Katson suuren näyttämön 13. penkkiriviltä seitsemää sisarta, huiman suvereenien Nenna Tynin, Anna Pitkämäen, Sara Paasikosken, Liisa Vuoren, Annukka Blombergin, Ella Lahdenmäen ja Saara Mänttärin ruumiillistamia naisia. Nämä jumalaiset! Nämä jumalaiset näyttelijät osaavat ja tekevät ihan mitä tahtovat. He vievät yleisöä ihan mihin tahtovat. He ovat näkyviä. He ovat itsejään ja he ovat joukko. Heissä on joukkovoimaa, mutta samanaikaisesti he piirtävät tarkasti eroja naisten välillä.
Katson, miten näyttelijä tarttuu kitaraan ja antaa painaa tai laulaa Dolly Partonina tai Marilyninä. Teoksen musiikkinumerot ovat ihan omaa luokkaansa. My Heart Belongs to Daddy, Thunderbird, Wildflowers and Ballad of Lucy Jordan. Piken esittäjä Sara Paasikoski kirjoitti Lucy Jordanin balladille uuden lopun. Alkuperäisessä laulussa on yksinäinen, elämäänsä pettynyt ja itsemurhaan päätyvä Lucia. Mutta tässä uudessa versiossa Lucy Jordania odottavat ystävät, bändi ja bändin vihreä auto, jolla kiidetään kohti elämää.
Kun Thelmassa ja Loviisassa kitarasoolo lävähtää ilmoille ja katson samalla taustalle projisoitua länkkäreiden kalliomaisemaa, ajattelen kiitollisena, miten hienoa myyttikriittistä kaivuutyötä koko teos ja sen ruumiillistavat näyttelijät tekevät.
Thelma ja Loviisa ja heidän kanssasisarensa eivät ole uhrikuolemaan päivänsä päättäviä naisdesperadoja tai kovia jätkiä. He ovat matkan kuluessa solidaarisiksi sisariksi hitsautuva kapinajoukko, joka rikkoo väkivallan, seksuaalisen hyväksikäytön ja mitätöinnin hiljaisuutta, nostaa naisia historian hämärästä ja naisen representaatioiden ikeestä.
Olen varma, että Thelma ja Loviisa monumenttien laaksossa tuottaa tekijöilleen syvän merkityksen tunteen yhdessä prosessoidusta yhteisestä tekemisestä.
Feminististä solidaarisuutta
Suurella näyttämöllä harjoitetaan feminististä solidaarisuutta taiteessa. Minna Harjuniemen teos on kunnianosoitus, naisvoiman juhlinta ja samalla kurittoman kriittinen selonteko menneestä. Se on dramaturgisen ohjauksellisen ajattelun ja tilallis-visuaalisen ajattelun juhlaa.
Harjuniemi tekee Shakespearea, moniäänistä avointa dramaturgiaa, joka notkeasti siirtyy ajasta ja tilanteista toiseen. Fragmentaarisissa kohtauksissa välähtää ikonisia tilanteita, joissa nähdään naisia eri muotoisen miehisen vallankäytön, alistamisen ja väkivallan kohteina ja miehisen historian sivullisina. Niitä ei ole tarvis selittää puhki. Teos luottaa katsojaan.
Ambulanssikuljettajan työstään ulkoistuksen vuoksi potkut saanut Pike, joka on ”vähän liikaa” ja Dartsansa ikeessä elävä, puutarhaansa hoitava Ellu lähtevät hatkalle. Tapahtuvat etenevät kuten Thelmassa ja Louisessa Ellun raiskausyritykseen ja siihen, miten Pike ampuu raiskaajan.
Road moviet ja buddy moviet ovat ikuisten jätkien, lainsuojattomien desperadojen teutarointialuetta ja samalla toki niitä esittävien miesnäyttelijöiden. Näitä genrejä riittää Suomessakin, kirjallisuudessa, elokuvissa ja teatterin näyttämöillä.
Thelma ja Louise -elokuva (1991) yli kolmekymmentä vuotta sitten horjutti miesten itseoikeutettua asemaa sankarihahmoina. Se käänsi hegemonisen maskuliinisuuden asetelmat toisinpäin, laittoi miehet sivuosiin. Mitä tapahtuu monumenttien laaksossa Thelmalle ja Loviisalle ja kaikille seitsemälle sisarelle.
