Laura Maddalena – näkymättömyydestä ja vapaudesta

LUKUAIKA: 2 min
Historian totta ja kuviteltua. Vuoropuhelua sukupuolitetun menneisyyden kanssa. Eero Hämeenniemen, Elina Mustosen, Johanna Freundlichin ja Nina Mansikan musiikkiteatteriesitys vei Venetsian orpokodeissa musisoivien tyttöjen todellisuuksista nykyhetken näkymättömiin ja nimettömäksi jääviin.

Kiehtova pieni teoshelmi kuultiin ja nähtiin Vantaan Pyhän Laurin kappelissa. Cembalisti Elina Mustonen on nykyteatterin käsittein toiminut Laura Maddalenan koollekutsujana. Mustonen, tämä heittäytyvä ja leikittelemään kykenevä muusikko-näyttelijä (näin haluan häntä kutsua), tilasi säveltäjä Eero Hämeenniemeltä musiikkidraaman. Johanna Freundlich ohjasi ja Nina Mansikka visualisoi.

Hämeenniemi on valottanut teoksen kiintoisia taustoja. Tästä linkistä voi kuunnella Hämeenniemen taustoitusta. Laura Maddalenan tapahtumapaikkana on idän ja lännen risteys Venetsia ja yksi sen orpokodeista 1600- ja 1700-luvuilla. Orpokotien (ospedalet) oville orvot ja aviottomat lapset jätettiin uskontokurissa kasvatettaviksi. Lahjakkaat tytöt saivat musiikkiopetusta, ja näiden kuuluisien ospedale-tyttöjen musisoimista matkusti Venetsiaan kuuntelemaan oman aikansa musiikkidiggareita – se oli tuon ajan musiikkiturismia. Senkin esitys pienin vinjetein näyttää. Orpokodin naisoletetut muusikot olivat kahdessa mielessä näkymättömiä. He esiintyivät piilossa kuulijoiden katseilta ristikoiden ja verhojen takaa  – nimettöminä. Eikä heitä musiikkihistorian miesmaestrokeskeinen kaanon tunne.

Hämeenniemen dramaturgia rakentaa fiktiivisen Marian kertojaksi ja näkökulmahenkilöksi. Hänen kauttaan taustoitetaan ja kerrotaan muusikkopioneeri Laura Maddalena Lombardini Sirmen vapaustarina.  Maria, nykyajan cembalistinainen ja nuori 1700-luvulla elänyt naiscembalisti ja säveltäjä ovat hahmoja, joiksi Elina Mustonen teoksessa muuntautuu. Mustosen roolihahmot paljastavat historian hämärästä, konkreettisesti vihreän peitteen alta todellisuuden palasia. Tarinaa kerrotaan sanoin, merkitsevin esinein ja tietenkin ennen kaikkea soittaen.

Laura Maddalena on sekä matka aikakauden historiallisiin säveltäjiin että kuvitteluleikki. Hämeenniemi on luonut fiktiivisiä säveltäjähahmoja ja säveltänyt heidän nimissään tyylijäljitelmiä, lisäksi hän on säveltänyt omissa nimissään Isä Antonion räpin ja esityksen päätösteoksen, jossa barokin musiikillinen sointi yhdistyy intialaisen tillana-tanssin kuljetukseen. Hän on antanut Marian kuvitteellisen Maestron ja itse Marian säveltää variaatioita.

Aistin teosta ei-musiikillisista kulmista, en ole musiikin asiantuntija.  Aistin esityksen materiaalisuutta Mustosen fyysistämien minimalistisen tarkasti koreografioitujen henkilöhahmojen,  visuaalisuuden sekä musiikin yhdistelmänä. Minua kiehtoi se, miten Mustonen käytti kehoaan, miten koreografioi liikkeitä ja sanoja – niin juuri koreografioi sanoja. Kurinalaistettu ruumis ja kurinalaistetut ajatukset alkoivat täyttyä elämänvoimalla ja eloisuudella. Ruumis ja musiikki virtasivat yhä vapaammin, kun naistaiteilijalle löytyy uusia avaimia vapauteen ja lopulta kokonainen ovi – silkkinauhaoveen kiinnitetyt avaimet. Tämän vapaan liikkuvuuden ja kohtaamisten apoteoosina kuuntelin päätössävellystä.

Mitä tarkoittavat vapaus ja liike? Vuoropuhelua menneisyyden ja nykyisyyden välillä, idän ja lännen, musiikin, tanssin ja teatterin – vain kuvittelu rajana. Laura Maddalena kuljetti vieraan ja toisen kohtaamiseen. Naisten julkinen esiintyminen on samanlainen uhka klassisessa musiikissa kuin teatterissa. Nuppu Koivisto on naisten salonkiorkestereita ja niin sanottuja wieniläisiä naisorkesterereita käsittelevässä väitöskirjassaan  kirjoittanut naismuusikoiden esineellistämisestä ja sukupuolittuneista rakenteista. Väitöskirjassaan hän sivuaa myös julkisesti esiintyvien muusikkojen kunniallisuutta ja sosiaalista kontrollia. 1800- ja 1900-luvun vaihteen ravintolaorkestereita tutkinut Dorothea Kaufmann on muistuttanut siitä, miten sana ”prostituutio” viittaa etymologisesti katseiden kohteeksi asettumiseen. Tuo huonon naisen stigma on varjostanut sekä näyttelijöiden että muusikoiden uraa. Kuten Koivisto toteaa: julkisesti esillä ja katseen kohteena oleva naiskeho uhkasi vallitsevia sukupuolirooleja. Siksi se oli parasta mitätöidä.