Olen onnellinen, että viimein kohtasin Varjo-Riitan.  Esitystaiteilija ja dramaturgi Louna-Tuuli Luukan (Todellisuuden tutkimuskeskus) Varjo-Riitta on elänyt jo useampia vuosia. Varjo-Riitta on kulttimaineeseen kohonnut noitahahmo, joka alkuäänillään ja spokenwordillään päästää nyt meidät häpeästä.  Minua kiinnostaa tuo ääni, joka luo katkoksen merkitykseen ja kommunikoi silti.

Varjo-Riitan häpeänsovitusseremonia  muistuttaa konseptiltaan Todellisuuden tutkimuskeskuksen  Tuho-osastoa  (Louna-Tuuli Luukka, Heidi Kesti, Talvikki Eerola).  Tuho-osastoon yleisö saattoi tuoda tuhottavaksi minkä tahansa esineen, josta  syystä tai toisesta halusi päästä eroon jollain tietyllä tavalla. Tuho-osaston henkilökunta sitten rikkoi nämä esineet.

Myös Häpeänsovitusseremoniassa Varjo-Riitta palvelee ja vapauttaa transformaation keinoin.

Ihmiset ovat voineet lähettää omia häpeätunnustuksiaan.  Anonyymit tarinat Varjo-Riitta ja Lautuma-Lare muuntavat ne ääniteoksiksi, joiden materiaalina on etukäteen valmisteltu ja esitystilanteessa sämplätty äänimateriaali.

Tila on kuin alttari, siellä on metallilaatikko, kivi, josta syljellä kostutettuna muistuttaa lihasydäntä, ostoskärryt ja täytetty varis, jonka varjo heijastuu seinälle. Varjo-Riitta ottaa VR-kansiostaan lehti kerrallaan uuden häpeätarinan. Hän lukee häpeäkokemuksen, ääniteoksen aikana me yleisössä silppuamme häpeätarinan ja laitamme silpun metallilaatikkoon.  Seremonia päättyy ulkona tapahtuvaan häpeäsilppujen polttamisaktiin.

Luukan ääni ja Lautuma-Laren luovat häpeätunnustukselle kuulovastineen. Varjo-Riitan ääni jylisee, huutaa, kirkuu, päästelee itsestään ulosääniä  kaikissa mahdollisissa rekistereissä, liikkuu äärimmäisissä  tunnetiloissa. Tällainen ääniekstreme on 1920-luvun ekspressionistisen teatterin tai tanssin äänellinen vastine. Häpeä on ruumiissa niin kuin trauma on ruumiissa.  Aäni rikkoo merkityksen, ääni ei ole symbolimerkityksillä ladattuja sanoja. Huuto on tuntemuksia välittävää äärimmäisiä kommunikaatiota, joka ylittää sanan rajojen sisällä tapahtuvan ilmaisun. Ääni ei sulje, se avartaa.

Teos herätti halun nähdä entistä enemmän ilmaisua ja teoksia, jotka täysillä hyödyntäisivät juuri äänen materiaalisuuden mahdollisuuksia.

Mietin esityksellistä elettä ja  Varjo-Riitan hahmon materiaalisuutta. Varjo-Riitassa ei ole mitään saatanallista, ei aggressiivisuutta. Hahmo ei edustaa vaaraa, pikemminkin parantajaa huumorin sekoituksella.  Siitä ei välity väkevää kostoa, ei syyttelyä, ei melankoliaa vaan enemminkin myötätuntoista kuuntelua.

Minä luen Varjo-Riittaa jungilaisen varjominän ruumiillistumana. Varjo edustaa tukahdutettuja tai piilotettuja puolia itsestä. Varjo rakentuu  kielletyistä, häpeää synnyttävistä  kokemuksista ja tunteista, joiden irtipäästöön Varjo-Riitta tarjoaa nyt mahdollisuuden. Varjo-Riitta rakentaa tilaa myötätunnolle itseä kohtaan.

Millaisia olivat häpeäkokemukset? Seksi, addiktiot, oksennukset, pissat, kakat, tukevat jurrit ovat aineksia häpeään. Mutta uusliberalistinen kilpailuyhteiskunta tuottaa myös uudenlaista häpeää.  Ei liene sattuma, että Häpeänsovitusseremoniassa  useampi häpeän tunnustus käsitteli tavalla tai toisella epäonnistumista, ei kykene niihin vaatimuksiin, joita työ tai yhteiskunta ylipäätään asettavat. Sukulaisten häpeä on luokkahäpeää.  Lihavuuden häpeää synnyttävät ableistiset kehonormit.  Ulkopuolisuuden ja eristettynä olon tunne syntyy performatiivisen sosiaalisuuden vaateesta

Osallistuin Varjo-Riitan Häpeänsovitusseremoniaan Merirastin kulttuuritilassa, entisen kirkon seurakuntasalissa. Hienoa, että entinen Merirastilassa sijainnut kirkko-seurakuntatalo on saanut jatkoelämän.

Mietin osallisuutta, vapautumista ja sitä ketkä tulevat osallisiksi, keiden häpeää sovitetaan. Ainakin tällä kerralla häpeätarinoiden kirjoittajissa oli sellaisia, jotka tulivat ns. esitystaideskenen ulkopuolelta, vaikka varmasti valtaosa meistä oli niitä tuttuja esitystaide-esitysten kävijöitä.

Olen tänä syksynä nähnyt kolme teosta häpeästä, irti päästämisestä, valinnoista. Varjo-Riitan Häpeänsovitusseremonian lisäksi Tuvi toas eli Pulu olohuoneessa Q-teatterissa, Tyrfingssonin Seitsemän tarinaa häpeästä (ohjaus Ona Korpiranta) KOMissa liikkuvat yhteisen aiheen äärellä.  Nyt pitää nähdä Arne Lygren Ilon ajan Helsingin Kaupunginteatterissa. Ajasta tämä kertoo paljon.

Teostiedot:

Varjo-Riitta, dramaturgi, ohjaaja: Louna-Tuuli Luukka

Lautuma-Lare, muusikko, äänisuunnittelija: Jari Luukka

Tuotanto: Todellisuuden tutkimuskeskus