Thelmassa ja Loviisassa pakomatka saa vallankumouksellisempia sävyjä. Tässä teoksessa naiset eivät käyttäydy samojen mallien mukaan kuin miehet.
Tien päälle vihreän auton penkille asettautuu vähitellen koko historiallinen kavalkadi, joukko muitakin todellisia ja fiktiivisiä naisia, joiden elämä historian saatossa on ollut ihan perseestä. Tien päällä kohdataan variaatioita rooleista, joihin nainen on pitkän historian saatossa tahtomattaan tungettu. Marilynin rinnalla ovat naismarttyyrit Pyhä Agatha ja Pyhä Lucia, siellä ovat Niskavuoren Loviisa Martta, Malviina, Ilona. Niskavuori-näytelmäthän rakensivat kansallisuutta ja kansallisia monumentteja. Tämän kansallisen kuvaston naiset elivät sitten joukkona toistoja.
Teos marssittaa naiset kuin cat walkille, jossa naisroolihahmot kertovat itsestään ja reflektoivat elämänvalintojaan. Niskavuoren Loviisalla pitkä räsymatto kuin maahan painavana morsiushuntunaan kunnianosoituksena Lahden Niskavuoren nuorelle emännälle (1987).
Naisten elokuvissa ja teattereissa kokemasta kärsimyksestä ja uhritarinoiden myyttisestä historiasta nousevat Piken ja Ellun seuraksi Pyhä Agatha, joka avioliitosta kieltäytymistä rangaistiin kiduttamalla ja hakkaamalla irti hänen rintansa, ja Pyhä Lucia, joka mestattiin, kun polttaminen roviolla ei onnistunut. Eivät nämä naiset voineet määrätä elämänvallinnoistaan tai seksuaalisuudestaan muuta kuin Kristuksen morsiamina. Sukupuolittunutta oli marttyyriyskin. Neitsyyden hyvettä edellytettiin vain naisilta. Ja neitseellisyydestä nyt viis.
Thelmassa ja Loviisassa Pyhä Agatha menee Marilyn sängylle tätä halaamaan. Kaikki naiset ovat Marilynin sängyllä niin kuin tytöt, ystävinä. Ja lähdetään, lopetetaan turha anteeksipyytely. Muut pelastavat Marilynin.
Naisten pakomatkaa seuraa media. Aika ajoin näyttämölle kokoontuu Keskustelua kaikesta -ohjelman all male panel viisastelemaan ja mansplainaamaan. Siellä istuu se toisilleen miesten verkosto, näitä pikkutärkeileviä oikeassa olijoita ja neitsyt-sanan taivutusmuotojen vääntäjiä, joiden keskinäinen tuki on vahvaa kuin vuori riittää: ”Ennen vanhaan ei lupia kyselty”, ”ei kaikki miehet” ja” onhan naisilla tasa-arvoiset mahdollisuudet nousta pyhyyteen”,
Suomalaisen miesteatterihistorian sankareina, vilahtavat näyttämön poikki erilaisina kännisekoilijoina, vaikkapa Niskavuoren Juhaneina.
Tapahtumien edetessä keskusteluohjelmassa äänen saavat ja mielipiteitään jakamaan pääsee myös joukko naisia, jotka pohtivat väkivallan oikeutusta. Keskustelijoina ovat Minna Canth, Loviisa Niskavuori, Wivi Lönn, Pike ja Ellu.
Teoksen dramaturginen kaari on pitkä. Se kehystyy Marilynin hahmon ja Oscar-gaalan ympärille. Thelma ja Louise -elokuvan käsikirjoittaja Callie Khouri palkittiin alkuperäiskäsikirjoituksestaan. Unettomuudesta kärsivä Marilyn sängyllään puhelimensa kanssa on teoksen kuluessa useaan otteeseen fokuksessa. Teoksen kuluessa Marilyn elää viimeistä iltaansa vuonna 1962. Marilyn laulamassa onnittelulaulupätkäänsä presidentille puhelimestaan, Marilyn pohtimassa identiteettiään tai sitä, miten mikään ei koskaan ollut hänen ansiotaan. Hän kertoo Gorkintarinaa Käärmeestä ja haukasta. Tarinassa käärme, pragmatisti, ja haukka, unelmoija, kohtaavat. Kuolemaisillaan oleva haukka tahtoo vielä kokea vapauden ja elämän. Se kohoaa vielä siivilleen pudotakseen kuolemaansa. Tätä käärmeen on mahdoton ymmärtää. Gorkin tarinassa tulevaisuus on rohkeiden unelmoijien.
