Islantilaisen Tyrfingur Tyrfingssonin Seitsemän tarinaa häpeästä (ohjaus Ona Korpiranta) KOMissa ällistyttää ja riemastuttaa keveyden ja syvyyden yhdistelmällään. Se naurattaa, itkettää ja panee ajattelemaan. Esitys purkaa naisen häpeän psykohistoriaa ja ylisukupolvista traumaa vailla tunkkaista terapiatöhkää tai moraalisaarnaa.
Kaikki teatterilliset keinot ja tyylilajit ovat luvallisia, kun häpeän riivaavaa kutinaa raastetaan ulos ruumiista: on tragikomediaa, musikaalia, dekkaria, film noiria, mykkäelokuvan komiikkaa. Häpeän paskaa saatetaan ulos tarina tarinalta, jotta ihminen voi alkaa jäljittää trauman alle jäänyttä minäänsä ja tervehtyä.
”AGLA: Poliisiraporteissa on kysymys siitä, että ihminen tulee ymmärretyksi. Mitä tapahtu ja miks.”
Seitsemän tarinaa häpeästä on nuoren poliisin Aglan sekä isoäidin ja äidin trauman tarina.
Kolmen sukupolven menneisyyden, häpeäkertomusten juuret juontavat kylmän sodan aikaan. Keflavikissa oli suuri Yhdysvaltain sotilastukikohta. Islantilaisia naisia seurusteli amerikkalaissotilaiden kanssa ja muutti Yhdysvaltoihin. Aglan isoäiti on yksi tällaisista ”dollarihuoriksi” leimatuista naisista, joka upottaa häpeänsä viinan ja huumeidenhuuruiseen biletykseen. Aglan äiti puolestaan bilettäjä-äitinsä hylkäämänä lapsena on valinnut poliisin ammatin kuten myöhemin tytärkin.
Agla, myötätuntoinen poliisi, ” vuoden työntekijä” on kumppaninsa tappamisesta fantasioiva burn out. Hän on provosoinut poliisiesimiesäitinsä irtisanomaan itsensä ja ryntää psykiatrin vastaanotolle kesken toisen potilaan ajan. Aglan tarinoista syntyy nyt teos, jotta ihminen tulee ymmärretyksi. Koko teos on vastausta kysymykseen, mitä tapahtui ja miksi.
Seitsemän tarinaa häpeästä on huima näytelmä ja esitys pakastetun lapsuuden ylisukupolvisesta traumasta. Se käsittelee irrottelevalla otteella häpeän painavaa selkäreppua, itseinhoa, piilevää aggressiota, huonommuuden ja voimattomuuden tunteita, kyvyttömyyttä rakastaa tai vastaanottaa rakkautta! Naisten häpeäsaagassa miehet ovat sivulla. Istuvat rullatuolissa, ovat mykkiä tai hiljaisen lempeitä – osaa heistä voivatkin suosiolla esittää nuket.
Mikä viritys! Irrotellaan ja tunkeudutaan syvälle
Teksti saa Ona Korpirannan ohjaamana ja muun taiteellisen työryhmän suunnittelutyönä ja näyttelijöiden monikudoksisina roolitöinä tunnesävyistä ja tyylilajeista toiseen liikkuvan virityksen. Siitä voisi tulla pinnistelty ja väkinäinen, tai se voisi hukata syvän tunnistettavuutensa kohkaukseen. Mutta ei ei! Näyttelijät esittävät häpeää tietoisena esittämisestä ja samaan aikaan niin että tuntuu. Välimatkan turvin voi rauhassa ja vapaasti nauttien tarkastella ihmismielen ristiriitaisuuksia ja heittäytyä katsomaan näyttelijäntyötä, joka pystyy niin tarkasti piirtämään näyttämölle nuo ristiriitaisuudet.
