”ORLANDO: Jiiihaaa! Virginia! Virginia! Minä olen, minä olen nainen!
VIRGINIA: Orlando olet aina ollut nainen ja olet tälläkin hetkellä mies.
ORLANDO: Olin mies kolmikymmenvuotiaaksi asti, jolloin muutuin naiseksi ja minä olen tismalleen sama kuin ennenkin, henkilöni ei ole muuttunut.”
Virginia Woolfin Orlando(1928) tekee toisen tulemisensa Lahteen. Nyt Emma Mattilan ohjauksena Tommi Kainulaisen, Johanna Enckellin ja ohjaajan sovituksen pohjalta. Mattila hyppäsi teokseen kesken prosessia. Olen suunnattoman iloinen; Mattilan rohkeus mahdollisti sen, että Orlandosta tuli esitys. Vuonna 1995 se nähtiin Johanna Enckellin sovittamana ja ohjaamana ja talon näyttelijöiden Eeva Kirsti Komulaisen ja Hannele Niemisen esittäminä – itse asiassa Komulaisen aloitteesta. Komulaista kiinnosti androgyynisyys.
Miten paljon on tapahtunut liki kolmessakymmenessä vuodessa, puhumattakaan Orlandon ilmestymisajankohdan jälkeen. Orlandoa (1928), LGBTQ-kirjallisuuden klassikkoa, ei enää ole tarvis naamioida elämäkerran vallankumoukseksi, jossa Woolfin rakastettu Sackville-West on häveliäästi läsnä omistuskirjoituksessa. Sukupuolibinariteettia häiritsevää biseksuaalisuutta ei enää lakaista ”boheemisuuden” hämärään.
Esitys liikkuu kahdella tasolla Orlando-romaanin fiktiossa ja Woolfin henkilökohtaisessa elämässä. Orlandon dramaturgiaan on kehystyksenä tuotu Woolfin ja Vita Sackville-Westin suhde ja Woolfin romaanin kirjoittamisen akti. Se alkaa romaanin syntyhetkestä ja näyttää pitkin matkaa Woolfin keskellä kirjoittamisen aktiaan elämässä suhdettaan poissaolevaan Sackville-Westiin.
Teos liikehtii Orlandon fiktiivisen tarinan todellisuudesta Woolfin kirjoittamisen todellisuuteen, Bloomsbury-ryhmään, Woolfin ja tämän aviomiehen keskusteluihin Woolfin kaipauksentäyteinen kirje Vitalleen.
Esitys näyttää, miten kirjailijan tosi vuotaa fiktioon. Se, mitä Woolf tuntee rakastamaansa Vitaa kohtaan – kaipuuta, surua, epätoivoa, suuttumustakin – siirtyy nimihenkilön kokemuksiksi ja Woolfin valtaa käyttäväksi kertojanääneksi. Orlandossa ovat läsnä niin Sackville-Westin toiveet kuin Woolfin fiktiiviset kostot tilanteissa, joihin hän sankarinsa saattaa. Esityksessä välähtää myös Woolfin aviomies ja Bloomsbury-ryhmän polyamorinen todellisuus. Avoimissa liitoissa elettiin ystävyyden ja rakkauden eri muotoja ja yhtä aikaa keskinäistä solidaarisuutta ja läheisyyttä.
Orlandon nimihenkilön 300 vuotta pitkän elämän kehyksissä leikitellään vapaasti, taivutetaan aikaa ja identiteettiä: historialliset aikakaudet sekoittuvat, anakronismit kukoistavat, ristiinpukeutumisen teatterileikillä kun Orlando vaeltaa läpi vuosisatojen ikuisessa transformaatiossa hurjissa seikkailuissa milloin missäkin – viettelemässä milloin kenenkin tai pakenemassa itseensä rakastuneita.
Orlando on esityksenä aikuisten satua ja teatteri- ja queerleikin sekoitusta. Esityksen ristiinpukeutumisen vaateleikki paljastaa, miten sukupuoli-identiteetit ovat yhteiskunnallisesti normitettuja ja sellaisena hyvin häilyviä – nyt näytetään, miten vaatteet tekevät ”miehen” tai ”naisen” Mieheksi pukeutuva Orlandoa kohdellaan toisin kuin naista. Koko tämä queer-karuselli haastaa binariteetit ja korostaa sukupuolen performatiivisuutta. tulee häirinneeksi ja hämmentäneeksi. Esitys näyttää tämän hämmennyksen.
Orlando esityksenä ei hukkaa Woolfin huumoria. Huumori ja satiiri ovat ase, jolla nyt hyvin lempeästi tekisi mieli sanoa, milteipä kiltisti, kritisoidaan sukupuoli- ja seksuaalisuusnormeja. Esitys näyttää, mitä tarkoitti naisena olo – pynttäytymistä, tälläytymistä, kuristamista vaatteisiin. Esitys tavoittaa leikkisän keveyden, se ei osoittele, se leikkii. Se ironisoi, satirisoi ja liioittelee. Näillä keinoin esitys paljastaa sukupuoliroolien keinotekoisuuden.
Näyttelijäjoukko innoittuu notkeasti Orlandon näyttämöleikkeihin. Vilma Kinnunen elää Virginian tunnesävyjä, rakkauden eri tuntoja suhteessa Sashaan, mutta ennen kaikkea vimmaista raivokkaanpäättäväistä kirjoittamisen pakkoa kaikkine epätoivon ja epäilyn hetkineen. Aurora Mannisen Orlando on kuin elämäntäyteinen aikuislapsi, joka kahlitsemattomana elää vapauttaan ja kapinoi naisen pakkopaitoihin ja soveliaisuussääntöihin vangittua roolia. Laura Huhtamaan, Mikko Jurkan, Tomi Enbuskan ja Miikka Wallinin monet roolit tarjoavat näyttelijöille mahdollisuuden leikitellä, tyylitellä ja parodioida sydämensä kyllyydestä.
Esityksessä on milteipä satukulissit, lavastusrakennelma muodostaa kaksikerroksien rakennelman, ylhäällä on Woolfin ”oma huone”, paikka suuren tammipuun juurella, puuhan on Orlandon kiinnekohta, jonne hän vetäytyy; ja Tammipuu on nimihenkilön halki vuosisatoja kirjoittaman teoksen nimi. Näyttämöratkaisu tukee dramaturgiaa. Näyttämölle on rakennettu portaikkojen rajaama leikin alue ja ylätasolla tammipuun lehvästö, jossa Woolf kirjoittaa ja seurustelee romaanihenkilönsä kanssa. Esityksessä luonto elää voimallisesti ja tekee omia kummia pilojaan, teoksessa tuulee ja myrskyää, eletään pakkaskautta. Tammen lehdet ovat kirjoitusarkkeja. Myös näyttämön lattia on kirjoitusarkkien peittämä. Esitys on pakonomaisesta halusta kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa. Se on esitys yrityksestä vastata, mitä kirjoittaminen oikeastaan on.
Ensin hieman vierastin tätä sadunomaisuutta. Mutta ratkaisu toimii, portaiden juureen avautuu ikään kuin Woolfin mielikuvittelun pohjakerros, tila, jossa fiktiivisiä kohtauksia eletään. Pienin elementein saadaan niin Elisabethin hovi, notkuvat pitopöydät, pakkaskaudessa hovi hehkuu haluissa, siellä ollaan kevyesti luistinradalla huumassa Sashaan, yhtä hyvin kuin Konstantinopolin kolonialistisessa orientalismissa kuin laivalla seilaamassa. Ja valot hehkuvat, ne rajaavat, tuovat esiin myös kirjoittavan Woolfin yksinäisyyden. Teoksessa luonto elää, siellä tuulee ja myrskyää. Ollaan romantiikan kuvastossa. Näyttämökuvassa toteutuu se sikin sokin oleminen, joka romaanissa. Siinä toteutuu pyöröliike
Woolfin Orlandon kerrontarakenteessa ylitetään jatkuvasti ajan ja sukupuolen patriarkaalisia rajoituksia. Tämä teos jos mikä leikittelee identiteettien ja sukupuolten suhteisuudella ja monimuotoisuudella vastustaen poissulkevuutta ja olemuksellistamista. Orlando juhlii queer-identiteettiä, se parodioi ja satirisoi binaarisia sukupuoli- ja seksuaalisuusnormeja. Romaanin nimihenkilö vaihtaa sukupuolia ja elää yli 400 vuotta. Teos on karnevalistista ilakointia sukupuolilla ja seksuaalisuuksilla.
Kaikki queer-teatterileikin ainekset ovat tässä. Orlando leikittelee maskuliinisuuden kulttuurisilla eleillä ja merkeillä. Maskuliinisuus ei ole vain ruumiissa vaan maskuliinisuutta voivat esittää /suorittaa / tehdä myös naiset, kirjoitti Judith Halberstam teoksessaan Female masculinity (1996).
Mietin myös tätä tyylilajia – ajattelen queerin olevan tässä muodossaan katsojaystävällisempää, helpommin hyväksyttävissä – kenenkään ei nyt tarvitse pelätä, että queer hyppäisi katsojan silmille.
Orlando ja Thelma ja Loviisa muodostavat hienot ohjelmistoparin. Ja lisää on tulossa. Keväällä nähdään Valto Kuuluvaisen SEX – sukupolvia & sukupuolia(Teatteri Siperian, Tampereen Työväen Teatterin, Lahden kaupunginteatterin sekä Kotkan kaupunginteatterin yhteistuotanto)
Esitystiedot
Alkuperäisteos Virginia Woolf
Suomennos Kirsti Simonsuuri
Sovitus Tommi Kainulainen, Johanna Enckell
Ohjaus Emma Mattila
Lavastus- ja pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamioinnin suunnittelu Anu Reijonen
Rooleissa Tomi Enbuska, Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Vilma Kinnunen, Aurora Manninen ja Miikka Wallin
