Leipuriakatemia – kilpailuyhteiskunnan pullantuoksuisesta helvetistä on idylli kaukana

LUKUAIKA: 3 min

Teatterikorkeakoululaisten Leipuriakatemia Teatteri Takomossa on onnellisten tähtien alla syntynyt teksti ja esitys! Menestyskomedia ja menestysesitys on käsillä. Olen huumaantunut Liila Jokelinin älykkäästä tragikomediasta, Kiia Laineen leikittelevän tarkasti rytmitetystä ja koreografioidusta muodontajuisesta ohjauksesta ja näyttelijöiden ja omavaloisesta ja -voimaisesta esiintyjyydestä ja esittämisenergiasta, kiihkeästä temposta.

Kirjailijan silmä ja esitys katsovat (rakenteellistunutta) inhimillistä raadollisuutta. Leipuriakatemian havainnot kilpailuyhteiskunnasta ja työyhteisöstä ovat sosiaalisesti ja psykologisesti tarkkoja.  Leipuriakatemia tarjoilee yhteiskunnallista populaarikomediaa, mutta ei taskulämpimänä pullamössönä tai kyynisenä ylimielisyytenä.   

Jos olisin teatterinjohtaja, tarttuisin tähän tekstiin kuin sika limppuun. Monisyisiä rooleja tarjolla, tunnistettavia ja rakastettavia hahmoja, tunnistettavaa työyhteisön dynamiikkaa.

Kaksi kolmenkympin kieppeillä olevaa luovan työn tekijää Heta (Isla Mustanoja) ja Kaisa (Aurora Manninen) löytävät itsensä umpikujasta.  Uupuneelle ja masentuneelle Hetalle määrätään sairaslomaa ja masentunut projekteille kaikkensa antanut konsultti uraohjus saa kenkää projektista, se luovan yön itsensä työllistäjä keskustan työhuoneineen.  Nämä kaksi kilpailutalouden nuorta veteraaniuhria päättävät hakeutua Leipuriakatemiaan ja etsiä merkityksellisyyttä ja itseä leipomisesta. Ajatus leipomisen sielua eheyttävästä voimasta osoittautuu harhakuvitelmaksi. Akatemiassa kamppaillaankin verenmaku suussa, kateus, manipulaatio, turhautumat ja vilppi aseina. Enää ei riitä se, että joku opettaa, nyt pitää olla samalla markkinoimassa ja pep-talkeja pitämässä.

Leipuriakatemian laulavat leipurit julistavat uutta elämää: ”voitto kotiin, eikä mitään lusmurointii”.  

Opiskelijaleipurit marssivat leipurisotilasjoukkona näyttämöareenaa pitkin poikin. Taidatkos kilpailuyhteiskunnan biovallan paremmin kertoa! Tässä on sellainen leipuriarmeija, että oksat pois. Kuuliaista uuninruokaa, paremman uran toivossa pitkällä marssilla leipurimaineeseen. Tässä ei nyt ollakaan kotoisasti lohtuleipomassa vaan verisesti kilpailemassa voitosta, näkyvyyden tuottamasta urakiidosta.

Näyttelijöiden hienoa piirtokykyä ja karnevalistista ilottelua

Näyttelijöiden piirtokyky, kyky hahmottaa lyhyissä kohtauksissa henkilöitään on hienoa. Tässä on näyttelijäyhteisö, ensemble, joka ei synnytä stereotypiaa vaan moniulotteisia ihmisiä. Tuplaroolit antavat näyttelijöille mahdollisuudet näyttää venymisvarojaan. Näyttelijät toteuttavat karnevalistisella otteella vastakkaisia hahmojaan ja siirtyvät notkeasti toisenlaisen ihmisen lihaan ja nahkoihin. Leipuriakatemiassa nähdään hurmaavaa taikinaerotiikkaa! (Isla Mustanoja ja Daniel Virtanen). Ajattelen tämän kohtauksen jäävän historiaan aivan niin kuin Kaunottaren ja Kulkurin spagetinsyönti tai erotiikkaa värisevä viulunsoitto Turkan Murtovarkaudessa.

Esitys on täynnä esittämisestä syntyvää ylpeää ilottelua. Akatemian ensimmäisellä oppitunnilla ja esittäytymikierroksella Aurora Mannisen kilpaileva eläin, tämä hurmaava drama queen fyysistää intensiivistä jyräävää tyrkkyenergiaa.  Jyrä pistää kaiken uusiksi, keskeyttää, tekee kysymyksiä, alkaa kritisoida guruopettajaa miesoppilaan suosimisesta, tykittää omahyväistä mestaria huonosta tilanteen johtamisesta. Käy keskustelemassa johdon kanssa tästä ”pedagogisesti laiskasta opetuksesta ja myöhemmin tavoite voitosta oikeuttaa kaikki keinot niin manipuloinnin kuin petoksenkin.

Leipuriakatemia on myrkyllinen paikka, jossa työskentelee patologinen kokoelma tunnevammaisia ihmisiä. Kilpailuyhteiskunnan egojen tai wannabe hulluus ja epäinhimillisyys ja yhteisön rakenteellinen rujous avautuu Jokelinin tekstin ja Laineen ohjaukseensa rakentaman kahden näkökulmahenkilön kautta. Yhtäällä on Rinkeli Grand Prix´n ex-voittaja, leipomisen ilolle omistautunut maan hiljainen, jota silkkihansikkainen rautakäsijohtaja käyttää armotta hyväkseen Toisaalla on Heta, jonka sisäinen matka, eräänlainen kehityskertomuskin Leipuriakatemia on.  