Suuren näyttämön estetiikan ja ajattelun lumoa
Katson suuren näyttämön tilaa, tapahtumia ja toimintaa tilassa. Käsikirjoittaja-ohjaaja Harjuniemi ja lavastaja ja pukusuunnittelija Paula Koivunen uskaltavat käyttää suurta näyttämöä niin, että teoksen live-tapahtumalllisuus ei hetkeksikään sammu. Eri ajoissa ja paikoissa tapahtuvat tilanteet soljuvat, ovat päällekkäisiä ja rakentuvat näyttämön eri puolilla.
Teos käyttää hyväkseen näyttämön koko syvyyttä, korkeutta ja pyöröä ja uskaltaa jättää toiminnalle tilaa. Näyttämöä täytetään vain välttämättömällä. Näyttämöllä syntyy toimintaa, myös siitä, miten materiaalit, merkitsevät esineet, materiaaliset toimijat tuodaan käytettäviksi, ovat liikkeessä. Marilynin sänky, auton penkit, ratti, Ellun puutarha, kapakka, bensa-asema, meikkipöytä, keskusteluohjelman tuolit, historian cat walk. Meikkauspöydän ääressä meikataan Ellua verta vuotavaksi väkivallan uhriksi. Kaikki tapahtuu aina uudelleen niin fiktiossa kuin todellisuudessa. Lucia neito saapuu marttyyrikynttiläkruununeineen. Ja tilassa kohoavat öljynporaustorneja muistuttavat rakenteet. Minulle ne ovat yhtä hyvin teatterin tai minkä tahansa instituution hegemonistisia rakenteita.
Thelmassa ja Loviisassa ei kaihdeta suuria eleitä. Siellä luodaan glamour kultaisella näyttämön syvyyteen ulottuvalla lattian kultamatolla ja kultaisella taustaverholla. Mount Hill -kukkulan rinteen ikoninen Hollywood-kyltti on katsomon takana. Todellisuudessa tuo ikoninen kyltti näkyy koko laakson yli. Thelmassa ja Loviisassa olemme niin kuin teoksen nimikin jo sanoo ”monumenttien laaksossa”. Ajattelen tuota laaksoa mustana aukkona, historian julmana toistona, naisia ympäröivänä hiljaisuutena, näkymättömyytenä, eri muotoja saavana misogyniana.
Teoksen taika ja lumous ovat kaikessa siinä, miten näyttämön tapahtumat orgaanisesti kehkeytyvät. Syntyy näyttämön poetiikkaa. Tällaista voi syntyä vain, kun käsikirjoittaja-ohjaajan ja lavastaja-pukusuunnittelija ovat kanssatekijöitä, yhteisajattelijoita.
Jälleen tunnen syvää kiitollisuutta. Tällaista voi olla suuren näyttämön estetiikka ja ajattelu. Tarkoitan yhteisajattelua – tekstin, esiintyvien ruumiiden, tilan, valojen, äänten, videoiden synnyttämää yhteistä dramaturgiaa.
Matrilineaarisia jatkumoita – feministinen kapinaryhmä iskee
Minua liikutti suuresti, kun teos ruumiillistaa kirjallisuuden ja taiteen matrilineaarista jatkumoa. Teoksessa kiitetään nimeltä mainiten näyttelijöitä, jotka ovat esittäneet Niskavuori-näytelmien naisrooleja. Näyttämön katosta putoaa kuin jättikokoisia sideharsorepaleita, joihin projisoituu kuvia Niskavuori-näytelmien naisnäyttelijöistä, ja lisäksi siellä ovat Minna Canth, Hagar Olsson, Hella Wuolijoki, Edith Södergran, Tove Jansson, Märta Tikkanen Kaisa Korhonen. Harjuniemi luo naisjatkumoa.
