Filippiiniläis-suomalaisen koreografin ja tanssijan Marika Peuran sooloteos tuottaa uudenlaisen häiriön valkoisuusnormiin, suomalaiskansallisiin oletusasetuksiin.

Peuran kokemus kolmannen kulttuurin lapsena kulttuurisessa välitilassa on hieno ja tärkeä teos sisäistetystä rasismista, hiljaisuudesta, surusta ja raivosta.  Amalgam melee on autobiografinen tutkiessaan ja purkaessaan tekijän perimään sekoittuneita ristiriitoja. Mutta teos ei jää kiinni omaan mieleen, sillä minän epämukavuuden tuntemukset kytketäänkin laajempiin rakenteellisiin dekolonialisaation yhteyksiin. Siten amalgam melee on syvästi poliittinen!

Teoksen dramaturgia liike ja ääni rakentuvat toistolle –  ympärikävelylle, hölkkäämiselle tai klenkkaamiselle –  ja toistoa katkoville ennakoimattomille ”häiriöille” tai impulsseille esiintyjän ruumiissa ja affektiivisessa ruumiintuntoisessa äänimaailmassa. Nämä häiriöt puhkovat ruumista ja samalla näyttämötilan hiljaisuutta.

Amalgam meleen ruumis on kuin miinakenttä, jonka hiljaisuudesta aktivoituu ja ennakoimattomasti purkautuu ulos asioita. Tämä ruumis oireilee.

Yläpuolelta neonvaloilla rajatun suorakulmaisen näyttämön kahdessa päädyssä me katsojina seuraamme Peuran määrätietoista kävelyä näyttämön ympäri, ympäri, ympäri. Pinkkien muovijalkineiden lätinä lattiaa vasten kasvaa satunnaisesti kuin kaikuna. Katsojana olen jo automatisoitunut tähän aika ajoin lätisevän kävelyn toistoon, joka äkkinäisesti rikkoutuu ennakoimattomaan jysähdykseen, katkokseen toistossa. Peuran ruumis huokaa syvään, kumartuu eteenpäin ja jatkaa sitten kävelyään.

Häiriöiksi kutsumani ruumiin näyttämön tapahtumat ovat moninaisia kuin hallitsemattomia kohtauksia, joissa ei vaan jalka tömähdä: käsi alkaa liikkua itsenään kuin jonkin voiman ajamana tai koko ruumis jännittyy spasmaattisesti. Häiriöistä tointuminen vie yhä enemmän voimia ja aikaa. Ympäri kävely yltyy myös nyrkkeileväksi tömistelyksi, tanssiksi, vapaaksi haltioituneeksi liikkeeksi.

Amalgaamit ja melee  itsessä – miten flipflopit, puukko ja ääni esittävät

Amalgaami tarkoittaa seosta tai yhdistelmää, ”melee” hämmennystä ja sekamelskaa.  

Teos on kanssatoimintaa feminiinisen ja maskuliinisen esineen kanssa. Peuralla on jaloissaan filippiiniläisten käyttämien varvastossujen (tsinelas tagalogiksi) vastineina nyt flipflopit. Ja myöhemmin härmäläinen helahoito: helavyön ja helapääpuukon, tupessa olevan puukon yhdistelmä, joka kuuluu osaksi eteläpohjalaista miesten kansallispukua. Puukko ei ole pelkästään aggression ja väkivaltaisuuden merkki. Luen puukkoa myös kansakunnan ja kotiseudun symbolina.

Peuran liikkeellisissä tapahtumisissa näillä esineillä on oma tahtonsa. Flipflop tekee kaaren Peuran kädessä, hurjannäköinen kenkä on kuin uhkaava ase, joka tähtää suoraan. Peura kamppailee flipflopin kanssa. Flipflop tärisee kädessä. Flipflop on kuin värisevä sydän, se on yhtä hyvin viuhka, sillä huiskitaan raivokkaasti, ja liike-energia kiihtyy, rytmi vaihtuu ja flipflopista tulee lyömäase, kuin itserankaisun, itsevihan ja raivon väline, ja lopulta myös lohduttaja. Flipflopkäsi taputtelee ja silittelee. Jossain vaiheessa Peuran esiintyjäruumis transformoituu voimaihmiseksi: rintakehä laajenee, kädet puristuvat nyrkkiin ja kohoavat ylös.

Flipfloppien näyttämö muuttuu. Kuuluu suomalaiskansallinen heiheihei ja Peura tulee valkoisessa valossa vetäen puukkoa kuin napanuoraa. Peura vetää puukon tupesta ja hurmioitunut ilme kasvoillaan osoittaa puukollaan meitä. Mutta puukko alkaa toimia toisella tavoin, siihen sisältyykin miltei kuin zeniläistä rauhaisaa energiaa, jolla puukon terä suuntautuu yleisöön. Peura istuutuu illankajon lämpimänkeltaisessa valossa kaikessa rauhassa näyttämön lattialle  ja antaa puukon heijastusten löytää meidän kasvomme. Hän nousee ja puukko laahaa ketjuun kiinnitettynä pitkin maata.