Leipuriakatemia saa nyt uraohjus Kaisasta itselleen piinkovan kriittisen kirittäjän. Lempeän retriitin sijaan tämä pistää Akatemian sokean pedagogiikan ja omahyväisen laiskanpulskean mestarikokkigurun koville ja ryhtyy samalla rakentamaan paitsi omaa uutta uraansa myös saattamaan väsähtänyttä opinahjoa uuteen kuosiin. Rinkeli Grand Prix -kilpailusta ja koko Akatemiasta on tehtävä markkinoitava tuote. Älykäs ja kunnianhimoinen peluri osaa vetää oikeista naruista maalatessaan johdolle loistavaa tulevaisuuskuvaa.

Leipuriakatemia kertoo arvoristiriidoista työn murroksesta. 

Missä on se konkreettinen maailma, jossa voisi tuntea olevansa elossa, nollata itsensä, relata ja leipoa kakkuja rauhassa. Menneestä maailmassa saattoi voittaa tekemällä. Riitti, että oli opiskellut kunnolla ja että ainesosat olivat kohdallaan. Akatemiassa kipuillaan muullakin tavoin: ”Välillä tuntuu, etteivät kakut ole ollenkaan pääasia vaan se, miten niistä puhutaan”

Työn pullat uunihin, vedän valmiit takaisin. Näen piipusta kun savu kohoaa. Leipuri Hiiva hän asuu Kumputiellä. Hän pullat kakut leipoo siellä. Näen piipusta kun savu kohoaa.”  

Näin laulettiin ja taidetaan laulaa edelleen, ja lohturuokaa tarjoo kunnon väki. Tapasin sattumoisin Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen professorin Anu Koivusen. Hän kertoi havainnoistaan, jotka koskivat ravintoloiden ruokalistoja: lohturuokaa, perinteitä, turvallisuutta. Kun maailma on raiteiltaan ja uhkia täynnä, tarjoaa ruoka turvasataman ja lohdun.

Ehkä suurimman lohdun ja turvan tuottavat juuri paakarituotteet: sokerin ja muiden hiilareiden humalluttava yhdistelmä ja tuoksujen nostattamat tunnemuistot (oikeat tai kuvitellut ja tuotetut) ihanteellisesta leipojasta, ehjästä ja kokonaisesta.

Leipuriakatemian pirullinen nerokkuus on siinä, että se tulee huojuttaneeksi muutakin. Leipuriakatemiassa ei helvetti soikoon liikuta pullantuoksuisessa idyllissä vaan uusliberalistisen kilpailuyhteiskunnan toksisessa egohelvetissä. Puhdas leipomisen mielihyvä, ilo ja sisäinen merkityksellisyys on tästä hommasta kadonnut. Nyt leipominen on performatiivista itsen esittämistä ja menestysproduktin luomista. Leipojalle on sysätty tai leipoja on itselleen sysännyt pakkomielteisen kilpailijaidentiteetin. Erilaista vinoutuneisuutta, pedagogista kyvyttömyyttä ja väärien jumalien palvontaa on akatemioissa kuin akatemioissa.

Minuun tällainen asetelma vetoaa. In the fucking nowhere sijaitseva Akatemia on yksi nopeaa menestymisalustaa tarjoavista uusista uusliberalistisen ajan koulutusahjoista.

Lohtua ei ole tarjolla tai ehkä sittenkin

Leipuriakatemialla on lajityyppinsä mukaisesti sovinnollinen ja optimistinen loppu. Rinkeli Grand Prix´stä tulee some-menestys, uusia seuraajia ropisee instassa, Kaisa ymmärtää kiittää letitystä opettanutta opettajaansa. ihmissuhteet solmiutuvat lupaamaan inhimillisempää tulevaisuutta, erilaisia versioita, ehkä johtaja ja ex-häntäheikki leipuriguru Frans vielä löytävät ja rakentavat kariutuneen avioliittonsa raunioilta jotain uutta, Kaisa saa haluamansa, voiton, vaikka sitten petturuudella, ja ystävyyskin säilyy.  Leipuriakatemia on myös Hetan ja Kaisan, kahden erilaisen naisen ystävyydestä. Kaiken se kestää. Entä hiljainen puurtaja, toinen näkökulmahenkilöistä, tajuaa, että kiittämättömyys on maailman palkka. Miltei kuin Tšehovin Kirsikkapuistossa Firs– minut ne unohtivat.

 Ja entä sitten Heta?  Leipuriakatemian loppu on huima. Nuori nainen yksin näyttämöllä, musiikki soi. Ei tarvita muuta, näyttelijän kyynelöityvissä silmissä kaikki – ei tarvita uutta pakomatkaa Meksikoon, itsensä voi löytää muutoinkin.  London Grammarin Rooting for You on jumalaisen kaunis, suorastaan ylevä balladi. Mitä Hannah Reidin ääni tekee, sen tekee Isla Mustanoja näyttelijänä. Ääni ja näyttelijän liha.

Leipuriakatemia on sukulaisteos Toksiselle kabareelle. Kumpikin teos esityksellistää uusliberalistista kilpailuyhteiskuntaa populaarin keinoin – antaa tilaa tuntemuksille, vimmaiselle raivolle, pelolle, pyrkyryydelle ja samanaikaisesti näkymättömälle uupumukselle.