyväksi ja nostaessaan sen representaation ytimeen teos huojuttaa ihmisen ja materian kaksijakoisuutta ja ihmisen asemaa elämää ja kuolemaa kuhisevan ei-inhimillisen mullan maisemassa.

Helleraja käsittelee rajoja elämän ja kuoleman, inhimillisen ja ei-inhimillisen, seksuaalisuuden ja halun rajoja, sukupuolen rajoja, tyylin ja tyylittömyyden. Hellerajan rikkoutuminen on jo muistutus kuolemasta ja  merkki ihmiskuntaa uhkaavasta tuhosta.

Teoksen päätös on sekoitus ihmettä ja ylevää nautintoa. Näyttämölle laskeutuu hyvää tekevä, kaiken muuttava sade. Kolme mullassa  makaavaa ihmistä vastaanottamassa sadetta koko avartuneella sadetta syleilevällä ruumiillaan. Mystisessä tekstissä kaikki virtaa, liikkuu ja muuttuu ikuisesti niin kuin päättymättömässä loitsussa tai lastenlorussa Onnimannista matikka. ”Vedestä maaksi/ Maasta mullaksi / Mullasta lihaksi / Lihasta tomuksi / Tomusta vereksi /…..Merestä ilmaksi / Ilmasta saasteeksi / Saasteesta maaksi / Ja niin edelleen / Ja niin edelleen / Ja niin edelleen /Ja niin edelleen.”  Ääripäidensä välissä tässä zeniläisessä loitsussa on myös raha, työ, tuska, vaiva, viha ja sitten virta. Ja Gregorian Join me (Chill out version) sen melankolisesta ja epätoivoisesta halusta paeta ja liittyä kuolemaan.

Hellerajan loppu on varmasti yksi kauneimmista, jonka muistan kokeneeni. Subliimi välähtää nykymuodossaan,  ei vallantahtoisena (mies)subjektin liiskaavana ylivaltana tai elämän merkityksettömyytenä.  Tämä ylevä on täynnä elämän ihmeellisen kauneuden hetkiä. Ylevän näen nyt feministisenä: Ihminen asettautuu suhteeseen rajat ylittävän liiallisen ja toiseuden kanssa. Hellerajan  ylevä laajenee sisältämään mahdollisuudet ylittää rajoja, hyväksyä tunteita, vaalia heterogeenisuutta ja puolustaa ihmisten kykyä ymmärtää ja jakaa tuntemuksiaan.

Hellerajan potentiaali kutsuu täydentämään, lisäämään kohtauksia! Ei Helleraja voi jäädä tähän!

Teostiedot:

Ohjaus ja teksti: Ville Vuorikoski
Äänisuunnittelu: Mikael Rantanen
Tilasuunnittelu: Mikko Kaukonen
Ohjaajan assistentti: Katariina Korpela
Näyttämöllä: Elina Kanerva, Meri Luukkanen, Elli Melasniemi, Sulo Siikaranta

Lähteet:

Freeman, Barbara Claire (1995). Feminine Sublime: Gender and Excess in Women´s Fiction. Berkeley: University of California Press. Saatavissa https://publishing.cdlib.org/ucpressebooks/view?docId=ft2199n7mq;chunk.id=0;doc.view=print