Peuran ruumis muodostaa bioesineen. Ei flipflopeista ja puukosta eroon pääse. Ne ovat kiinni ruumiissa, mutta ne voi kesyttää. Niin ajattelen Peuran tekevän.

Teos on hieno esitys affektiivisesta etäisyydestä, vieraantuneisuudesta ja katkonaisuudesta. Juuri katkos on teoksessa jatkuvasti läsnä. Affektiivinen etäisyys on myös hyvin konkreettista: sen synnyttää paitsi maantieteellinen etäisyys äidin kulttuurista ennen kaikkea äidin kielestä. Katson ambivalenssia, jonka synnyttää hiljaisuus ja sen rikkominen. Ei-tarkkarajaisille, tiedostamattomille ja jäsentymättömille tuntemuksien ilmaisulle annetaan nyt oikeus.

Tuskin olen koskaan yhtä konkreettisesti kokenut, miten teoksen äänimaisema omalla tavallaan rakentaa äänikulkuaan siitä, mitä ruumiissa tapahtui, minkälaisten ristiriitaisten tuntemusten ja energioiden vallassa ruumis on. En pysty kuvaamaan tätä Tiikka Draman äänisuunnittelun luomaa  ruumiintuntemusten liikkeessä olevaa assosiatiivista kaaoksellisuutta, jota nämä oudot satunnaiset äänet rakentavat: kuin kiteilevää jääpalan sulamista, jyminää, narinaa, huminaa, ritinää, vinkunaa, hankausta, kuin metron ääntä, maiskutusta… kuvailuni ei tee oikeutta tälle äänikokemukselle, joka outoudessaan saa oman havainnon terästymään ja lisää intuitiivista ymmärrystäni siitä, miten ristiriitoja eletään ruumiissa.

Teoksen poliittisuudesta ja antirasismista

Jälkikolonialismia on Sara Ahmedin (2000) mukaan  kolonialismin synnyttämiä ajattelu- ja tuntemusten tapoja eletään ja ne vaikuttavat ihmisten välisissä kohtaamisissa.  Filippiinit ovat se maa, jota Suomi on kolonisoinut maan naistyövoimaresursseja hyväkseen käyttämällä. Peuran teos käsittelee jälkikolonialistisen logiikan synnyttämiä ristiriitoja itsessään.  Näin hän  osallistuu teoksellaan epäoikeudenmukaisten rasististen rakenteiden purkutyöhön.  

Teoksen käsiohjelmaan sisältyy kiintoisaa taustamateriaalia, joka syventää ja auttaa ymmärtämään entistä paremmin filippiiniläis-suomalaiseen perimään liittyviä sisäisiä jännitteitä. Sorron muotona sisäistetty rasismi tarkoittaa ennakkoluulojen ja sorron sisäistämistä omaa ryhmää kohtaan.  Wei Chin Hwangin artikkeli aasilaisista amerikkalaisista käsittelee myös sisäistettyä rasismia, jota kirjoittaja pitää erityisen salakavalana rasismin muotona. Väärinymmärrettynä tai tunnistamatta jääneenä itsensä alentaminen ja sisäistetty rasismi vahvistavat sortojärjestelmää.

Sisäistetty rasismi ja valkoisuusnormi tarkoitti käytännössä ei-suomalaisen/ei-eurooppalaisen poissulkemista ja marginalisointia myös usean naisen itseymmärryksessä. Peuran äiti esimerkiksi ei koskaan puhunut lapselleen äidinkielellään tagalogilla. Peuran teosta luen myös teosta sisäistetystä rasismista ja sen purkamisesta.  Amalgam melee toimii kritiikkinä tällaisia itsekäytäntöjä kohtaan ja ennen kaikkea työvoimakolonialistisia käytäntöjä kohtaan.

Sosiologi Daria Krivonos on tutkinut sukupuolen, maahanmuuton, koloniaalisuuden, rodullistamisen ja työvoiman kytköksiä sosialismin jälkeisen muuttoliikkeessä. Artikkelissaan White nation and anti-racist lessons for feminism  hän pohtii Suomen ja ylipäätään lännen valkoisuusnormin taustoja ja hintaa, jolla valkoisuusnormi on saavutettu. Krivonosin mukaan ajatus rodusta ja rasismi käytäntönä muokkasi ajatusta kansallisuudesta Suomessakin. Suuri kertomus homogeenisesta kansallisvaltiosta perustui monelta osin esimerkiksi saamelaisten ja romanien syrjintään ja assimilaatioon.

Peuran Amalgam melee auttaa näkemään, miten Suomi ja suomalaisuus näyttäytyvät ei vain historiallisesti vaan myös nykyhetkessä kiisteltyinä ja uudelleen neuvoteltavina.

Poistuessani huomaan näyttämön seinästä ulos työntyvän minilipputangon, jonka päässä on pieni Suomen lippu.

Teostiedot:

Koreografia, konsepti, esiintyminen: Marika Peura
Äänisuunnittelu: Tiikka Drama
Tilasuunnittelu: Una Auri
Valosuunnittelu: Luca Sirviö
Dramaturgia: Caroline Suinner, Edgar Gonzalez
Pukusuunnittelu: Helmi Hagelin