Seitsemän tarinaa häpeästä vaatii näyttelijöiltä notkeaa muuntumiskykyä. Isla Mustanojan Agla on esityksen kipeästi sykkivä vereslihainen keskus. Aglan kautta muut näyttelijät muuntuvat häpeän tarinoiden useiksi peili- tai vastakuvamaisiksi roolihahmoiksi. Mustanojan Agla elää näyttämöllä rankan matkan: koko traumansa pienestä tytöstä pohjamutiin ja sieltä vähitellen ylös. Tämä Agla näyttää, mitä piilee poliisiuniformun alla. Seuraan väistöliikkeitä ja varjonyrkkeilyä. Näen, miten aggressio tunkeutuu ulos ruumiista tai miten epätoivo, väsymys ja suru välähtävät kasvoilla, pienissä eleissä ja koko ruumiissa. Ja sitten näen, miten lempeä toivo alkaa elää ensin leikkinä, sitten totena. Tuuli Pajun esittämän Hannan ja Aglan välisiin kohtauksiin sisältyvät parisuhteen erisuuntaiset lausumatta jääneet odotukset ja pettymykset. Paju piirtää Hannastaan monia puolia: myötätuntoisen hukassa olijan, laskelmoivan influensserin ja ihan tavallisesta elämästä unelmoivan nuoren naisen. Ja jokaiseen niistä olen valmis uskomaan!
Ihmisestä on ristiriitaiseksi moneksi – tämän näytelmä viestii roolihahmojen muuntumina. Aglan ympärillä sitten taisteluparina psykiatri Juho Milonoff on paitsi Aglan lempeä isä, myös valetarinan lääkäri omine haluineen. Katja Küttner Aglan äitinä on valetarinan lääkärin vaimo, jota kiinnostaa lomamatkan suunnittelu nousussa olevaan kohteeseen. Aglan äitinä Küttnerissä näen poliisiuniformun ja kurinalaisen rajoja vetävän äidin takana piileksivän hylätyn lapsen, jonka rakkautta oman lapsen on vaikea tunnistaa rakkaudeksi. ”Rakkaus on möykky sisällä”.
Satu Silvo on paitsi Aglan bilettäjälintumummo, myös se psykiatrin vastaanotolla oleva potilas, jonka hoitosuhteen psykiatri tahtoo päättää. Ja tyylittelyssä, irtiotoissa mennään ah niin pitkälle. Sen tekee Silvon johdolla koko dollarihuorakaarti, sen tekee Youssef Asad Alkhatib Hannan haastattelijana, sen tekevät Milonoff ja Küttner keskiluokkaisena pussit päässä masturboivana pariskuntana, jonka hetkellinen irtiotto johtaa tragikoomiseen kuolemaan. Minä uskon näihin ihmisiin, minä eläydyn ja otan välimatkaa. Ymmärrän, mikä heistä teki semmoisia kuin ovat. Eikö tämä ole sitä, mitä Brecht toivoi tapahtuvan?
Esityksen myötä näenkin häpeän suhteessa toisiin. Häpeä on dialogia. Miten Eve Kosofsky Sedgwick (2003) sen muotoilikaan – häpeä on kommunikaatiota. Häpeä saa aikaan sen, miten identiteetit rakentuvat ja toisaalta sen, miten ihmiset pystyvät muuntamaan identiteettejään, itseltään salassakin.
”Rakkaus on möykky sisällä” ”Häpeä on huono isäntä”
Trauman aikamuoto on menneisyys: ”mieli säilöö tarinoida sisälle kuin sieni”. Psykiatri on kehittänyt uutta terapiamuotoa, jossa häpeää parannetaan tarinoin. Psykiatrin mukaan kognitiivinen terapia on perseestä, silkkaa uusliberalismia : meitä kontrolloidaan sisäistämillämme tarinoilla. Käydään Aglan sisässä olevien tarinoiden kimppuun.
”AGLA: Olipa kerran pieni tyttö, joka luuli olevansa iso – ja miksei olis luullu, koska oli aikuisen naisen ruumiissa. Aikuisen poliisin.”
Teoksen dramaturgiassa psykiatrin vastaanotolla häpeän panssaristaan tiukasti kiinni pitävän Aglan sekä äidin ja mummin tarinat vuotavat esitykseen. Olipa kerran pieni tyttö…jonka ilo mummin antamasta pinkistä uimapuvusta tuhotaan. Lapsuus loppuu. Mummin tytär oppii tarkkailemaan ympäristöään, ennakoimaan, elämään hylkäysten kanssa, nielemään oman pettymyksensä, kun äiti ei tulekaan. Eikä 7-vuotias voi kantaa vastuutaan.