”Taloissa kasvaa kuin vankeina villejä kukkia. Jos saan kasvaa villinä…”
Teoksessa tullaan lähelle rajaa. Raja on muutakin kuin Meksikon raja. Nämä, joiden elämät olivat perseestä, ottavat uudet nimet itselleen Marilynistä tulee Norma Jean, Loviisa ottaa korvaa Niskavuori-nimen tyttönimellään. Ja nyt kaikki vasta alkaa.
Palaan teoksen dramaturgisen ja affektiivisen kaaren kuljetukseen ja avaruudelliseen mittakaavaan. Juuri näyttämön suuruus, sen syvyys ja korkeus lisäävät merkityksellisyyden painoa sille, mitä siellä esitetään.
Teoksen alussa Marilyn pohtii kysymystä .”Voiko valo painaa enemmän kuin pimeys?” Ruumiit ja tilat, kuten ruumiiden toiminta historian tiloissa ovat raskaita kuin pimeys. Linnunradassa on pimeää ainetta paljon enemmän kuin tavallista materiaa. Valo on värähtelevää aaltoliikettä ja se on vapautta. Valon fotonit ovat aina liikkeessä, ne eivät paina mitään mutta pystyvät työntämään kappaleita. Tässä teoksessa elävät valon fotonit.
Thelma ja Loviisa monumenttien laaksossa tulee antaneeksi toiveikkaan vastauksen.
Seuraamme taustalle projisoidulta videolta, miten feministinen kapinaryhmä on rynnistänyt teatterin työtiloihin. Se ottaa haltuunsa menneisyyttä muutoinkin. Gallen-Kallelan Aino-triptyykki kannetaan ulos. Seinälle asetetaan Minna Canthin kuva. Ja Marilyn on kasvattanut lihaksia punttisalilla.
Seitsemän sisarta tunkeutuvat autollaan takanäyttämöltä kohti paratiisisaaren idylliä, joka juuri on saanut silkkisen merensä. Auto ajaa kohti. Teos eksyttää ensin. Ahaa, nämä seitsemän sisarta päätyvät paratiisisaarelle viettämään yhteiseloa miesten kanssa. Ajattelin Rahapajaa. Mutta ei tietenkään niin. Olenpa kömpelö ajatuksissani. Paratiisisaari on vain unelmatehtaan yhtä tuotantoa, kuvaus päättyy klaffiin. Se oli siinä.
Esitys jättää seitsemän naista autoonsa niin kuin Thelmassa ja Louisessa mutta ei lentämään vaan räjäyttämään unelmatuotantoa, räjäyttämään rakenteita, haltuun ottamaan toimijuuden täysivaltaisesti itselleen. Unelmissani kuvittelen, miten seitsemän sisarta kohoavat voimallisina monumenttien laaksosta siivilleen niin kuin Fenix-linnut kaikkiin maailmoihin ja rakenteisiin.
En pelkää raivokasta hellämielisyyttä, jota tämän teoksen äärellä koin. En pelkää suitsuttaa. En pelkää unelmoida. Loviisa monumenttien laaksossa todistaa, miten nimenomaan suuren näyttämön koneistolla on voima tuottaa myös vastakertomuksia, luoda kriittisiä representaatioita ja vastaspektaakkelia patriarkaalista, sukupuolittunutta ja rodullistettua maailmankuvaa ja kaikenlaisia binariteetteja vastaan.
Uskon, että juuri Thelma ja Loviisa monumenttien laaksossa -teoksen kaltainen älykäs, viihdyttävä, vau-elämyksiä tarjoava kriittinen spektaakkeli voi sytyttää potentiaalisissa katsojissa rakkauden tähän lajiin ja sen mahdollisuuksiin.
Lahden kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa myös Virginia Woolfin Orlando. Nämä kaksi teosta kommunikoivat hienosti keskenään.
Teostiedot
Käsikirjoitus ja ohjaus Minna Harjuniemi
Lavastus- ja pukusuunnittelu Paula Koivunen
Valosuunnittelu Jyri Suominen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Musiikin sovitus, sävellys ja tuotanto Nicolas ”Leissi” Rehn
Naamioinnin suunnittelu Eija Nurminen
Rooleissa Annukka Blomberg, Tapani Kalliomäki, Tuomas Korkia-Aho, Ella Lahdenmäki (vier.), Saara Mänttäri (Näty), Sara Paasikoski (vier.), Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Jari-Pekka Rautiainen, Nenna Tyni ja Liisa Vuori