Saimaan Teatteri maaseudun henkeä etsimässä – Himalansaaren ja Narnian kaappi on mahdollisuus. Eläköön taide ja mielikuvittelu! Kaapista sisään ja ulos maailmaan!

LUKUAIKA: 3 min

Maaseutua etsimässä on hulvaton ilottelu ja salaviisaasti sylikaupalla muuta! Kesä toisensa perään Saimaan teatteri luo kunniantuntoisesti  ja sydämen kyllyydestä nykykansanteatteria.  Nyt saimaanteatterilaiset tekevät Ilja Lehtisen ja koko työryhmän teoksella ja Janne Pellisen ohjaamana kunniaa seuranäyttämöperinteelle. He tekevät sen näytelmänä näytelmässä. He etsivät maaseudun henkeä. Esitys läikehtii ihmeentäyteistä esittämisen riemua, silmäniskuja meille yleisölle kanssatekijöinä. Me olemme milloin kuvitteellinen yleisö, milloin lehmälauma, jonka lumo kykenee ihmeisiin.

Jonnakaisa Risto, Pietu Wikström, Janna Räsänen, Boodi Kabbani, Paavo Kääriäinen, Henri Lyysaari sukeltavat niin melodraamaan ja fantasiaan kuin nykyihmisen maaseutu-unelmointiin, kriittiseen epäilyyn ja kipeään havahdukseenkin – mutta sinne uppoamatta.

Vemmelsaaren tyhjäksi jääneellä seuranäyttämöllä harjoitellaan kulttuuri-intoilijan ja ”visionäärin” ohjaajan johdolla Urho Karhumäen vanhaa seuranäytelmää. Maaseudun henkeen avittamassa ja inspiraatiota antamassa ovat eri olomuodon ottavat maaseudun henget: puhuva jänis, joka paljastuu unohdetuksi kirjailija Urho Karhumäeksi, lehmä ja Tauno Palo. Näyttämön kaappi on sisään- ja uloskäynti kuin Narniassa konsanaan, ei vain Himalansaaren Koivulan seurantalon seuranäytelmiä tursuava kaappi. Ja voihan kaapin nähdä myös monenlaisena ulostulona: ei vain antautumisena maaseutuikävän valtaan vaan kaikenlaisten binariteettien (mies-nainen, maaseutu-kaupunki, luonto-ihminen, eläin-ihminen, tosi-fantasia, populaari-taide) horjahteluna ja antautumisena mitä erilaisimmille ylirajaisille yhteenkietoutumille.

Unohdettu suuruus, jonka teoksen maailmaa Vemmelsaarella elähdytetään, on Urho Karhumäki (1891–1947), taidelajien epiikkakirjallisuuden sarjan kultamitalisti Berliinin olympialaisissa vuonna 1936.  Karhumäki voitti sarjan megalomaanisella romaanillaan Avoveteen. Melodramaattinen teos tihkuu 30-luvun Blut und Boden -ideologiaa, pahan kaupungin ja hyvän maaseudun vastakohtaisuutta, vastusten kautta voittoon -urheilijasankaritarinaa ja he saavat toisensa -rakkaustarinaa, kosolti myös toksista maskuliinisuutta, joka teoksen maskuliinista sankaria esittävää Jemiä arveluttaa. Romaanista tehtiin  jo miltei tuoreeltaan elokuva talvisodan kynnyksellä.

Karhumäen missiota, aitoa maalaismaisemaa ja -tunnelmaa, maaseudun henkeä  elätellään nyt perunanuija taistelukirveen vartena. Kyse on esitystä suuremmasta tulevaisuudesta, jossa kangastelee Maaseudun Kansan Teatteri, uudenlainen yhteisöllisyys ja ekologisempi elämäntapa maalla poissa Kallion ahtaasta kimppakämpästä omaa peltotilkkua viljelemässä.

Mietin esitykseen tullessani, miten selvitä kunnialla Avoveteen-teoksen tunkkaisesta maailmankuvasta ja ideologiasta. Nyt jälkikäteen tajuan oman lähestymistapani yksisilmäisyyden tai kierouden. Saimaan teatterin esityslaboratorio ei mestaroi, ei osoita sormella, ei opeta, ei halveksi. Se kehystää teoksen teatterintekemisen yhteisöllisyyttä rakentavalla prosessilla ja lajityypiksi ”laulunsekainen huvinäytelmä” ja arvostaa kirjailijan luontokuvauksia.

Lajityyppi  on suoraa muistumaa suomalaisia työväen- ja seurojentalojen näyttämöitä vuosikymmeniä tungokseen asti täyttäneistä seuranäytelmistä. Saimaanteatterilaiset ovat seuranäytelmänsä lukeneet, vilpittömän puhdasmielisin silmin populaarilajin melodramaattisen, idyllisen ja toivontäyteisen verenkäynnin säilyttäen.

