Laura Mattilan sovitus ja ohjaus Otto Gabrielssonin teoksesta Rikkaruoho on omavoimainen ja -valoinen esitys. Se uskaltaa lähteä omavaltaisille teilleen hukkaamatta alkuperäisteoksen henkeä. Lapsi aikuisen sisällä kipuilee rakkaudenkerjäläisenä.
Rikkaruoho: viimeinen kirje sisälle oli minulle miltei kohtuuton lukukokemus. Teos järisytti kertojanäänellään ja itsen syövereihin kohdistetulla poseeraamattomuudellaan. Sen havainnot olivat sekoitus itsesäälissä piehtarointia, katkeruutta, kateutta, kostonhimoa, vinoa itseironiaa ja selväjärkisyyttä.
Mitä tästä voisi syntyä näyttämöllä, myönnän epäillen miettineeni. Mielessäni kangasteli jo pateettisen tuhnuinen JD-brändillä ratsastus ja omissa liemissä vellominen. Turhaa pelkäsin. KOM-teatterin esitys etäännyttää ja universaalistaa. Se tekee esitystä, jonka aiheena ei ole yksittäinen tapaus Otto Gabrielsson ja hänen isäsuhteensa Jörn Donneriin.
KOMin Rikkaruoho on tunneälykäs irtiotto ja samalla lähelle tulo sellaiseen tunnemaastoon, jossa elävät kaikki ne vaille isän läsnäoloa, eri sukupuolien Otot. Ja kohdistaa se yleisöllekin kommenttinsa: tänne te tulitte Jörn Donnerin takia.
Mattilan sovitus jakaa Oton tunnot viidelle Otolle. Vilma Melasniemi, Ella Mettänen, Juho Milonoff, Niko Saarela ja Miiko Toiviainen kokoontuvat Ottoina kirjoitusterapiaretriitille kohtaamaan isätraumansa. Siellä oksennetaan ja kustaan ulos toksisen isän jälkeensä jättämiä osattomuuden myrkkyjä. Otot kirjoittavat, kohtaavat muistojaan. Tilaa annetaan raivolle, turhautumiselle, surulle, väsymykselle yhtä hyvin kuin äänettömyydelle, järkeilylle ja itseironialle.
Rikkaruoho liikkuu ylisukupolvisuuksissa ja maskuliinisissa taakkasiirtymissä, elämää jäytävissä riittämättömyyden ja ulkopuolisuuden tunteissa. Se ei väheksy ja tapa tuntemuksia. Se antaa niille tilaa, mutta esityksellisyyden kehyksissä. Ovathan terapiaretriititkin oman minän esityksellistämistä.
Esityksen alussa JD:n Mammutti-romaani jysähtää katosta näyttämölle kuin tiilikivi Ei mammutista pääse eroon, sitä haudataan, se heitetään mereen ja aina se tulee uudelleen. Mammutti-isät ihmisten lasikaapeissa jättävät jälkeensä liiskautuneita ja haavaisia ihmisiä. Mammutteja on monia, erilaisia versioita Goyan maalauksesta Saturnus syö poikansa. Kohtuuttomat kannibaalit eivät välttämättä edes tajua tuhoavansa. Tässä maailmassa ei katumusta tunneta. Mammuttien jälkien korjaamiseen kuluukin sitten joskus koko ihmisikä. Kuinka paljon on metsän puita kaatunut isätraumanarratiiveihin, kuinka paljon terapiaan käytetty aikaa ja rahaa.
Isättömyydellä on pitkät varjot – Rikkaruoho-esityksessäkin viitataan kauhukertomuksiin rikollisten elämästä, siellä on yhdenlainen unabomber/Ted Kaczynski -hahmo, siellä on runoilija. Ella Mettäsen mykkä lapsi-Otto laulaa Bonnie Tylerin Holding out for a Hero , mihin ne kaikki hyvät miehet ovat kadonneet, tarvitsee ja odottaa sankaria, ihailtua täydellistä sankaria.
Yksi lause voi tappaa. Yhteen Mammutin lauseeseen erehdyksestä kiteytyi kaikki. Sama toistuu sitten myös Rikkaruohon kohdalla. Miten todellisuuden materiaalina käytetään, vaikka vain yhden lauseen verran. Otot selailevat Rikkaruoho-romaanejaan. Traumoista syntyy myös taidetta, ja taide käyttää lähipiiriä. Lause saattaa vaatia häikäilemättömyyttä. Tämänkin havainto läpäisee Otot.
Julia Jäntin installaationomainen tila on kuin kiveä tai betonia – olkoon sitten Ahvenanmaan linnanraunioita tai betonibrutalismia. Betoniin tunkeutuu elävää kasvillisuutta, vaikka rikkaruohoja. Betonikin haurastuu tai korroosioituu. Esityksen värimaailma on vihreä. Se on terapioiden rauhoittava väri, se on homeenvihreyttä, kalmankalpeutta, kateutta, myrkynvihreyttä, ja se on elävyyttä ja elinvoimaa. Nautin suunnattomasti assosiaatioista, joita tilan ja pukujen (Mirva Mietala) eri sävyiset vihreydet synnyttivät. Ja tämän vihreyden keskellä punaisen sydänkipeässä valosykkeestä purkautuvat Ottojen tunnot tai yksinäisessä valokeilassa lapsi-Oton tunnot lauluiksi.
Uumoilin mielessäni esityksen lopun, jossa rauniot ja betonijärkäleet räjähtäisivät ilmaan tai vain sortuisivat. Raunioidenkappaleita jo esityksen kuluessa heitellään mereen. Mutta ei tämä rakennelman räjähdä teoksen fyysisessä todellisuudessa. Sama tehdään toisin. Teos päättyy lempeän leikkisään irtipäästöön. Neljästä Otosta tulee yksi iso leikkijättimammutti. Lapsi-Otto, laulaa Hevisauruksen Viimeiseen mammutin ja jättimammutti matkaa näyttämöltä katsomoon. Menköön mammutti majoilleen – hyvää yötä, papputti.
Laura Mattila on aiemmissakin ohjauksissaan taiturimaisesti kuljettanut menneisyyden kummituksia, keskinkertaisuuden ja kateuden tunteita, maskuliinisuuden paineita sekä vallankäyttöä ja alistamista. Kummituksista on päästy eroon lempeällä huumorilla, lämmöllä ja uskaltamalla sukeltaa syvään päätyyn. Full pull Woyzeckin autobiografisessa teoksessa Woyzeckistä tuli heijastuspinta normatiivisen maskuliinisuuden täyttämälle kasvumaisemalle, Mattilan kumppanin Juho Uusitalon Pohjanmaalle, jossa tanssiva poika oli kummajainen. Buzz ja minä -teoksessa Mattila sijoitti Toy Story -leffan kehyksiin nykynäyttelijän tai yhtä hyvin kenen tahansa suosiota ja menestystä halajavan riittämättömyyden tunteet. Nyt heräsi halu mennä Ouluun katsomaan Laura Mattilan ohjausta Fagerholmin Diivasta.
Esitystiedot
Näyttämöllä Vilma Melasniemi, Ella Mettänen, Juho Milonoff, Niko Saarela ja Miiko Toiviainen
Otto Gabrielssonin kirjasta (suom. Laura Kulmala) dramatisointi ja ohjaus Laura Mattila
Lavastus Julia Jäntti
Pukusuunnittelu Mirva Mietala
Valosuunnittelu Veli-Ville Sivén
Äänisuunnittelu Jani Rapo
Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen
Ohjaajan assistentti Tiiu Poikonen
Yleisötyö Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo