”Autiona aikana, autiossa kaupungissa mä rakensin tatuointikoneen./ Mä rakensin sen, koska oli pakko muistaa.”
”Iho on ohutta pergamenttia ja siihen on kirjoitettu koko elämä”
(katkelmia Porttiteatterin pienoisesityksistä)
Porttiteatterilaiset yllättävät kerta toisensa jälkeen. Porttiteatterin ja Sibelius-Akatemian Global music -opiskelijoiden yhteisteos Pieleen mennyt satukirja on tarinallis-musiikillinen tapahtuma ja kohtaaminen, jossa kuullaan vähän toisenlaisia tarinoita. Jokaisen porttiteatterilaisen omassa pienoisesityksessä puhuu oma ruumis kanssaesiintyjänään milloin iranilainen santur, milloin syyrialainen kanun, kolumbialainen harppu, ruotsalainen kosketinharppu, jilloin perkussiot, sähkökitara tai viulu, syntikka tai modulaattori. Pieleen mennyt satukirja on täynnä myötätuntoista aistivaa vastavuoroisuutta ja herkillä oloa – yhteisöruumiin voimaa.
14 valkopaitaista porttiteatterilaista istuu muusikkojen takana. Porttiteatterilaisten esiintyjäkollektiivi kuuntelee, aistii, elää, jammailee mukana kanssakumppanin tarinaa. Jokainen esiintyjä astuu vuorollaan muusikkojen eteen ja lähietäisyydelle katsojien katseen alle. Jokainen tarttuu mikrofoniin, ottaa oman aikansa ja tilansa, ottaa kontaktin ”omaan” muusikkoonsa ja antaa katseensa vaeltaa myös meidän katsojien katseissa.
Katseen ele on pieni järistys. Se lävistää. Siinä on kaikki. Mennyt on mennyttä, esiintyjä on tasa-arvoinen, hän uskaltaa kohdata toisen ja katsoa itseään, maailmaa ja tulevaisuutta silmänkorkeudelta. Ihon tarinaa jaetaan vailla pelkoa tai häpeää.
Iholle lävistettyihin tatuointeihin on kirjoitettu elämää, jossa ei elettykään onnellisina loppuun saakka. Välitetään tuntemuksia, joita harvemmin näyttämöltä aistitaan. Tässä porttiteatterilaisten tatuointikone avaa muistiin, ihon elämäkerta piirtää menneiden pohjamutien kokemuksia ja tuntemuksia.
Pieleen menneessä satukirjassa, sadun runtelemassa kerrostalossa eletään pohtien menneisyyttä, sekoillaan surutta, ollaan perkeleellisen hämmennyksen, alakulon, kauhun vallassa ja surussa, jota ei saanut sanoa, itku poskelle jäätyneenä, isän ikävässä, autiossa ajassa, sekavassa ajassa, ajassa hämärän rajamailla, varjot vastaan takomassa, halussa polttaa ruumiin talo, Leviathania ruokkimassa.
Mutta jokainen tarina tai pienoisesitys, jollaisena haluan niitä kutsua, sisältää myös tämän hetken ja tulevaisuuden. Ollaan odotuksen vallassa ja vapauden soundeissa, ohuessa ymmärryksessä, tunnustelevassa rohkeudessa, voimassa ja herkkyydessä. Entiseen ei tarvitse palata, ei tarvitse olla tulen renki, lumienkeli vilkuttaa, puihin tulee silmuja. Iholla on toivo. On kotipesä ja tulevat ajat, ollaan turvassa ja lapsi haluaa edelleen kuulla isältä satuja. Kallion sairaasti läähättävän eläimen voi jättää. Vapaus tulee mereltä Suomenlinnaan. Ollaan nykyisyydessä, jossa ”saatan kasvaa aikuiseksi” mukana tieto siitä, mitä aikuisuutta eletään, eikä Leviathania enää tarvitse ruokkia
Iholla elää toivo. Enää ei ole mitään hätää. ”Onni soi Vuosaaren sataman nostureissa.” ”We never really die” ”Kuinka pitkä on tämä elämänviiva” Jokaisella omansa ja arvokas.
Porttiteatterin aiempi esitysihme Ruukun sirpaleita – dokumentaarinen esitys ulossulkemisen kokemuksista vierailee Tampereen Teatterikesässä. Enemmän kuin kokemisen ja kanssa-aistimisen väärtti.
Pieleen menneen satukirjan pienoisesitykset: Tatuointikone, Pieleen mennyt satukirja, Sadun runtelema kerrostalo, Elämäkerta, Jos mun ruumis olis talo, Ovikello ja astronautti, Hevossalmi, Oman onnen seppä, Odotus, Perspektiivi, Piste, Peter Panin lapsuuden loppu, We never really die, Leviathan, Tämä käsi
Porttiteatterin taiteellinen työryhmä:
Tuija Minkkinen, Sanna Salmenkallio, Rosa-Maria Perä ja Juho Kuusi