Ihanan elähtäneiden kulisseiden keskellä (skenografia Paula Koivunen)  raikaavat nyt kotiseutuhenkeä nostattavat entisaikojen sävelet. Täällä soljuvat idylliset soundit kuin Oskar Merikannon konsanaan, täällä lauletaan Tuonne taakse metsämaan, Olet maamme armahin Suomenmaa, Päivän laulua (musiikki ja äänisuunnittelu Henri Lyysaari) Tämä kaipuuntäyteistä kotiseutuhenkeä juhlistavat yhteislaulut ja pianon idylliä tihkuvat sävelkulut saavat rinnalleen myös sisäisen esintyjyytensä löytäneen Karin italiaksi laulaman l´Italianon, nostalgiaa sekin.

Mitä nostalgia oikein on? Populaarikulttuuri, mainonta ja useat pelit hyödyntävät roppakaupalla nostalgiaa. Niissä rakennetaan ja toistetaan kuvitelmaa menneestä.  Ilmiönä ja ongelmana nostalgia kiinnosti lääkäreitä jo 1600-luvulla.  Se ymmärrettiin  pakkomielteiseksi psykopatologiseksi kaipuun ja koti-ikävän häiriötilaksi. Romantiikassa se oli kaipuuta menneeseen, kadonneeseen aikaan. Entä nyt? Nostalgia 2000-luvun ideologiana on ole pelkkää kaipuuta johonkin vaan yhtä lailla pakoa jostakin ja vastarintaa. Se voi  yhtä lailla olla vastarintaista utooppisen tulevaisuuden rakentamista kuin tunkkaista menneisyyteen käpertymistä ja muutosvastarintaa.

Nostalgian kasvualustaa ovat eläviksi ja onnellisiksi kääntyneet muistot. Kuulumattomuutta ja kodittomuutta poteva nykyihminen luo maaseudusta ihannetopoksen, kaivatun onnen kultamaan. Se kääntyy nostalgiasta ehkä melankoliaksi, surunvoittoiseksi epätietoiseksi, hienoiseksi pessimismiksikin. Maailma on tulvillaan myyttejä ja tarinoita kadotetuista paratiiseista. Maaseutu ja lapsuus ovat tällaisia motiiveja – kerran oli yhteys luontoon ja yhteisöön.

Minä ehkä kuulun vanhana pieruboomerina niihin, joille nostalgia näyttäytyy vaarallisena haikailuna menneisyyteen ja konservatiiviseen yhteiskuntajärjestyksen säilyttäjänä. Maaseutua etsimässä voisi olla teos ideaalin tavoittelusta ja sen epäonnistumisen synnyttämästä melankoliasta. Mutta onneksi ei!  Maaseutua etsimässä -teos on paljon monimielisempi. Maaseutua etsimässä -teoksessa leikitellään  ja lempeästi myös puretaan nostalgian ja kuvitelmien värittämää kuvaa maaseudusta ja ennen kaikkea etsitään uutta yhteisöllisyyttä.

Kansanomaisten huvinäytelmien lajityypin perimmäinen olemus kietoutuu sovinnolliseen loppuun, jossa ristiriidat ratkeavat. Lajityypin sielua kohtaan olisi rikos jättää katsojat epätietoisuuteen tai ambivalenssiin. Yhtä lailla rikos olisi tarjota kriittisenkyynistä päätöstä hukkareissusta.

Maaseutua etsimässä teoksessa sykkii vilpitön sydän. Menneisyys ja historia sekä yhteinen teatterin tekeminen koettuine vastoinkäymisineen on ollut kaikkea muuta kuin turhaa. Vaihtoehtona ei näyttäydykään enää paluu Kallioon vaan jokin uusi häämöttää  – vielä hauras yhteisöllisyys, mutta yhteisöllisyys kuitenkin: 

”Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa, isänmaahan ja maailmaan”…  

Maaseutua etsimässä ei päädy idealistisesti kuvittelemaan, että menneisyyden voisi palauttaa, mutta ei se myöskään jää nostalgisen kaipuun ja ikävän vellontaan. Nostalgiasta avautuu teoksessa ovi kaappiin, mielikuvittelun ja vaihtoehtoisten tarinoiden moneuteen. Taidetyössä ja tarinoissa kaapin yhteisöllinen henki hehkuu.

Teostiedot:

Käsikirjoitus: Ilja Lehtinen ja työryhmä
Ohjaus: Janne Pellinen
Näyttelijät: Jonnakaisa Risto, Pietu Wikström, Janna Räsänen, Boodi Kabbani ja Paavo Kääriäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Henri Lyysaari
Skenografia: Paula Koivunen
Valosuunnittelu ja toteutus, kiertueteknikko: Rita Löytty
Tutkija: Sanna Ryynänen
Tuotanto: Tinni Torikka ja Wilhelm Grotenfelt