Oman Häpeän variaatioina näytetään, miten poliisi tai julkisuus kohtaavat ja kohtelevat häpeän tarinoita Agla yrittää väistää omaa häpeäänsä tarjoamalla tarinan seksileikkeihinsä tukehtuneesta avioparista – kuin muistutuksena skandaalinkäryisten tarinoiden voimasta. Ja paskaa voi käsitellä etäännytetysti. Aglan isä tekee kirjaa kakasta. Psykiatrillakin on oma häpeänsä kaapissa.
Kokonaistaideteos
Näyttämötila hohkaa valkoista kliinisyyttä. Psykiatrin vastaanotontila muuntuu milloin keski-ikäisen tylsistyneen avioparin olohuoneeksi, Aglan äidin kodiksi, mummon bilekodiksi, auton pysähdyspaikaksi. Aglan ja Hannan yhteiseksi kodiksi tila kääntyy lihasvoimalla pyörittämällä. Jokaisen häpeän tarinan numero ja nimi heijastetaan seinille kuin brechtiläisen teatterin keinoin. Valkoisille seinille voi projisoida tuntemuksia. Mikä tärkeintä, valkoista tilaa voi virittää hienovaraisesti valoilla.
Läpi teoksen kuuluu variaatioina Eric Satie rauhoittava vapaassa rytmissä kuljeskeleva Gnossienne 1 kuin viittauksena siihen, että nyt ollaan matkalla ruumiiseen tunkeutuneen trauman tiedon lähteille, itsetietoisuuden tilaan, pelastavaan ja vapauttavaan gnosikseen. Siellä dollarihutsut laulavat Cabaret´n Life is a cabaret, lauletaan rotevaa ja surumielistä bluesia My mama told me ja Brechtin Mahagonnyn nousun ja tuhon Alabama-laulua – isoäiti naiskavereineen repäisee – etsitään seuraavaa viskibaaria ja maksavia asiakkaita.
Ihmeenomainen loppu
”Ja sitten vielä häpeäooppera”. Häpeäoopperassa kuunnellaan hiljaisuutta. Viimeinen kohtaus kuljettaa keveän leikin toden kautta Aglan ja Hannan kohtaamaan toisensa ja rakentamaan suhdetta uudelta pohjalta:
”AGLA: Mitä me oikein tehään jos me jatketaan tätä?
HANNA: Kuunnellaan.”
Esitys on kytkenyt katsomon ja näyttämön voimavirrat toisiinsa. Se päättyy hiljaisuuden kuulemiseen, aistimiseen:
”Vaaleanpunainen valo leviää. Kaikki kuuntelevat”:
”Näyttämön valaisee voimakas, vaaleanpunainen valo, joka syöksyy koko katsomon läpi
valaisten sen, kunnes katoaa.
Jää pelkkä pimeys”
Täpötäysi katsomo istui hipihiljaa. Jotain saatettiin päätökseen, jotta uusi voi alkaa.
Esitys on hämmentävä kokemus myös katsomossa syntyvästä yhteisyydestä ja kohtaamisesta. Väliajalla tulimme tuntemattoman vieruskaverin kanssa jakaneeksi henkilökohtaisia kokemuksia ylisukupolvisista taakkasiirtymistä.
Teostiedot
Rooleissa Youssef Asad Alkhatib (TeaK), Katja Küttner, Juho Milonoff, Isla Mustanoja, Tuuli Paju ja Satu Silvo
Näytelmä Tyrfingur Tyrfingsson
Ohjaus Ona Korpiranta
Lavastus- ja videosuunnittelu, valokuvat Janne Vasama
Pukusuunnittelu Riitta-Maria Vehman
Valo- ja videosuunnittelu Julia Jäntti ja Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu Jani Rapo
Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen
Ohjaajan assistentti Vili Nissinen (TeaK)
Suomennos Vilja-Tuulia Huotarinen ja Kári Tulinius